Näin ladataan tervahauta - Kaloisten kylässä elää vuosisatainen perinne
Kun on huolellinen alusta alkaen, voi lopussa olla tyytyväinen. Tervahauta ladattiin Kaloisten kylässä, nykyisessä Hämeenlinnassa. Kuvat Hannu Lindroos.
Katso kuvakertomus Kaloisten tervaperjantaista täältä.
Kesäjuhla ilman muurinpohjalettuja ja makkaraa on teeskentelyä. Lettutaikinassa on 82 kananmunaa, tervahaudassa 70 kuutiota pilkkeitä, ja makkaraa on varattu huolellinen määrä. Kaloisten kylätalon, Tukikohdan, kartanolle on tullut 800 ihmistä tervaperjantain viettoon.
Kun tervahauta on huolella ladattu ja juhlajärjestelyt säntillisesti hoidettu, ei enää ole syytä hoppuilla. Odotellaan kärsivällisesti, että kylän ainoa tykistöupseerikoulutuksen saanut, Tapio Ketonen, ampuu signaalitykin replikalla Renko-viikon avajaispamauksen, tasan kello 18. Sitten vasta tuikataan hauta tuleen.
Saattaa olla niinkin, ettei Ketonen olekaan kylän ainoa upseerikoulutuksen saanut. Kyläaktivaattori Sara Kaloisen tyylissä seurata 39 vapaaehtoisen juhlatalkoolaisen tekemisiä on upseerillista tarkkuutta käskyttämistä myöden.
Perjantai on tervamestari Alpo Mäkisen, 82, juhlapäivä. Hänellä on valkoinen paita, solmio ja kesäpuku. Yllätyksekseen hän joutuu olemaan mukana sytyttäjien ringissä, vaikka olisi sen kunnian mielellään jollekin muulle antanut. ”Kuka sitä omaa kasaa polttamaan?” Muutoin hän on kyllä tyytyväinen.
Sinäkin heinäkuisena päivänä, kun fyysikot iloitsivat maapalloisesti Higgsin hiukkasen löytymistä, Mäkinen oli tyytyväinen mökkitontillaan Renkajoen varrella Rengon Kaloisten kylässä Hämeen sydänkammioissa.
Fyysikot olivat saaneet vahvistuksen fysiikan perusteoriaan, jos kohta he joutuvat vielä varmistelemaan, ovatko todella löytäneet sen, mitä halusivat löytää maailmankaikkeuden syntyä setviessään. Mäkisellä ei ollut mitään setvimistä, kannot oli kirvestelty pilkkeiksi, ja se, miten niistä terva tynnyreihin tiristetään, on vuosisataista perinnettä ja osaamista.
Vanhan tervateorian mukaan yhdestä kannosta saa litran tervaa, mutta Alpo sanoi, että tiedä häntä sitten. Hän arveli pilkepinoissa olevan 60-70 kuutiota tavaraa, 50-100 vuotta vanhoista kannoista silpaistuja. ”Joukossa oli sellaisia vielä kirveellä kaadettujakin, kannon jäljistä selvästi näki.”
Kantojen pirstaamiseen meni puolitoista kuukautta, täysiä työpäiviä ilman säävarauksia, ”kun kerran sen pään otin ja vielä jaksan, niin miksi ei sitten tekisi, harrastuspohjalta”. Siinä harrastellessa putosi painokin kuusi kiloa.
Halkaisukoneesta oli apua isojen kantojen kanssa väännettäessä. Entisenä kaivinkoneyrittäjänä Alpo tiesi kyllä, miten toimia pahimpien juntturoiden kanssa. Kairalla reikä, ja sinne kiukkuisesti mojahtavaa tavaraa, kyllä levähtää. Tosin silloin oli keräiltävä irtotavaraa vähän laajemmalta alalta. Mutta muutoin ja yleensä ”koneen kanssa homma menee liian hitaasti, kirveen kanssa on nopeampaa”.
Kantoterva on tummaisaa ja sakeaa. Alpo sanoi tietävänsä sen toisenkin systeemin. Männyt kuoritaan niin ylös kuin mies ylettyy, mutta pohjoinen puoli jätetään kaarnalleen, jottei puu kuolisi pystyyn. Tervaspuut saivat pihkaantua useamman vuoden. Sillä keinoin ei Rengossa tervaa tehdä, sillä ”puu on täällä arvokasta ja kantoja riittämiin”. ”Isännät ovat jo tottuneet ilmoittelemaan kannokoistaan ja kyselemään kelpaako, tule katsomaan. Pystyyn pihkatuista puista saatu terva on sitä paitsi löysempää ja hailakamman väristä.”
