S O S

Yksi myrsky voi pyyhkäistä 400 asukkaan kylän Alaskan rannikolta mereen. Asukkaita on kehotettu muuttamaan heti.

Kivalinan saaren on arvioitu käyvän asumiskelvottomaksi vuoteen 2025 mennessä. © Asahi Shimbun / Getty Images

Amerikka 24.11.2017 06:00
Teksti ja kuvat Sonia Luokkala grafiikka Hannu Kyyriäinen

Pienkone kaartaa jäänsinisen meren yllä kohti pohjoista. Aallokon keskeltä ilmestyy kapea, täyteen rakennettu saari aivan rannikon edustalla. Näyttää kuin se olisi huuhtoutumassa mereen.

Kone lentää saaren vanhan hautausmaan yli ja laskeutuu lyhyelle, soraiselle kiitoradalle. Sitä reunustaa järeä kivivalli.

On syyskuun 22. päivän ilta. Lentokoneen ovi aukeaa, ja minua on vastassa punaisella mönkijällään Janet Mitchell, Pohjois-Alaskassa sijaitsevan Kivalinan kylän 57-vuotias kunnanjohtaja. Nostamme rinkkani mönkijän keulaan, ja Mitchell starttaa.

Saarta suojaava kivivalli on rakennettu vuonna 2008, kunnanjohtaja kertoo. Sen tarkoitus on antaa Kivalinalle kymmenestä viiteentoista vuotta lisää aikaa, ennen kuin se päätyy mereen.

”Hautausmaalta vainajat on jo siirretty mantereelle”, Mitchell sanoo.

”Meri valtaa rantaa 30 senttimetriä vuodessa.”

Kivalina on yksi Alaskan rannikon 31 kylästä, jotka ovat välittömässä vaarassa merenpinnan nousun, sulavan ikiroudan ja yleistyvien hirmumyrskyjen vuoksi. Kaikkiaan yli kaksisataa kylää Alaskassa on uhattuna lämpenevän ilmaston seurauksena.

Kivalinan arvioidaan käyvän asuinkelvottomaksi vuoteen 2025 mennessä. Yhdysvaltain hallituksen vastuullisuutta valvova virasto GAO on kehottanut sen asukkaita muuttamaan heti.

Näkyy teipattuja ikkunoita, saranoistaan roikkuvia ovia ja lysähtäneitä seiniä. Talot saaren pohjoisrannalla ovat jo aivan vesirajassa.

Tie kylälle on täynnä sulavaan ikiroutaan syntyneitä kuoppia. Mitchell kiertää tottuneesti pahimmat lammikot, renkaat jättävät liejuun syvät kuopat. Ainoatakaan autoa ei ole. Vieri viereen rakennettujen vaneriseinäisten talojen pihoille on pysäköity mönkijöitä, ja moottorikelkat odottavat lumen tuloa.

Näkyy teipattuja ikkunoita, saranoistaan roikkuvia ovia ja lysähtäneitä seiniä. Eroosio on syönyt sulavaa maata, ja talot saaren pohjoisrannalla ovat jo aivan vesirajassa.

Janet Mitchell osoittaa oranssinpunaista rakennusta.

”Ei tarvita kuin yksi myrsky, ja nämä huuhtoutuvat kerralla mereen.”

Meren aaltojen tuhoisaa voimaa vaimensi aiemmin saarta ympäröinyt paksu merijää. Suuren osan siitä on havaittu kadonneen kahden viime vuosikymmenen aikana. Yhdysvaltain sään ja valtamerten tutkimusorganisaatio NOAA on todennut, että arktiset alueet lämpenevät ilmastonmuutoksen myötä kaksi kertaa nopeammin kuin muu maailma.

