Seikkailu käärmeenpesässä: Näin arkeologi Arthur Demarest putosi mayojen temppeliin

Kulttuuri 13.12.2012 17:30
Professori Arthur Demarestin (kuvassa) vuonna 1999 Guatemalasta löytämät ainutlaatuiset Cancuenin mayakaupungin arkeologiset löydöt ja tutkimustulokset esitteltiinn ensimmäisenä maailmassa Suomessa Didrichsenin taidemuseossa Helsingissä vuonna 2005. Esillä ovat mm mayojen pyhät pallokenttämerkit. Kuva Kimmo Mäntylä / Lehtikuva.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 35/2005.

Vuonna 1999 amerikkalainen arkeologi Arthur Demarest, lempinimeltään Indiana Jones, kulki Guatemalan viidakossa, kun maa petti hänen jalkojensa alta. Demarest putosi käärmeitä sihisevään luolaan ja löysi samalla muinaisen Cancuénin maya-palatsin.

Näinkö se tapahtui, professori Demarest?

”Voi, voi, tuo on se lehdistön versio”, voihkii Arthur Demarest puhelimeen Guatemala Cityssä.

”Ei arkeologia ole sitä, että kuljeksitaan ympäri ja putoillaan aukkoihin. Palatsi oli jo löydetty ja aluetta oli alustavasti tutkittu laserkartoituksella.”

Demarest kulki tietämättään palatsin katoilla ja hautautuneitten sisäpihojen päällä. Sitten hän putosi kainaloita myöten kasvillisuuden läpi ja löysi palatsin kolmannen kerroksen.

”Tietenkin kuulin alta käärmeiden luikertelua ja sihinää, niitä on siellä joka paikassa. Paikan nimikin, Cancuén, tarkoittaa maya-kielellä käärmeenpesää.”

Pudotessaan Arthur Demarest ruhjoi kasvillisuutta ja ilmaan nousi tuhansia ja tuhansia keltaisia perhosia. ”Se oli ihan mieletön näky.”

”Kerroin perhosista, mutta lehdet kirjoittivat käärmeistä”, Demarest huokaa luuriin. ”Ihmiset rakastavat enemmän vaaraa kuin kauneutta, sen olen arkeologina oppinut.”

Tutkimusprojektin vetäjän työ on puurtamista, politiikkaa ja rahanhankintaa, väittää Demarest. ”Se ei todellakaan ole mitään Indiana Jonesin hommaa.”

”Mutta sitten toimittajat soittavat ja pyytävät kertomaan jonkin jännittävän tapahtuman. Mieluummin kuin itse monumentista ihmiset haluavat kuulla ampumakohtauksista, joihin jouduin saadakseni veistoksen takaisin ryöstäjiltä.”

”Mutta Pohjoismaissa lehdistö on korkeammalla tasolla”, Demarest jatkaa painokkaasti.

Myöntelen ja vedän hiljaa lehtiöstäni yli kysymyksen, joka alkaa: voisitteko kertoa jonkin jännittävän…

Tarpeeksi hullu

Suuri hautauurna.

Sen sijaan kysyn: Mikä on tutkimustenne suurin tieteellinen merkitys, professori Demarest? Olette sanonut, että kyseessä on merkittävin maya-löytö 50 vuoteen?

Demarest nauraa.

”Kehuisin mielelläni omia taitojani, mutta tosiasia on, että jos kaivaa alueella, missä kukaan ei ennen ole työskennellyt, on mahdollista tehdä suuria löytöjä.”

Suuri osa palatsirakennusta oli hautautunut lähes koskemattomana ja sisältää aineiston, joka antaa valtavasti lisää tietoa mayojen elämästä – ja myös kulttuurin viimeisistä vaiheista.

Demarestin puheesta selviää myös, miksi alueella ei niin innokkaasti ole käyty: Se on hankalakulkuista, käärmeitä kuhisevaa viidakkoa ja lisäksi huumereittien ja salakuljettajien aluetta. Guatemalan yli 34 vuotta kestänyt ja vasta vuonna 1996 päättynyt sisällissota on pitänyt tutkijoita loitolla. Tietynlaista villiä länttä se on edelleen.

”Pitää olla tarpeeksi hullu, ettei välitä siitä. Minä tein työtä El Salvadorissa sodan aikana ja opin, miten selvitään sotatoimialueella.”

Puhelin soi taustalla. ”Hetkinen”, sanoo Arthur Demarest.

”Se oli National Geographic”, hän kertoo palattuaan. ”Heidän filmiryhmänsä on täällä tekemässä dokumenttielokuvaa ja tv-ohjelmaa. Lehteen juttu tulee keväällä.”

”He haluavat kaiken heti”, Demarest huokailee. ”Nyt luuranko pitäisikin kuvata laboratoriossa, jossa on parempi valo, mutta he eivät käsitä, että siirtoluvan saaminen kestää.”

Luurangot ovat osa Cancuénin sensaatiota. Muualla mayojen luita on säilynyt erittäin vähän.

”Tänne on juuri tulossa asiantuntijoita eri puolilta maailmaa tekemään dna- ja isotooppianalyysejä”, Demarest kertoo innoissaan. Paikalla on käynyt myös joukkomurhiin erikoistuneita kansainvälisiä tutkijoita.

Julma rituaali

”Arkeologi kohtaa tällaista äärettömän harvoin. Edessämme oli kuin tilannekuva kaupungin tuhosta”, Arthur Demarest kuvaa luurankojen löytymistä.

