Some kiehahti ja nettiviha yltyi: Antiikin eriväriset ihmispatsaat ja tummaihoinen perheenisä olivat liikaa

Erityisen kiinnostavaa on, millä tavalla kaksi naistutkijaa joutui mitätöinnin kohteiksi, kirjoittaa Maijastina Kahlos Kanava-lehdessä.
Maijastina Kahlos
Tiede 28.9.2017 15:21

Ei odottaisi, että antiikin Rooman tutkija joutuu erityisen huomion ja nettivihan kohteeksi. Voisi pikemminkin olettaa, että antiikintutkijat saisivat tehdä tiedettään kammioidensa rauhassa. Näin ei kuitenkaan käynyt Sarah Bondille ja Mary Beardille.

Kanava 6/2017.

Kanava 6/2017.

Tutkija Maijastina Kahlos kirjoittaa tuoreessa Kanavassa, miten kaksi naistutkijaa joutui mitätöinnin ja nimittelyn kohteiksi. Suomen Kuvalehti julkaisee kirjoituksen kokonaan.


Vihaa tihkuva nettikirjoittelu on tuttua poliitikoille. Maahanmuuton tutkijatkin ovat saaneet osansa aggressiivisista kommenteista sosiaalisessa mediassa.

Sen sijaan ei odottaisi antiikin Rooman tutkijan joutuvan erityisen huomion ja nettivihan kohteeksi. Voisi pikemminkin olettaa, että antiikintutkijat saisivat tehdä tiedettään kammioidensa rauhassa.

Kaksi antiikintutkijaa, Sarah Bond Yhdysvalloissa ja Mary Beard Isossa-Britanniassa, joutui kuitenkin äskettäin laajan vihakirjoittelun kohteiksi netissä.

Klassisten kielten tutkija Bond Iowan yliopistosta tunnetaan julkisuudessa parhaiten maailmankuulun talouslehti Forbesin kolumnistina.

Kesäkuussa 2017 hän julkaisi yleistajuisen artikkelin antiikin Kreikan ja Rooman veistosten väreistä Hyperallergic-nimisessä taiteen verkkolehdessä. Pian tämän jälkeen alkoivat nettihyökkäykset häntä vastaan.

Bond sai jopa uhkauksen, jossa toivottiin hänen kuolemaansa.

 

Antiikin patsaat ovat museoissa nykyisin valkoisia, mutta antiikin aikana ne olivat värikkäästi maalattuja. Oli kultaa, punaista, sinistä, vihreää, mustaa, valkoista, ruskeaa ja monia muita värejä.

Antiikin patsaiden värikkyys ei ole mikään uutinen, vaan antiikkiin perehtyneille se on nykyisin itsestäänselvyys. Myös jokainen taidehistorian opiskelija oppii viimeistään peruskurssilla, että antiikki ei ollut valkoinen.

Antiikin valkoisena hohtavat marmoriveistokset ovat 1700-luvulla syntynyt mielikuva. Suurin syyllinen sen syntymiseen oli saksalainen taidehistorioitsija Johann Winckelmann (1717–1768), joka herätti kirjoituksillaan suuren innostuksen antiikin taideperintöön.

Winckelmann intoili valkoisen marmorin kauneudesta, ja valkoiset veistokset vakiintuivat kauneusihanteeksi. Tämä on vaikuttanut myöhempään 1800–1900-lukujen taiteeseen, vaikuttavimpana esimerkkinä Auguste Rodin ja suomalaisessa taiteessa Helsingin Tuomiokirkon apostolit.

Antiikin värikkäästi maalatuista patsaista on viime vuosikymmeninä ollut esillä rekonstruktioita esimerkiksi British Museumissa. Värikkyys ei siis ole sinänsä uutta populaareissakaan yhteyksissä, vaikkakaan ei ehkä laajalti suuren yleisön tiedossa.

Miksi sitten tällainen nettihyökkäys?

Sarah Bond oli kirjoittanut antiikin värikkyydestä ja 1700-luvun valkoisen marmorin ihannoinnista jo aikaisemmin Forbesin kolumnissaan ja saanut silloinkin vihamielisiä kommentteja. Varsinainen hyökkäysten aalto lähti kuitenkin kesäkuun kirjoituksesta.

