Kuulennot olivat vain suuri lavastus – Salaliittoteorioista sitkein vetoaa yhä kymmeniin miljooniin
Epäilyt lavastuksesta alkoivat heti ensimmäisen onnistuneen lennon jälkeen.
”Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle.”
Sadat miljoonat ihmiset näkivät 21. heinäkuuta 1969 televisiosta, kun amerikkalainen astronautti Neil Armstrong laskeutui ensimmäisenä ihmisenä Kuun pinnalle. Astronautin rätisevä radioviesti oli hädin tuskin ehtinyt Maahan, kun alkoivat ensimmäiset epäilyt: kävivätkö amerikkalaiset tosiaan Kuussa vai onko kyseessä maailmanhistorian suurin lavastus?
Epäilykset eivät ole vajaassa 48 vuodessa varsinaisesti hälvenneet. Kuulentojen lavastaminen on Kennedyn murhasalaliiton ja Nevadan autiomaahan piilotetun ufotutkimuskeskuksen ohella osoittautunut amerikkalaisten salaliittoteoreetikkojen todelliseksi ikivihreäksi.
Nykyään 6–7 prosenttia yhdysvaltalaisista on sitä mieltä, että kuulentoja ei koskaan tehty. Prosenttilukuna se on pieni, mutta noin neljä kertaa Suomen väkiluvun verran eli parikymmentä miljoonaa amerikkalaista kokee edelleen tulleensa petkutetuksi.
Uskokoon ken haluaa. Eivätkä kaikki uskoneetkaan.
Onnistunut kuulento saattoi 1960-luvulla tosiaan tuntua suoranaiselta ihmeeltä. Kylmä sota oli täydessä käynnissä ja ainakin avaruudessa Neuvostoliitto oli jo pitkään päihittänyt Yhdysvallat urheilukielellä 6–0. Venäläiset olivat laukaisseet ensimmäisen satelliitin avaruuteen, ensimmäisen luotaimen kohti Kuuta ja ensimmäisen ihmisen Maata kiertävälle radalle.
Presidentti John F. Kennedy tiedusteli vuonna 1961 asiantuntijoilta, miten voitaisiin palauttaa koko maailman usko Yhdysvaltain tieteelliseen ja tekniseen ylivoimaisuuteen. Vastaus oli tyly: ainoaksi mahdollisuudeksi nähtiin ihmisen lähettäminen Kuuhun ennen Neuvostoliittoa.
Yhdysvaltain ensimmäisestä avaruuslennosta tai oikeastaan avaruuspiipahduksesta oli kulunut vasta vajaat kolme viikkoa, kun presidentti Kennedy keväällä 1961 piti kongressissa puheen, jossa hän ilmoitti Yhdysvaltain tähtäävän Kuuhun ennen vuosikymmenen vaihtumista.
Ja presidentin puheesta vierähti vain kahdeksan vuotta, kun lähes tyhjästä polkaistu avaruusohjelma vei ihmisen Kuun pinnalle.
Uskokoon ken haluaa. Eivätkä kaikki uskoneetkaan.
Miksi Yhdysvaltain avaruushallinto Nasa sitten olisi ryhtynyt kalliiseen ja monimutkaiseen kuuhuijaukseen? Koska kuulennon lavastaminen oli huomattavasti halvempaa ja helpompaa kuin Kuuhun lentäminen.
Kuu on Maasta lähes 400 000 kilometrin etäisyydellä. Kuulennossa piti singota joukko ihmisiä noin 40 000 kilometrin tuntinopeudella halki hyytävän kylmän avaruuden, laskea heidät turvallisesti ilmattoman taivaankappaleen pinnalle ja palauttaa takaisin Maahan. Aluksessa, jossa on tilaa vähemmän kuin tyypillisessä suomalaisessa kerrostalosaunassa.
Helpompaa lavastaa koko homma. Ja silti saatiin aikaan sama lopputulos: Yhdysvallat osoittautui Neuvostoliittoa etevämmäksi.
Mutta hetkinen, kuulennoiltahan on tuhansia ja tuhansia valokuvia. Astronautteja könyämässä ulos kuumodulista, astronautteja kävelemässä tai pikemminkin pomppimassa Kuun pinnalla, astronautteja ajamassa kuuautolla.
Epäileväisten mielestä valokuvat eivät kelpaa todisteiksi. Internet on pullollaan sivustoja, joilla Kuusta otettujen valokuvien väitetään itse asiassa vahvistavan epäilyjä, että Kuussa ei koskaan ole käyty.
Tarkkasilmäisten skeptikkojen mukaan esimerkiksi kuukuvissa näkyvät varjot ovat epäilyttävällä tavalla vinksin vonksin.