Tervahauta on ollut kesäjuhlien kuumassa ytimessä, ja Kaloinen on saanut mainetta tervakylänä. Täällä on jo luontevaa puhua tervaperjantaista. Alpo on miilua polttanut 15 kertaa, ”vai olisikohan tämä jo kuudestoista”. Mestarin äkninki vähän huojui, kun hän on viime aikoina ikäkertoimensa huomioiden miiluttanut vain joka toinen kesä.
Oppinsa Mäkinen sai isältään kotona Hattulassa, ja nyt Alpon kolmesta pojasta kaksi osaa haudan tehdä ja sieltä tervaa noruttaa.
Alpo sai 80-vuotislahjakseen perusteellisen tietokirjan kaskenpoltosta ja tervanteosta. Teoksessa on havainnepiirros 1700-luvun tervahaudasta. Se näytti heti kovin tutulta. ”Samalla systeemillä tässä on menty”, Alpo sanoi. ”Ainoa ero on siinä, että haudan pohja katettiin ennen tuohilla ja päreillä, meillä käytetään peltilevyjä.”
Tervamestarin kynnenalukset olivat puhtaat. Toistaiseksi.
Tervamestari Alpo Mäkinen joutui sytyttämään hautaa, vaikka se tarkoittikin ”oman kasan polttamista”.
Rengossa on kahdenlaisia kyliä. Osa on rakentunut Hämeen Härkätien varteen, syrjemmälle syntyneet ovat mettäkyliä. Kaloinen, Asemi ja Vehmainen (yhteensä noin 350 asukasta) ovat mettäkyliä ja niiden asukkaat yhteistyövoimaisia. Kolmen kylän ”katto-organisaatio” on Kaloisten kyläyhdistys.
Kaloinen valittiin Hämeen vuoden kyläksi 2008. Sen luokituksen saaminen oli hilkulla. Seuraavana vuonna mettäkyläläisistä tuli kaupunkilaisia, kun Renko liitettiin Hämeenlinnaan. Eipä kaupunkilaisuus näytä päähän nousseen, talkoohenkikin edelleen tallella.
Se saattaakin olla toimiva indikaattori hyvinvoimista arvioitaessa. Vaikka hallinnointi systeemeineen olisi kuinka säällinen tahansa, se ei saa aikaiseksi sitä arkihyvää ja merkityksiä, mitä talkoilla aikaansaadaan. Tuskinpa Hämeenlinnan kaupunginvaltuustossa käsiteltäisiin ”sotakutsua”, missä kyläläisiä kootaan riipimään alavirtaan levittäytyvää, tienvarsien ja pihojen valtaamisella uhkailevaa jättipalsamia.
Kaloisten hauta on Tukikohdan pihapiirissä peltotöyrään äärellä. Jonkinlaisen rintuuksen haudat aina tarvitsevat, jotta ränniin saadaan tarvittavan verran kaatoa, ei paljoa, sen verran vain, että kama valuu.
Haudan ytimestä lähtevää piippua on useita metrejä, ja ehdin ääneen ihmetellä, miten se rassataan auki, jos tukos tulee. Alpoa tämä ei murehduta sen paremmin kuin mikään mukaan. Kun hauta saadaan syttymään, sitä ei sammuta mikään, laadun tasaisuutta ei uhkaa mikään eikä ränni koskaan ole tukkoon mennyt. Siitä piti ymmärtämän, että piipun tukkeutuminen on enemmänkin piipunpolttajan arkiharmi kuin tervanpolttajan.
Haudan loiventuminen ytimensä ympärillä pitää tarkkaan kaltevuudeltaan määritellä. Jos se on liian jyrkkä, kuumuutta ei saada ajettua keskustaan. Silmämäärällä Alpo senkin tarkkuuden on määritellyt.
Alpo arveli, että hauta saadaan päivässä ladattua, niin kuin sitten kävikin. Talkoolaisia oli riittämiin, kokemustakin oli, ja hautaa pakatessa puhuttiin kyläisiä ja tervailtiin maailmasta niitä kohtia, jotka olivat pahimmin nirhautuneet.
