Väinö Linna pönkitti lujasti neuvostoystävyyttä – Kääntyikö hän stalinistiksi?

ESSEE: Kirjailija asettui 1970-luvulla Neuvostoliitolle mieluisten rauhanpropagandistien riveihin.
Erkki Vettenniemi
Kulttuuri 7.7.2017 18:34

Presidentti Urho Kekkonen ja kirjailija Väinö Linna olivat ystävystyneet 1960-luvun alussa. Kekkonen tapaili Linnaa, mainosti tämän teoksia, lähetti kannustavia yksityisviestejä sekä kutsuja itsenäisyyspäivän vastaanotoille. 

Linnan ymmärrys lähihistoriasta lienee paljossa velkaa juuri Kekkoselle. Ajatus siitä, että pöyhkeät suomalaiset olisivat provosoineet talvisodan, ilmestyi Kekkosen puheisiin ennen kuin Linna omaksui sen hassutuksen, kirjoittaa historioitsija Erkki Vettenniemi Parnassossa. 

Suomen Kuvalehti julkaisee Vettenniemen kirjoituksen kokonaisuudessaan.

 

Oliko kansalliskirjailijaksi korotettu ja sukupolvesta toiseen suosionsa säilyttänyt ­Väinö Linna (1920–1992) sittenkin toisinajattelija?

Kysymys saattaa hätkähdyttää. Tietokirjailija Matti Salminen vastasi siihen myöntävästi viime syksyn teoksessaan Toisinajattelijoiden Suomi, joka esitteli Linnan esseistinä. Tai oikeastaan hän käsitteli yhtä ainoaa kirjoitusta, 1950-luvulla laadittua ja tuolloin julkaisematta jäänyttä esseetä, jossa nuori Linna näköjään flirttaili ateismin kanssa.

Linnan sinänsä kiehtovaan tekstiin sivilisaation synty­teorioineen en nyt kajoa. Kansalliskirjailija totisena toisinajattelijana on asia erikseen, ja sen pulman pariin johdattelee vuonna 1990 ilmestynyt puhe- ja kirjoituskokoelma Murroksia, josta Salminen ihailemansa artikkelin keksi.

Hänen nähdäkseen tuo antologia ”paljasti Väinö Linnan todellisen maailmankatsomuksen, joka oli paljon syvällisempi kuin kukaan olisi ehkä romaanien perusteella osannut aavistaa”.

 

Maailmankatsomus kattaa historiantajun: miten ymmärrämme menneisyyden ja miten työstämme sen avulla nykyisyyttä. Avataan siis Murroksia ja selataan esiin alun perin puhuttuna kuultu teksti ”Ulkopoliittiset asenteemme kansallisen tietoisuutemme osana”.

Linna oli pitänyt sen puolivirallisessa porukassa, Tampereen Paasikivi-Seurassa marraskuun 1977 lopulla – sattumoisin yhden yön etäisyydellä talvisodan syttymisen vuosipäivästä.

Kirjailija-esitelmöitsijän mukaan bolševikkien valtaannousu 1917 oli itsenäisyytemme edellytys, joten ”olisi luullut, että molempien valtioiden välisten suhteiden hyvälle kehitykselle oli mitä parhaat lähtökohdat”.

Toisin kävi: Suomen itärajalle avautui railo. Se ei ollut sama kuilu kuin Uuno Kailaan kuulussa runossa, jossa korostuvat ”orjuus ja pakkotyö” ja jota kai Linnakin lapsuudessaan tankkasi.

Kun Kailaan riimissä ”hyisenä henkii Itä”, Linnan loihtiman rajan takana häämötti rauhantahtoisesti sosialismia rakentanut suurvalta, joka halusi pienelle naapurilleen kaikkea hyvää ja kaunista.

Ikävä kyllä harvat suomalaiset tunnistivat Leninin ja kumppaneiden kunnialliset aikeet. Siitä seurasi, että ”itsenäisen Suomen ulkopolitiikan suurimpana ongelmana on ollut suhteemme Neuvostoliittoon; ensimmäiset kolmekymmentä vuotta virheitä tehdessämme ja toiset kolmekymmentä vuotta niitä korjatessamme”.