Kuussa pitäisi olla yksi ainoa valonlähde, Aurinko. Mutta silti astronauttien, kuumoduulin, mittalaitteiden ja kivenmurikoiden varjot osoittavat paikoin eri suuntiin. Lisäksi esimerkiksi kaksi samankokoista astronauttia voi kuvassa heittää eri kokoisia varjoja.
Salaliittoselitys on, että kuvat on otettu huolellisesti valaistussa studiossa, jossa on lukuisia lamppupatteristoja valaisemassa keinotekoista Kuun maisemaa. Valoa tulee siis monesta eri suunnasta.
Asiantuntijoiden mukaan varjot selittyvät lähinnä sillä, että etäisyyksiä on Kuusta otetuista kuvista erittäin vaikea arvioida. Kun ilmakehää ei ole, näkyy kaukana oleva kappale aivan yhtä selvästi kuin lähellä oleva kappale. Maan oloihin tottuneet astronautit totesivatkin suunnistamisen hyvin hankalaksi, kun joku maiseman yksityiskohta voi olla yhtä hyvin sadan metrin tai kolmen kilometrin päässä.
Samasta syystä on vaikea päätellä, minkälaiseen maastonkohtaan varjot missäkin lankeavat, joten niiden suunnissa voi näyttää olevan suuriakin poikkeamia.
No mutta entäs sitten tähdet, miksi näissä kuvissa ei näy tähtiä? Tähtien puuttuminen Kuusta otetuista kuvista on yksi huijausteorian keskeinen tukipilari. Ilmattomassa Kuussa harmaan maiseman yllä kaartuu sysimusta taivas, jota tuhansien tähtien pitäisi kirjoa.
Tylsä selitys tähtien puutteelle on, että Kuussa otettujen kuvien valotusajat ovat niin lyhyitä, että tähdet eivät niissä näy.
Asiaa voi testata täällä maanpinnallakin. Ota kirkkaassa auringonpaisteessa maisemakuva, pistä muistiin kameran automatiikan valitsema valotusaika ja ota sitten samoilla asetuksilla kuva öisestä tähtitaivaasta. Kuvassa näkyy pelkkää mustaa.
Huijausteoreetikot ovat vuosien varrella tutkineet erittäin tarkkaan myös lukemattomia Apollo-astronauttien Kuun pinnalle jättämiä jalanjälkiä.
Selvää lavastusta nekin: jalanjäljet näyttävät painuneen kosteaan, hienoon hiekkaan. Vaikka kaikkihan tietävät, että Kuussa ei ole vettä, joka voisi kostuttaa sen pintaa peittävän pölyn.
Selitys: jalanjäljet ovat niin selviä, koska kuupöly on hyvin hienojakoista. Sitä voi verrata vaikkapa perunajauhoihin. Pienten hiukkasten välinen kitka saa pölyn pysymään siinä muodossa, johon astronauttien saappaita peittäneet kumikalossit sen pusersivat.
Lisäksi kuupölyn hiukkaset ovat hyvin särmikkäitä. Se lisää kitkaa ja saa ne takertumaan vielä hanakammin toisiinsa. Ja kaikkeen muuhunkin: kuukävelyjen jälkeen astronautit näyttivät nokikolareilta, kun tumma pöly oli sotkenut lumivalkeat avaruuspuvut.
Kuusta tuoduissa kivissä ei ole vettä sisältäviä mineraaleja.
Jos ei halua luottaa valokuviin tai kahdentoista Kuussa käyneen Nasa-astronautin sanaan, on Maahan asti päätynyt huomattavasti tukevampia todisteita kuulennon onnistumisesta: kiviä.
Kuusta tuotiin Maahan yhteensä lähes 400 kiloa kivinäytteitä. Niitä tutkittiin laboratorioissa eri puolilla maailmaa, Suomessakin Birger Wiikin, Geologian tutkimuskeskuksen silloisen professorin johdolla.
Vaikka Kuun ja Maan koostumuksessa on paljon samaa, mineraaleissa on myös merkittäviä eroja. Ja nimenomaan sellaisia eroja, jotka osoittavat, että kuukivet ovat todella peräisin Kuusta.
Kuusta tuoduissa kivissä ei ole vettä sisältäviä mineraaleja eivätkä mineraalit ole muuttuneet veden vaikutuksesta samalla tavalla kuin Maasta löytyvät serkkunsa.
Yksi esimerkki mineraalista, jossa tapahtuu helposti muutoksia sen joutuessa tekemisiin veden kanssa, on oliviini. Sitä esiintyy sekä Maassa että Kuussa, mutta vain kuukivissä se on alkuperäisessä muodossaan, sellaisena kuin se oli sulan magman jäähdyttyä ja jähmetyttyä hitaasti kiinteäksi kiveksi.