Ensimmäinen varvi on halkijaisiltaan noin 120-senttinen ja laajenee sitten tasaisena säteenä niin, että neljännen varvin jälkeen pilkkeiden kehä on laajentunut noin 24 metriin.
Haudasta jätetään kattamatta sen alareunaa kiertävä kapea rantu, jolle roiskataan vähän polttoöljyä. Pakko leimahtaa. Sytyttäjiksi valitut ovat kunniatehtävässä. Yhtenä suvena sytyttäjinä oli edustajia kaikista puolueista. Hauta ei palanut yhtään aikaisempia kertoja tasapuolisemmin, mutta jälkisammutus kesti tavanomaista pidempään.
Tervan tiristäminen perustuu hautumiseen. Siitä seuraa, että hauta hönkii tinnerihöyryjä. Noin kahden ja puolen metrin korkeudella olevasta haudan lakisesta on tehtävä läpihengittävä hiekkakerroksella ja sammaleella. Muuten kajahtaa.
Hautakehällä pysytellen ei vähään aikaan tarvitse kysellä, että häiritseekö, jos poltan.
Suoturvetta käytetään miilun paloreikien tumppaamiseen. Jukka Mäkinen irrottelemassa paikkopaloja.
Tuuli pyöriskelee eikä osaa päättää suunnastaan, asettuu sitten, äkäisen sakeat savut suoristuvat ja harmaantuvat vesihöyryksi muuttuessaan. Seppo ja Jukka Mäkinen peittelevät sytytyskehän. Isä Alpo on luvannut tulla yölöysiin, käy ensin vain vaihtamassa kesäpukunsa vähemmän arkoihin vermeisiin.
Papat soittavat Tukikohdan terassilla. Torisoittajien keski-ikä on noin 80 vuotta. He ovat jo parikymmentä vuotta kyläyhdistyksen tapahtumia tahditelleet. Kaksi haitaria ja mandoliini kesäillassa ovat kuin mansikat maidossa.
Latausta on alati vahdittava, eivätkä hautavahdit selviä siitä huolehtimisesta pelkästään tiukasti tuijotellen. Vuoraukseen palaa reikiä, ja ne on viipyilemättä suoturpeella paikattava. Haudan toinen kylki on peltoaavoja vasten ja tuuli saattaa hyvinkin siitä suunnasta hautaa palolle lietsoa. Suoturvetta on varattu sitäkin huolellinen määrä, joten tuulen ilkikuri pystytään torppaamaan.
Kumpu pidetään ”kireellä”, aika ajoin haudasta poljetaan ilmat pihalle. Tuoreesta lepästä tehdystä keskipuusta, silmäkepistä, näkee miten hauta vajoaa.
Letut on syöty, makkararasvat sormista pyyhitty, kylä vaipuu jo yöhyen valtaan, mutta hautavahdit seuraavat torkkusilmin miilusavujen väriä. Tummuvat sävyt tarkoittavat sitä, että jossain palaa ja sellainen pesäke on hetimmiten käytävä tamppaamassa.
Hauta huokuu vesihöyryä muutaman päivän ennen kuin reikäsiä tökkimällä kumpua vähän hapetetaan tervan liikkeelle saamiseksi. Sitten on kiire. Se mitä rännistä vuotaa, se pitää samatahtisesti tynnyröidä.
Perjantaina kello 18 sytytetystä haudasta noruvat viimeiset pisarat seuraavan viikon torstaiyönä kello 4.51. Tervaa on saatu 763 litraa.
Tervaa pidetään kolme kuukautta aloillaan, sinä aikana tervakusi ehtii varmasti alas painua. Terva ei käsiin jää, paitsi sen verran mitä kynsien alle mahtuu. Enin osa käytetään hirsiseiniin, sen sutaamisen jäljiltä eivät sitten kesilöi eivätkä lahoa.
Tervan juoksutuksen jälkeen hautaan ei kosketa, se pidetään kuukauden ”pimennossa”. Lähestymiskiellon päätyttyä haudasta lapioidaan satakunta säkillistä luomua. Hiilet, täydellistä lopputuotetta nekin, sepät korjaavat kiiruusti ahjoihinsa hehkumaan.
Katso kuvakertomus Kaloisten tervaperjantaista täältä.
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 32/2012.