Kivalinan noin 400 asukkaan kylä äänesti muuttamisesta turvallisempaan paikkaan jo vuonna 1992. Siitä lähtien kyläläiset ovat taistelleet saadakseen rahallista avustusta muuttoon. Vaikka uusi sijainti on lyöty lukkoon ja on käynyt selväksi että on kiire, Yhdysvaltain hallitus ja Alaskan osavaltio eivät ole antaneet riittävästi tukea. Kylän siirtämisen arvioidaan maksavan 150–400 miljoonaa dollaria.

Nyt suunnitteilla on evakuointitie, joka johtaisi mantereella 11 kilometrin päässä sijaitsevalle Kisimigiuqtuq-mäelle. Rahoitus sinne rakennettavalle uudelle koululle on hyväksytty.

Mutta presidentti Trumpin hallitus pitää Alaskan syrjäseutujen ja hukkuvien kylien avustamiseksi perustettua virastoa tarpeettomana ja on uhannut lopettaa sen jo valmiiksi niukan rahoituksen.

Alaskan osavaltio on luvannut avustaa Kivalinan asukkaiden siirtämisessä kaupunkeihin, jos saari tuhoutuu ennen uuden kylän valmistumista.

Kylän asukkaat, inupiat-eskimot, vastustavat ehdotusta yksimielisesti.

”Meille on äärimmäisen tärkeää pysyä yhteisönä esi-isiemme mailla. Kaupunkeihin muuttaminen olisi lopullinen isku perinteiselle elämäntavalle ja kulttuurilliselle eheydelle”, Janet Mitchell sanoo.

Inupiat-kansan esi-isät saapuivat kaukaisimpaan Pohjois-Alaskaan arviolta neljätuhatta vuotta sitten.

Ariel Hawley leikkii kylän lasten kanssa kivivallilla. Sadevarusteita tarvitaan usein.

Kunnanjohtaja pysäköi mönkijänsä kylän suurimman rakennuksen eteen. Keltaiseksi maalattu ja pylväiden päälle nostettu koulu on yöpymispaikkani.

Juuri tämän koulun vuoksi kivalinalaiset asettuivat saarelle.

Vuonna 1905 hallitus edellytti inupiatlasten osallistuvan länsimaiseen koulutukseen. Osana globaalia alkuperäiskansojen sivistämisprojektia inupiaqin kieli kiellettiin ja luonnon kiertokulun mukaan vaeltavat perheet painostettiin asettumaan aloilleen.

Hallituksen rahoittaman ja kirkon pyörittämän koulun menettelytapa oli ”tappaa intiaani lapsessa”.

Pieni mies rähjääntyneessä oloasussa tulee tervehtimään. Hän on koulun talonmiehenä työskentelevä Andrew Baldwin Jr. Janet Mitchell halaa häntä pitkään. Mitchell kertoo, että Baldwin työskenteli aiemmin kylän julkisena turvallisuusvastaavana.

”Hän oli aika hyvä. Pelasti henkiä, ja sellaista.”

”Suurin osa evakuoiduista oli vauvoja ja taaperoita. Kasasin koulun taakse hiekkasäkkejä estämään tulvimista, mutta ne kestivät ehkä viisi aaltoa.”

Baldwin on yksi niistä 135 asukkaasta, jotka jäivät saarelle syksyllä 2007 raivonneessa myrskyssä. Saarelle oli julistettu hätätila ja koko väestö piti evakuoida.

Ainoa pääsy pois oli ilmateitse, mutta myrsky yltyi niin voimakkaaksi, etteivät lentokoneet kyenneet laskeutumaan. Baldwin ja muut mottiin jääneet matkasivat veneillä ja mönkijöillä mantereella sadan kilometrin päässä sijaitsevaan sinkkikaivokseen.

”Vietimme kaivoksen työntekijöiden kuntosalissa kaksi päivää, kunnes myrsky laantui”, Baldwin kertoo.

Sillä välin aallokko oli tuhonnut kylän rantaa – saaren eteläpuolen rantaviiva siirtyi 21 metriä sisämaahan.