Vauhtia nettimyrskylle antoi verkkolehti Campus Reformin kohuotsikointi, jossa Bondin argumentit yksinkertaistettiin (”Prof.: ’White Marble’ in Artwork Contributes to White Supremacy”).

Radiopersoona Joe Pags hyökkäsi Bondia vastaan, ja sosiaalisessa mediassa ja tiedotusvälineissä otettiin kantaa puoleen ja toiseen. Käytiin myös keskustelua tutkijoiden turvallisuudesta ja sananvapaudesta.

Rooman aikainen Britannia oli etnisesti moninainen.

Toinen nettikohu nousi heinä–elokuun vaihteessa.

Cambridgen yliopiston professori Mary Beard on luultavasti tämän hetken tunnetuin antiikintutkija, joka kirjoittaa kolumneja (”A Don’s Life”) Times Literary Supplement -lehteen ja osallistuu aktiivisesti ajankohtaisiin keskusteluihin myös Twitterissä.

Nettimyrsky Beardia vastaan sai alkunsa BBC:n tekemästä opetukseen tarkoitetusta animaatiosta, jossa esitellään Britannian arkea antiikin Rooman aikana. Siinä kuvataan perhettä, jonka isä on tummaihoinen.

Paul Joseph Watson, Infowars-nettisivuston toimittaja, tarttui tähän. Hänen mukaansa kyseessä oli anakronistinen yritys ”kirjoittaa uusiksi historiaa ja esittää, että Britanniassa olisi aina ollut massamaahanmuuttoa”.

Tiedotusvälineissä ja netissä seurasi vilkas keskustelu, jossa monet antiikintutkijat ottivat kantaa ja pyrkivät osoittamaan, että Rooman aikainen Britannia oli etnisesti moninainen.

Mary Beard osallistui keskusteluun tviittaamalla, että animaatio ”on tosiaankin melko tarkka” (”is indeed pretty accurate”) ja että ”on paljon vankkoja todisteita etnisestä moninaisuudesta” (”there’s plenty of firm evidence for ethnic diversity in Roman Britain”).

Rooman keisariaikana nykyinen Britannia oli pohjoisosia lukuun ottamatta osa Rooman valtakuntaa. Roomalaiset hallitsivat koko Välimeren aluetta ja Britannian lisäksi vielä osia nykyisistä läntisen Saksan, Sveitsin, Itävallan, Unkarin ja Romanian alueista.

Rooman vaikutusvalta ulottui pitkälle sen rajojen ulkopuolelle. Arkeo­logiset löydöt kertovat vilkkaasta kaupasta ja ihmisten, tavaroiden ja kulttuurivaikutteiden liikkuvuudesta.

 

Antiikintutkijat esittivät esimerkein, että BBC:n animaatiossa perheenisän tumma ihonväri oli uskottava.

Rooman aikaisen Britannian lähteistä tunnetaan Pohjois-Afrikasta, Syyriasta ja itäisistä provinsseista muuttaneita ihmisiä jopa nimeltä. Sitä minkä värinen näiden ihmisten iho oli on tietysti mahdotonta tietää.

Mutta – kuten tutkijat korostivat – ihmiset, varsinkin kauppiaat, sotilaat ja heidän perheensä, liikkuivat laajalti valtakunnassa ja sen ulkopuolella.

Esimerkiksi Britanniasta löytyneestä hautakirjoituksesta tunnetaan legioonan sotamerkkien tekijä Barates. Hän pystytti hautakiven britannialaiselle vaimolleen Reginalle. Se on tyyliltään samanlainen kuin monet valtakunnan itäosissa tehdyt hautakivet. Kivessä on tekstiä sekä latinaksi että arameaksi.

Barates kertoo olevansa kotoisin Palmyrasta, Syyriasta:

”Vainajien hengille. Barates, syntyään palmyralainen, pystytti tämän muistomerkin Reginalle, catuvellaunien heimosta syntyisin olevalle, kolmikymmenvuotiaalle vapautetulle ja puolisolle.
Regina, Barateen vapautettu, voih!”