Mutta entä jos kivet ovat väärennettyjä? Samanlaista karkearakeista oliviinia voidaan teoriassa valmistaa myös keinotekoisesti. Se tosin edellyttäisi kivien altistamista vuosikausiksi yli tuhannen celsiusasteen lämpötilalle ja satoja kertoja normaalia ilmanpainetta suuremmalle puristukselle. Mutta silti.
Ja kuukivien ainutlaatuisuudesta on vain geologien antama todistus. Päältä katsoen ja maallikon silmin kuukivet näyttävät tavallisilta pölyisiltä murikoilta. Mikroskooppikuvat taas on vähintään yhtä helppo väärentää kuin kuulennoilla mukamas otetut filmiruudut.
Salaliittoteoreetikot ovat pohtineet, että jos Apollo-lennot kerran lavastettiin, kuka olisi kyennyt tekemään sen uskottavasti? Vastaus on äkkiseltään hieman yllättävä: Stanley Kubrick.
Kuuluisan elokuvaohjaajan osallistumisesta kuuhuijaukseen on kaksi teoriaa.
Toisen mukaan Nasassa kiinnostuttiin Kubrickin taidoista, kun poikkeuksellisen realistinen, joskin vaikeaselkoisen mystinen 2001: Avaruusseikkailu tuli teattereihin vuonna 1968. Sen ensi-ilta oli vain runsas vuosi ennen ensimmäistä, tai väitettyä ensimmäistä laskeutumista Kuun pinnalle.
Toisen version mukaan Kubrick oli värvätty hankkeeseen jo paljon aiemmin, ja 2001 oli eräänlainen testikappale, elokuvateattereissa levitetty kenraaliharjoitus varsinaiselle, huippusalaiselle ohjaustyölle eli Apollo-lennoille.
Kubrickin scifi-klassikon kuumaisemat tosin muistuttavat enemmän tunnetun avaruustaiteilijan Chesley Bonestellin luomia teräväpiirteisiä näkymiä kuin myöhemmin tutuiksi tulleita loivarinteisiä Kuun maisemia. Mutta ehkä se on tahallinen erhe, jolla peitellään salaliittoa.
Kuu- tai avaruushuijaus on päässyt elokuviksi asti.
Peter Hyamsin elokuvassa Capricorn yksi (1978) kolmihenkinen miehistö on lähdössä kohti Marsia, mutta juuri ennen kantoraketin laukaisua astronautit kiidätetään salaiseen studioon, missä koko lento kuvataan. Tai oli tarkoitus kuvata, salailusta suivaantuneet avaruussankarit lähtevät livohkaan.
Tuoreempi elokuva samasta teemasta on Antoine Bardou-Jacquet’n ohjaus Moonwalkers (2015). Siinä kahjo CIA-agentti palkkaa hieman Kubrickia muistuttavan piripään toteuttamaan kuukävelyt elokuvastudiossa – siltä varalta, että laskeutuminen Kuuhun ei onnistu.
Heijastimet ovat todistettavasti Kuussa.
Mutta siis onnistuihan se, ei vain kerran vaan kuusi kertaa. Kelpaisiko todisteeksi, että Apollo-lentojen laskeutumispaikat Kuussa on myöhemmin kuvattu avaruudesta käsin?
Vuodesta 2009 Kuuta kiertäneen Lunar Reconnaissance Orbiter -luotaimen huipputarkoilla kameroilla on saatu näkyviin sekä pinnalle jääneet kuumoduulien laskeutumisosat, kuuautot ja tutkimuslaitteistot että ”polut” ja ”tiet”, jotka astronautit jättivät harppoessaan ja ajellessaan Kuun pinnalla.
Todisteita? Riittävän skeptisen maallikon silmin suttuisissa, vahvasti suurennetuissa otoksissa erottuu kuitenkin vain joitakin tummempia täpliä ja mutkittelevia juovia, ei muuta. Ja sitä paitsi kuka sen luotaimen Kuuta kiertämään lähetti? No Nasa, tuskin mikään luotettava lähde kuuasioissa.
Yritetäänpä vielä kerran.
Kuun pinnalla on muun hylätyn kaluston lisäksi myös joukko instrumentteja, jotka ovat käytössä edelleen: laserheijastimia.
Maan ja Kuun välimatka pystytään nykyäänkin mittaamaan tarkasti ampumalla laserilla kohti tällaista heijastinta ja kellottamalla aika, jonka tarkkaan suunnattu valonsäde edestakaiseen matkaan käyttää.
Heijastimet siis todistettavasti ovat Kuussa. Joko tämä riittäisi vakuuttamaan kovapintaisimmankin epäilijän?
Ei, koska salaliittoteoreetikot uskovat vuorenvarmasti siihen, että meiltä pimitetään tietoa.
Monissa asioissa varmasti pimitetäänkin.
Mutta kuulennoille kaikkein helpoin selitys on kuitenkin se, että 21. heinäkuuta 1969 ihminen todella astui Kuun kamaralle ensimmäistä kertaa.