Toinen ennätyksellinen myrsky oli vuonna 2011. Tuuli puhalsi puuskissa jopa 114 kilometriä tunnissa, ja kymmenmetriset aallot vyöryivät päin saarta. Kyläläisiä evakuoitiin kouluun, mutta sokaisevassa lumimyrskyssä se oli vaikeaa.

”Suurin osa evakuoiduista oli vauvoja ja taaperoita. Kasasin koulun taakse hiekkasäkkejä estämään tulvimista, mutta ne kestivät ehkä viisi aaltoa. Jatkoin vain kasaamista”, Baldwin kertoo.

Hän opastaa minut esikoululuokkaan, jonka lattialle levitän makuualustan. Seinällä on lasten maalaama kuva grönlanninvalaasta ja sen nimi inupiaqin kielellä: aqvik. Opettajan pöydällä on pino inupiaqinkielisiä lastenkirjoja. Koulu vaikuttaa nyt omistautuvan katoavan kielen pelastamiseen.

Ikkunasta näkyy pihalla sisävaatteista juoksentelevia lapsia. Ulkona on lämmintä kymmenkunta astetta.

”Syksyn tavallista lämpimämmät viikot päättyvät usein myrskyihin”, Baldwin sanoo.

 

 

Reppi Swan Sr, kunnanjohtaja Janet Mitchelin veli, asuu kylän luoteispäässä. Hän on Kivalinan viimeisiä valaanpyytäjiä.

Aamu on kirkas ja tuuleton, kun lähden etsimään Swanin valkoista puutaloa. Matkan varrella lapset loikkivat lätäköiden yli ja pikkupojat kantavat selkä notkolla painavia kiviä rantavallista leikkeihinsä.

Vallin rakentaminen maksoi aikanaan kolme miljoonaa dollaria. Sen rakennutti US Army Corps of Engineers, puolustusvoimien insinöörit. Joidenkin mielestä kivivalli antoi hallitukselle tekosyyn olla tekemättä mitään kylän siirtämiseksi.

Kylän kävelee päästä päähän noin vartissa. Ainoat julkiset rakennukset koulun lisäksi ovat posti, bingohalli ja pieni kauppa, jossa lentorahtina tuodut elintarvikkeet ovat monin verroin kalliimpia kuin mantereella. Litran vesipullo maksaa kuusi dollaria. Useimmat asukkaat keräävät juotavakseen sadevettä, sillä kanadalaisen Teck-yhtiön sinkkikaivos on saastuttanut Kivalinan juomavesilähteen.

Reppi Swanin talo on kyläläisten mittapuulla tilava. Keittiöön tulvii valoa korkeasta kattoikkunasta, ja kodissa on kolme makuuhuonetta. Mutta täältäkin puuttuvat juokseva vesi ja vessa. Koska kylän päivät ovat luetut, rappeutuneen infrastruktuurin kunnostamiseen ei löydy sijoittajia.

Swan kaataa kuumaa kahvia termospulloon. Hän on lähdössä vaimonsa Dolly Helen Swanin kanssa mantereelle. Sinne, missä Kivalinan kansa asui kolme sukupolvea sitten ja minne on tarkoitus palata.

”Saarelle rakentaminen oli BIA:lle (Bureau of Indian Affairs) vain mukavuuskysymys. Rakennusmateriaalia oli helpompi tuoda tänne kuin kapeita jokia pitkin tundralle”, Reppi Swan sanoo.

Hautausmaana käytetylle saarelle kukaan ei tahtonut muuttaa.

”Menit joko kouluun tai vankilaan.”

Swanit pyytävät minua mukaansa retkelle. Tundralta löytyy nyt kuulemma variksenmarjoja, karpaloita, masujuurta ja karibuja, villejä poroja. Ne kaikki ovat tärkeää ravintoa kylän asukkaille, joiden ruoasta lähes 80 prosenttia koostuu paikallisista maan ja meren antimista.