Harha-askeleet Linna tiivisti tähän tapaan: poliittiset päättäjät lietsoivat vihaa ja saivat aikaan sodan.

Tarkennan vielä, että Tuntemattoman sotilaan tekijä ei tuolloin ajatellut kesäkuussa 1941 leimahtanutta konfliktia. Linna tarkoitti talvisotaa, joka oli hänen konseptissaan yksinomaan Suomen vika. Sen sijasta, että Stalinin suomalaisia seuraajia olisi kuunneltu, heitä vainottiin:

Varsinkin työväestön piirissä oli voimakasta myötätuntoakin Neuvostoliittoa kohtaan, eriasteisena tosin sielläkin, mutta niin kuin tiedämme, se oli osaksi työnnetty maan alle tai sitten siltä puuttui ilmaisu – ja sen mukana vaikutusmahdollisuudet.

Miksi Linna manipuloi historiaa kuin paraskin stalinisti? Eikö hän muka tiennyt, millaisia seurauksia Stalinin suomalaisten ihailijoiden ”vaikutusmahdollisuuksien” lisääntymisellä olisi ollut?

Hän vieläpä painatti puheensa kirjaan ajankohtana, jolloin neuvostokolossi oli kaatumaisillaan ja myös sen maan historiankirjoitus vapautunut ideologisesta holhouksesta.

Linnan historiantulkintaa pitäisin näiltä osin nimenomaan stalinistisena. Generalissimus Stalinin arvovallan turvin lukuisat suomalaiset – eivät vain kommunistit – äityivät uskottelemaan, että Suomen koko sotienvälinen idänpolitiikka olisi ollut yhtä suurta erehdysten sumaa. Vasta kahden hävityn sodan jälkeen suomalaiset luopuivat itsetuhoisista aggressioistaan.

Uutta ulkopoliittista ajattelua oli sittemmin juurrutettu uppiniskaiseen kansaan niin menestyksellisesti, että Linnaa lainaten sen ”olennaiset tavoitteet ja päämäärät ovat läpäisseet melkein kaikki kansankerrokset ja muodostuneet siten osaksi kansallista tietoisuuttamme”.

Stalinistinen historianväärennös ei nakertanut Linnan arvostusta.

Ylätyyliin viritetty Tampereen-puhe päättyi tasavallan presidentin vuolaaseen ylistykseen, olihan Paasikivi-Seuran sessio asiallisesti ottaen vaalikokous. Helmikuun 1978 presidentinvaalit lähestyivät, ja Linna oli lupautunut sosialidemokraattien listoille Urho Kekkosen valitsijamiesehdokkaaksi.

Kekkonen voitti, Linna hävisi: kansa ei suonut kirjailijalle tilaisuutta äänestää mielestään ainoaa kelvollista kandidaattia.

Linnan ymmärrys lähihistoriasta lienee paljossa velkaa juuri Kekkoselle. Ajatus siitä, että pöyhkeät suomalaiset olisivat provosoineet talvisodan, ilmestyi Kekkosen puheisiin ennen kuin Linna omaksui sen hassutuksen.

Presidentti ja kirjailija olivat ystävystyneet 1960-luvun alussa. Kekkonen tapaili Linnaa, mainosti tämän teoksia, lähetti kannustavia yksityisviestejä sekä kutsuja itsenäisyyspäivän vastaanotoille. Linna palkitsi korkean tason huomion kauniisti.

Järkälemäisen Väinö Linnan elämän (2006) kirjoittajaa Yrjö Varpiota siteeraten: ”Hän alkoi kokea tarpeelliseksi kommentoida valtionjohdon ja erityisesti Kekkosen politiikkaa rakentavaan sävyyn.”

Tai ehkä tulisi puhua imartelevasta sävystä? Linna esiintyi ilmeisesti ensimmäisen kerran poliittisen historian revisionistina keväällä 1973. Ruotsissa vieraillessaan hän tuomitsi Suomen sotienvälisten vuosien ”neuvostovastaisen propagandan” ja väitti talvisodan johtuneen suomalaispoliitikkojen ”taitamattomuudesta”.