Tviitin jälkeen Mary Beardiä kommentoitiin ja arvosteltiin – osin asiallisesti, osin asiattomasti.

Yksi kriitikoista oli talousmatemaatikko Nassim Nicholas Taleb, joka väitti Beardin puhuvan ”hevonpaskaa” (”talking bullshit”) ja asetti hänen tieteellisen pätevyytensä kyseenalaiseksi.

Taleb myös totesi, että hänen teoksiaan siteerattiin tutkimusmaailmassa yhden vuoden aikana enemmän kuin Beardin tuotantoa koko tämän koko elämän aikana (”I get more academic citations per year than you got all your life”).

Asialliset argumentit loppuivat. Solvaus alkoi.

Näillä kahdella väreistä nousseella värikkäällä kiistalla on paljon yhteistä. Sarah Bond ja Mary Beard olivat molemmat jo ennestään tunnettuja tutkijoita, jotka kirjoittivat yleistajuisesti antiikin historiasta.

Beard oli saanut kärjekkäillä kirjoituksillaan huomiota ennenkin, ja hänen sanomisiinsa oli reagoitu jo aikaisemmin aggressiivisesti.

Erityisen kiinnostavaa on, millä tavalla kaksi naista joutui mitätöinnin ja nimittelyn kohteiksi.

Sarah Bondia kutsuttiin muun muassa ”nartuksi” (”bitch”). Mary Beard sai lukea ulkonäköönsä ja ikäänsä kohdistuvaa herjaa: häntä kutsuttiin ”kahjoksi vanhaksi ämmäksi” (”batty old broad”).

Bond on juutalainen, ja tämä lietsoi jotkut nettihäiriköt esittämään myös antisemitistisiä herjauksia.

Molempien tieteellinen pätevyys asetettiin kyseenalaiseksi.

Vaikka nettiherjoja kirjoittelevat eivät itse olleet tutkineet antiikin historiaa, he halveksivat toisten työtä ja asiantuntemusta.

Tämä on kiistoissa hyvin yleistä myös Suomessa, eikä tietenkään koske vain naisia. Asialliset argumentit loppuivat. Solvaus alkoi.

Bondin tapauksessa myrsky nousi otsikoista ja referaateista. Ihmiset, jotka eivät olleet edes lukeneet hänen omaa kirjoitustaan, tarttuivat yksinkertaistuksiin, joissa hänen väitettiin sanoneen, että valkoiset patsaat ovat rasistisia.

 

Kiistat heijastelevat Yhdysvaltain ja Ison-Britannian kuumentunutta poliittista ilmapiiriä. Lähihistorian tutkimus on jatkuvasti poliittisten kiistojen kohteena, niin Suomessa kuin muualla maailmassa.

Varsinkin oman aikamme historia kuumentaa tunteita. Sen sijaan poliittiset kamppailut historiasta eivät yleensä ole ulottuneet antiikin Kreikan ja Rooman historiaan.

Nyt myös antiikki on noussut kiistelyn kohteeksi, kun kreikkalais-roomalaisesta maailmasta löytyy jotain, joka vahvistaa tai haastaa nykyisen kulttuurimme käsityksiä.

Oman aikamme ilmiöiden ajatellaan usein saavan oikeutuksensa antiikin maailmasta. Kun muinainen kreikkalaisten ja roomalaisten kulttuuri osoittautuukin käsittämättömäksi ja vieraaksi eikä sovi yhteen ennakkokäsitystemme kanssa, tämä herättää hämmennystä ja jopa suuttumusta.

 

Kirjoittaja Maijastina Kahlos on Helsingin yliopiston latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden dosentti. Kirjoitus on julkaistu ensi kerran Kanavassa 6/2017.

Kanava ja Suomen Kuvalehti kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamedissa ja lehdillä on yhteinen päätoimittaja.

Keskustelu

Epäilen, että tässä on kyse vain siitä, että Rooman ja antiikin historia kuuluu olennaisena tekijänä Britannian tämän päivän yhtenäiskulttuuriin. Antiikin ihmisten ihonväriäanakronistisesti muokkaamalla vastaamaan tämän päivän väestörakennetta kaikki voivat kokea tämän yhteisen kulttuuriperimän yhtäläisesti omakseen.