Maastonvärinen Roxie-koira seuraa meitä ulos ja heiluttaa häntää. Perheen vanhin poika, 18-vuotias Sakkan, jää kotiin huolehtimaan viidestä nuoremmasta sisaruksestaan. On lauantai, eikä tänään ole koulua.

 

Valastaja Reppi Swan Sr ja vaimo Dolly Swan matkalla mantereen tundralle.

Nousemme punaiseksi maalattuun moottoroituun soutuveneeseen, joka keväisin toimii Reppi Swanin valastusaluksena – tosin viimeisin valassaalis oli vuonna 1994.

Vaikka saalista ei tulisi, luonnosta elämisellä on täällä henkinen ja kulttuurinen ulottuvuutensa. Grönlanninvalaan esimerkiksi uskotaan olevan erottamaton osa inupiat-kansaa. Jos valas katoaa, katoavat myös siitä riippuvaiset ihmiset.

”Valas näkee kaiken ja palaa takaisin mereen kertomaan näkemistään hyvistä teoista”, Reppi Swan sanoo.

”Lapsuudessani oli vielä yhdeksän metrin paksuista jäätä. Nyt jää on parhaimmillaan puolitoistametristä.”

43-vuotias Swan on viettänyt merijäällä suuren osan elämästään. Hän oppi isältään lukemaan jäätä.

”Lapsuudessani oli vielä yhdeksän metrin paksuista jäätä. Odotimme jääleireillä valaiden tuloa jopa kuukausia.”

Viime vuosina jääleirit ovat kestäneet enintään viikon.

”Jää on parhaimmillaan puolitoista metriä paksua eikä kanna leiriä pitkään.”

Reppi Swan kertoo, että hänen isänsä huomasi muutokset jäässä jo kymmeniä vuosia sitten. Nykyään joillekin jään olomuotoja kuvaaville inupiaqinkielisille sanoille ei enää löydy vastinetta, sillä jää on alkanut sulaa merenpohjasta päin.

”Kun jää sulaa pinnalta ja muuttuu tummemmaksi, se merkitsee vaaraa.”

”Musta jää, uiñiq, on hävinnyt.”

Pohjasta päin sulaminen havaittiin Yhdysvaltain johtamassa kansainvälisessä tutkimuksessa jo vuosina 1997–1998. Ajelehtiva jääasema totesi sen olevan seurausta meriveden lämpenemisestä.

 

Swanin pariskunta ylittää veneellään Kivalinan laguunin.

Venematka ensin merta ja sitten kiemurtelevaa jokea pitkin tundralle kestää noin tunnin.

Dolly Helen Swan osoittaa joenpiennarta.

”Tuosta tuttavani metsästysmökki vajosi virtaavaan veteen, kun maa katosi sen alta. Seinät löydettiin myöhemmin alajuoksulta.”

Ikiroudan sulaessa jokisuisto käy huokoiseksi kuin hiekkalinna. Myös tundralla näkyy merkkejä roudan sulamisesta: kuoppia, lammikoita, vajonnutta maata. Kuolleilta hylkeiltä näyttävät kuhmut ovat maasta purkautuneen metaanin muodostamia.

Rantaudumme jyrkän rinteen reunalle. Kiipeämme sorassa liukastellen sen kallioiselle, jäkälien peittämälle huipulle. Reppi Swan kiikaroi pitkään kohti etelää. Kaukana, saavuttamattomissa, vaeltaa karibulauma, joka on matkalla talvehtimaan pohjoiseen.

”Sinkkikaivoksen kiitorata halkaisee karibujen muuttoreitin. Niitä enää ole yhtä paljon kuin ennen”, Dolly Helen Swan kertoo.

Noin kolmen kilometrin päässä idässä näkyy Kisimigiuqtuq-mäki, jonne kylä toivoo muuttavansa.