Kansalliskirjailijan yllättäviä näkemyksiä selostettiin kotimaan lehdissä, mutta niin kookkaalle jalustalle Linna oli jo hilattu, että hänen arvostustaan ei stalinistinen historianväärennös nakertanut.

 

Tietenkään Linna ei ollut stalinisti sanan tavanomaisessa merkityksessä. Hän ei ollut edes vakavamielinen marxilainen, vaikka vanhemmiten ilmoittikin tutkivansa uudemman kerran Marxin ja Engelsin traktaatteja.

Linna oli sitoutumaton sosialidemokraatti, jonka näkyvimpiä myönnytyksiä ajankohdan hurmahenkiselle vasemmistovirtaukselle oli Kulttuurivihkoille vuonna 1975 annettu haastattelu.

Lehteä julkaissut Kulttuurityöntekijäin liitto oli ”taiteilijoiden ja kulttuurityöntekijöiden marxilais-leniniläinen järjestö”, kuten virallinen ilmaisu kuului. Epävirallisesti Kulttuurivihkot tunnettiin taistolaiskommunistien kiilusilmäisenä äänenkannattajana.

Laajassa haastattelussa Linna osoitti hallitsevansa niin sanotusti edistyksellisen puheenparren prikulleen.

Hän korosti Leninin roolia Suomen itsenäistymisessä, kehotti kiihdyttämään kulttuurivaihtoa Neuvostoliiton kanssa, paheksui lännestä ryöpsähtelevää ”massaviihdettä”, ymmärsi Chilen sotilaskomennon Suomen kansalaissodan kautta, kummasteli kouluissamme tapahtuvaa ”totuuden” vääristelyä, ja levitti antaumuksella maailmanrauhan jaloa sanomaa: 

Pitää antaa tukea käytännössä niille yhteiskunnallisille voimille, jotka ylläpitävät rauhankehitystä. Kansanvaltaisille voimille, vasemmistolle ja kulttuurikentässä kaikille rauhan asiaa ajaville pyrkimyksille. — Jokaiselle ihmiselle tulisi asettaa tämä velvoitus. Kouluopetuksessa tätä puolta voitaisiin luullakseni enemmän painottaa.

Kirjailijoita suljettiin vankeuteen. Linna ei lausunut sanaakaan heidän puolestaan.

Kirjailijan järkeilyssä ei sinänsä ollut mitään raskauttavaa, mutta silloisessa kontekstissa hän asemoitui Neuvostoliitolle alisteisten rauhanpropagandistien riveihin.

Samanaikaisesti sen maan toisinajattelijoita, heidän joukossaan Linnan kollegoja, suljettiin vankeuteen ja psykiatrisiin laitoksiin sekä passitettiin karkotukseen ja pakkotöihin. Julkisissa yhteyk­sissä Linna ei tietääkseni lausunut sanaakaan heidän puolestaan. Miksi?

Linnan tunteneet tahot voivat halutessaan esittää omat arvionsa. Hekään tuskin kykenisivät tarjoamaan ikään kuin lopullista vastausta.

Nuori Linna palvoi Dostojevskia, joka ilmoitti omistautuneensa tutkimaan ”ihmisen arvoitusta”, kuten vapaan tahdon ja välttämättömyyden välistä suhdetta.

Varttuneen Linnan arvostama Kekkonen ei presidenttinä koskaan kritisoinut Neuvostoliittoa, ja hänen nöyristelynsä perimmäisistä pontimista kiistellään edelleen. Reaalisosialismin pieninkin arvostelu oli Kekkosen tulkinnassa ”vihaista pikkuilkeyttä”, jonka paikalle hän vaati ”rehellisyyttä”, jota luonnehtisin lähinnä imarteluksi.

 

Kekkosen ja miksei myös Linnan motiiveja pohdittaessa mielisin muistella pitkäaikaisen pääministerin Kalevi Sorsan yksityistä 1990-luvun tunnustusta.

”Sorsa sanoi, että kyllä me ymmärsimme, mistä tässä ystävyydessä oli kyse, mutta ymmärsikö seuraava sukupolvi”, toimittaja Janne Virkkunen paljasti kirjassaan Päivälehden mies (2013).