”Ehkä lapsemme voivat elää siellä ilman jatkuvaa pelkoa evakuoinneista tai pakenemisesta”, Dolly Helen Swan sanoo.

Paluumatkalla veneessä hän intoutuu kertomaan tundran ”pikkuihmisistä”. Reppi Swan mainitsee nähneensä yhden kiipeävän pajussa turkisreunainen hupputakki päällään. Hän vaikuttaa olevan tosissaan. Dolly Helen Swan nyökkäilee hymyillen.

”Ne karttavat ihmistä kuin jääkarhu.”

Täällä ei ole tarkkaa rajaa ihmisten, eläinten ja henkimaailman välillä.

 

Kylän vanhin Lucy Adams miettii, miten saisi lihat ja nahkat kuivatetuksi pakkasten puuttuessa.

Arktinen valo viipyy vielä taivaalla kellon käydessä kahdeksaa illalla. Lähden vierailemaan Kivalinan vanhimman asukkaan, 87-vuotiaan Lucy Adamsin luona.

Hänen kotinsa löytyy tuntomerkkien perusteella: harmaan mökin pihassa istuu kaksi valkeaa huskya. Ovettoman eteisen naulakossa roikkuu musta suden turkki. Koputan oveen.

”Tule sisään!” voimakas ääni kehottaa.

Kodin seinät ovat täynnä valokuvia. Monet ovat mustavalkoisia ja ajan haalistamia. Yhdessä Adamsin edesmennyt aviomies seisoo jäällä harppuuna käsissään ja katsoo valppain silmin kameraan. Katon rajassa on kuivumassa karibun lihaa ja hylkeen nahkoja. Pöydällä höyryävät karibukeitto ja vastapaistetut hapanjuurilätyt.

Perinteisen tietämyksen haltijoina kylän vanhimmilla on inupiat-kulttuurissa arvostetuin asema. Vanhimmat puhuvat ainoastaan siitä, mitä ovat itse kokeneet tai mitä vanhimmat ennen heitä ovat kertoneet. He eivät esitä mielipiteitä.

Lucy Adams katselee lukulasiensa yli ja kysyy, huomasinko kuinka punaisena kuu nousi.

”Ilmat ovat muuttuneet kummallisiksi”, hän sanoo ennen kuin ehdin vastata.

”Viime keväänä poikani menettivät mahdollisuuden pyytää oogruk-hylkeitä. Jää tuli vasta helmikuussa. Aurinko oli liian kuuma.”

Hän painottaa käsillään elehtien jokaista sanaa.

Adams kertoo tekevänsä hylkeennahkoista muun muassa perinteisiä mukluk-saappaita. Ne kuivataan ja valkaistaan ulkona, alkukevään pakkasissa.

”Vuodesta 2005 alkaen nahkat ovat pilaantuneet, koska on ollut liian lämmintä. Kuivalihatkin homehtuvat, kun on niin kamalan sumuista.”

Hän osoittaa katossa riippuvia ohuiksi viipaloituja lihoja.

”Minun täytyy löytää jokin uusi keino.”

Vastapyydetyt taimenet kuivatetaan ulkoilmassa ennen savustamista.

Adams on huomannut, että meren myöhäisemmän jäätymisen ja jään aikaisemman sulamisen lisäksi myös marjakausi on aikaistunut. Tänä vuonna hillat kypsyivät jo toukokuussa.

Hän muistaa, kuinka vanhimmat kauan sitten tapasivat sanoa, että ”maailma muuttuu, maailma käy vanhemmaksi”.

”He kertoivat, että ei se tästä enää parane!”

Adams nauraa ja keikkuu kitisevällä tuolilla.

Äkkiä hän vakavoituu.

”Elämäntapamme, kulttuurimme ja henkiinjäämisemme riippuu jäästä.”

”Se on totta. Ilmastonmuutos on täällä. Se on täällä.” 

Sisältö