Viekkaan hymistelyn saneli siten itsenäisyyden turvaaminen aggressiivisen suurvallan kyljessä, ja jälkipolvien tehtäväksi lankesi verbaalisen savuverhon hälventäminen. Mutta miksi ihmeessä kansalliskirjailija olisi vaivautunut tukemaan valheellisen naapurisovun kulissia?

Väinö Linnahan oli viimeistään 1960-luvulla saavuttanut aseman, jossa hänen ei tarvinnut varoa sanojaan.

Linna oli ystävänsä Matti Kurjensaaren mainintaa lainaten ”kansallinen oraakkeli”, ja juuri siksi hänelle avautui tilaisuuksia tai jopa moraalinen velvollisuus osoittaa myötätuntoa rajan takana vainotuille taiteilijoille.

Mahdollisesti Linna kantoi huolta isänmaansa itsenäisyydestä ja hankkiutui sen tähden neuvosto­ystävyyden pönkittäjäksi. Sitä kautta selittyisivät hänen itään suuntautuneet vierailunsa, joiden päätteeksi hänellä oli kosolti iloista kerrottavaa.

Vuodenvaihteessa 1963–1964 Lenin-mausoleumi oli remontissa, joten bolševistinen pyhäinjäännös jäi Linnalta näkemättä, mitä hän heti harmitteli. Kremliin hän sitä vastoin pääsi, vieläpä uudenvuoden valtiolliseen vastaanottoon.

”Illallispöytä oli niin runsas että monet ruokalajit täytyi päästää ohi, samoin kuin myös monet maljat oli kuitattava pelkällä lasinkohotuksella, jos aikoi omin jaloin lähteä kotiin”, Linna raportoi Petroskoissa ilmestyneelle Punalipulle.

 

’Historiaa emme voi muuttaa”, hän lausahti yhtä virallisessa miljöössä, Neuvostoliiton kirjailijaliiton tiloissa. ”Mutta koetetaan antaa tuleville historioitsijoille parempaa aineistoa.”

Neuvostoaineisto oli hänestä priimaa, koska massat keskittivät kaiken tarmonsa ”yhteen päämäärään, tuotannon kasvuun ja hyvinvoinnin kehittämiseen”.

Niin naapurissa, miten meillä? Liian monet tahot haikailivat entisiä aikoja, kaiketi porvarillisen hegemonian vuosia, jolloin asiat olivat vielä olleet oikealla tolalla. ”Puuttuu yhtenäinen, koko kansakuntaa vahvistava näkemys tulevaisuuteen.”

Kolme vuotta myöhemmin, keväällä 1967, Väinö Linnaa ja Suomen kirjailijaliiton puheenjohtajaa Martti Larnia hyysättiin Neuvostoliiton kirjailijaliiton IV edustajakokouksen vieraina. Kun Larni saattoi jo olla KGB:n vaikuttaja-agentti, jonka paatokselliset puheet palautuivat salaisiin sopimuksiin, Linna nautti luksuskohtelusta vailla tuollaisen työsuhteen langettamia velvoitteita.

Miehet tapasivat Moskovassa muun muassa Mihail Šolohovin, vankan stalinistin, joka oli kunnostautunut Boris Pasternakin ahdistelijana ja jonka epiikkaa Linna entuudestaan ihaili. (He olivat ystävystyneet 1950-luvulla.)

Kohta Linna puolustikin Šolohovia syytöksiltä, joiden mukaan Hiljaa virtaa Don olisi ollut plagiaatti.

 

Edustajakokouksen anti oli sosia­listisen realismin henkeä noudattaen typerryttävän puiseva. Käytävillä ja teetauoilla taas kohistiin neuvostojohdon epäsuosioon joutuneen Aleksandr Solženitsynin avoimesta kirjeestä.

Solženitsyn ehdotti sensuurin lakkauttamista ja ideologisen pakkopaidan hylkäämistä, jotka taisivat olla Moskovan-kokouk­sen suomalaistarkkailijoille outoja, vieraita vaatimuksia. Linnallahan oli muistissa hänen oman sotaromaaninsa suomalainen sensurointi.

Neuvosto-Karjalan eturivin kirjailijoihin lukeutunut Jaakko Rugojev laati tapaamisesta innostuneen selonteon Punalippuun.

Ihmisinä he ovat kumpikin tavattoman välittömiä, Martti Larni hiukan hienostuneempi, Väinö Linna kansanomaisempi. –Keskustelussamme Väinö Linna tähdensi useampaan otteeseen kirjailijan ja yleensä taiteilijan vastuuta nykyajan yhteiskunnassa.

Neuvostoliiton osalta Linnan vastuunkanto rajoittui toverillisten suhteiden vaalimiseen virallisten tahojen kanssa. Edellisenä vuonna 1966 kirjailijat Andrei Sinjavski ja Juri Daniel oli talutettu ”neuvostovastaisten” tekstiensä vuoksi vankileirille, mikä nostatti protesteja Suomenkin suunnalta, vaan ei oraakkeliksi kutsutun Linnan huulilta.

Itäblokin toisinajattelijat edustivat neuvostoystävyyden vaalijoille häiriötekijää. Heidän tekstuaaliset tihutyönsä joko tuomittiin tai niistä vaiettiin – ja kohotettiin uusi malja ”rauhanomaiselle rinnakkainelolle”.

Poliitikoille moinen käytös oli jossain määrin ymmärrettävää. Mikäli Kalevi Sorsan takautuvaan tokaisuun on uskominen, hehän teeskentelivät yleisen edun nimissä. Arvostetun kirjailijan kohdalla hakisin selitystä opportunismin, tietämättömyyden ja ideologisen ahdasmielisyyden väliltä.

 

Tähänastisen todistusaineiston valossa jättäisin avoimeksi, miten lujasti Linna lopulta luotti kommunistisen komennon tuomaan edistykseen. Ihmisen mieli on arvoitus, myös kyseisen kirjailijan, joka kypsällä iällä tuskaantui sielullisten syövereiden penkomiseen.

Linnan stalinistisen käänteen olettaisin silti tapahtuneen heti sodan jälkeen tai kenties jo sillä hetkellä, kun sotaonni kiepsahti Suomen kannalta ikävään suuntaan.

Tulevan kansalliskirjailijan ensimmäiset julkaisut sijoittuvat 1940-luvun loppuun. Hänen silloisen arvionsa mukaan ”kommunismi ilmestyy aina sinne, missä edistys on jäänyt takapajulle, kuten Venäjän ja muiden feodaalivaltioiden kohtalo on osoittanut”.

Tšekkoslovakiassa oli vastikään todistettu kommunistikaappaus, Neuvosto-Virossa jatkuivat Siperian-kyyditykset, ja kaikki tuo näyttäytyi Linnalle edistyksellisten voimien voittona taantumuksen yöstä.

Eikö hän siten ollutkaan dissidentti, Kekkosen Suomen jämerä ja suoraselkäinen toisinajattelija?

 

Henkensä kaupalla kynäänsä käyttäneistä neuvostokirjailijoista Linna ei liiemmälti innostunut, mutta omalla persoonallisella tavallaan myös hän oli toisinajattelija. Linna tulkitsi lähihistoriamme kriittisiä vuosia – kuten talvisodan taustaa – ja itänaapurin luonnetta toisin kuin selväjärkiset, tarkoituksenmukaisuuden taakasta vapaat aikalaiset.

”Kirjallisuuden tehtävänä on juuri todellisuuden hahmottaminen”, hän linjasi Kulttuurivihkojen tentissä. ”Tuo totuuden etsiminen on minulle keskeinen asia. Totuus on nimittäin melko vaikeasti löydettävissä, sehän hämärretään meiltä maailmassa.”

Linnan lapsuudessa suomalaiset olivat lukeneet Neuvosto-Venäjän karusta todellisuudesta kertonutta käännösteosta Punaisen hämärän maa, ja sen värisen harhan uhriksi vuoden 1918 ”valkoisen valheen” paljastaja näyttäisi päätyneen.

 

Kirjoittaja Erkki Vettenniemi on historioisija.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Parnassossa  3/2017. Suomen Kuvalehti ja Parnasso kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja lehdillä on yhteinen päätoimittaja.

Keskustelu

Kovin on jälkiviisastelevaa tämän historioitsijan teksti. Tutkijan olettaisi suhtautuvan kriittisesti kohteeseensa, mutta tämä Vettenniemipä pitää tiettyjä historian tulkintoja niin itsestään selvinä, että pohjaa koko juttunsa näihin – nyttemmin toki viralliseksi totuudeksi korotettuihin – myytteihin.

Suomen sodissa voittaneen Neuvostoliiton varjon alla maamme virallinen historia selitettiin toisin, mutta valtaosa suomalaisista tiesi varsin hyvin, ettei se kertonut koko totuutta. Virallisen totuuden rinnalla kulki – ei edes kovin salaisesti – toinen totuus, joka ei lopultakaan ollut sen todempi, vaikka se teki hyvin kauppansa: sitä meille sodan jälkeisinä vuosikymmeninä kaupattiin totuutena niin kouluissa, armeijassa kuin kirkonkin taholta. Liike-elämä ja kaupankäyntikin pohjasivat siihen, vaikka niillä ei muutoin ole koskaan ollut tapana vilkaista historian suuntaankaan. Äärimmillään noissa myyteissä väitettiin Suomen urhoollisen kansan jopa voittaneen Neuvostoliiton sodissa, ja maamme yhteydet muun maailman murskaamaan natsi-Saksaan kaunisteltiin liki olemattomiin. Osa kulttuurityöntekijöistä, varsin äänekäs osa, suoritti täydellisen irtioton tuosta pinnanalaisesta valtavirrasta ja historianselityksestä ja kommunistien rinnalla tukeutui epäsuosittuun, tuolloin vielä viralliseen näkemykseen Suomen historiasta.

Kun Neuvostoliiton varjo väistyi Suomen yltä, tuo valtavirtatulkinta käytännössä virallistettiin, mutta ei se virallistamisesta todemmaksi muuttanut. Vaikkapa ajopuuteoria: se, että talvisodan syttymiseen Suomen poliittisella johdolla ei olisi ollut minkäänlaista vaikutusta, on tällainen viralliseksi muuttunut, suosittu myytti. Vettenniemi ei suostu edes raaputtamaan tuon tulkinnan pintaa, niin itsestään selvänä lähtökohtana hän sitä näkemyksilleen pitää, ja kutsuu toisenlaista tulkintaa ”stalinistiseksi historianväärennökseksi” tai ”hassutukseksi”, jota Kekkonen ja ”kiilusilmäinen kulttuurilehti” vuoroin kansalle propagoivat.

Mitä Linnaan tulee, historioitsija nähtävästi kokee itsensä kovinkin rohkeaksi uskaltaessaan mustata tämän kieltämättä tabuksi kohotettua mainetta, mutta on perin kömpelöä vihjailla Linnan muuttaneen maailmankatsomuksensa Kremlin notkuvien juhlapöytien edessä. Vaikka myös Linnan kanonisoitu maine kaipaa tuuletusta siinä missä Mannerheimin ja Kekkosenkin – puhumattakaan muista edelleen koskemattomina pönöttävistä, vaikkapa Adolf Ehrnroothista – historioitsija kuvittelee jälkiviisaasti (ei kovinkaan viisaasti) Linnan virheellisen kanonisoinnin johtuneen siitä luulosta, että tämä olisi ajatellut aikanaan kuin nykymaailman porvari. Ikään kuin Linna ei olisi elänyt omana aikanaan vaan nyt, meidän aikanamme.

Kaiken kaikkiaan tutkija osoittaa historioitsijaksi harvinaisen heikkoa kykyä eläytyä kuvaamaansa aikaan. Sitä rajoittaa selvästikin ideologia, jota ei – uskontojen ohella – koskaan pitäisi löytyä tutkijan työkalupakista.

Kekkonen oli kaksinaamainen poliitikko, joka presidenttinä halusi ennen kaikkea pysyä virassa ja vallassa. Hän salasi samalla vanhoja läheisiä suhteitaan mm. USA:n ja Britannian turvallisuuteen. Molemmat olivat juonessa mukana. Se ei ollut salaisuus NL:n lähetystölle, joka osasi käyttää Kekkosen teatteria hyväkseen.

Jos Linna olisi tosi intellektuelli, hän olisi tämän nähnyt ja tehnyt muuta kuin itsestään naurettavan Kekkosen näyttämön statistina.