”Löysimme jäljet valtavasta joukkomurhasta. Palatsin maanalaisessa vesisäiliössä oli 31 silvotun aatelisen luut ja lähistöllä kuningas ja kuningatar haudattuina täysissä arvomerkeissään. Muualta löysimme vielä noin 50:n surmatun mayan jäänteet.”

Löytö kertoo siitä, ettei mayojen elämä Cancuénissa päättynyt hitaaseen rappeutumiseen vaan väkivaltaisesti kesken monien uudisrakentamishankkeiden, joista on merkkejä palatsissa. Joukkomurha on tapahtunut vuosien 810-820 välillä

”Näyttää siltä, että kuningas ja kuningatar ja ylimystö, ehkä laaja kuningasperhe, olisi asetettu riviin ja murhattu, kuten Romanovit”, Demarest pohtii.

Mutta kyseessä oli ehkä jonkinlainen rituaalimurha, koska siihen on liittynyt myös kunnioitusta. Hallitsijapari on kaivettu maahan ilman arkkuja mutta täysissä arvomerkeissä ja hauta-aarteita mukanaan. Kuninkaan kaulakorusta käy ilmi hänen nimensä, ja että hän on alueen ”pyhä herra”.

Eliittiin kuuluvan 31 ihmisen luut löytyivät laatoitetusta, pyhällä punaisella värillä maalatusta vesialtaasta. ”Ruumiinjäsenet oli leikattu irti ja heitetty altaaseen, mutta sinne oli heitetty myös heidän omaisuuttaan. Se on ollut jonkinlainen julma rituaali.”

”Mutta altaan mudassa luut ovat säilyneet loistavasti”, Demarest riemuitsee. ”Tutkimuksin toivottavasti pystymme selvittämään sen, mitä sukua ihmiset olivat keskenään tai mistä he tulivat, mikä oli heidän ruokavalionsa ja terveydentilansa.”

Vain tämän kerran

Mayakuningas Taj Chan Ahkia esittävä paneli nro kolme.

Arthur Demarest tulee syyskuun alussa Didrichsenin taidemuseon maya-näyttelyn avajaisiin. Lokakuussa hän tulee uudelleen luennoimaan työstään.

Ensimmäisenä maailmassa suomalaiset pääsevät näkemään löytöjä Cancuénin kaivauksilta. Miksi ihmeessä näyttely pystytetään juuri Suomeen?

Didrichsenin taidemuseo järjesti ensimmäisen Demarestin aineistoon pohjaavan maya-näyttelyn Sademetsän kadonnut kuningaskunta vuonna 1997. Näyttely nähtiin myös Ruotsissa.

”Olin todella erittäin vaikutettu siitä tavasta, jolla he sen tekivät”, hän sanoo.

Sympatia Pohjoismaita kohtaan pohjautuu myös kehitysyhteistyöhankkeisiin Guatemalassa, joissa Demarest on ollut mukana.

Demarest, joka on myös antropologi, toimii professorina Vanderbiltin yliopistossa Tennesseessä. Hän sanoo rehellisesti, ettei erityisemmin pidä museoista, etenkään kotimaassaan Yhdysvalloissa. ”Monet museot ovat lähestyneet minua, mutta en halua yhteistyötä.”

”Useimmissa näyttelyissä pannaan vain kauniita esineitä vierekkäin. Puuttuu konteksti ja kokonaisuus, joka tekisi niistä merkityksellisen.”
Didrichsenin museon lähestymistapa on toinen, Demarest sanoo. ”Ihmiset näkevät hienoja esineitä ja oppivat samalla paljon maya-kulttuurista.”

”Tällainen on harvinaista”, Demarest kehuu. ”Vaatii paljon aikaa tehdä älykäs mutta helposti lähestyttävä näyttely.”

Uuden näyttelyn konsepti on muuttunut koko ajan, Demarest kertoo. Tarkoitus oli kertoa miten maya-yhdyskunta toimi taloudellisesti ja poliittisesti.

”Mutta koska nyt löysimme luurangot ja joukkomurhan jäljet, myös kulttuurin päätymisen teorioihin on palattava, vaikka niitä käsiteltiin jo edellisessä näyttelyssä.”

Näyttelyyn tulee joitain esineitä, jotka on Guatemalassa julistettu kansallisaarteiksi. Niitä ei saa viedä maasta – paitsi tämän kerran. ”Koska osallistuin itse niiden pelastamiseen ryöstäjien kynsistä, sain puhuttua erikoisluvan”, Demarest sanoo.

Neljä elokuvatarjousta

Yksi pelastetuista on niin sanottu pallokenttämerkki vuodelta 796. Alttarinomaiseen kiveen on dokumentoitu poliittista historiaa: kuningas Taj Chan Ahk pelaa rituaalista pallopeliä vasallinsa kanssa, joka mainitaan Valkoisten vuorten hallitsijaksi.

”Tämä ei ole vain kaunis kivi vaan avain sen ymmärtämiseen, miten Cancuénin kaupunki toimi ja minkälaista machiavelliläistä politiikkaa siellä harjoitettiin”, Arthur Demarest kertoo innostuneena.

”Se kertoo, miten Taj Chan Ahk hallitsi koko kauppareittiä, hoiti suhteitaan hienoilla juhlilla ja rituaaleilla niitä varten rakennetussa upeassa palatsissaan ja naittamalla tyttäriään vasalleille.”

”Oli todella onnekasta, että saimme kiven takaisin, vaikka minut on uhattu tappaa.”

Miten oikein saitte alttarin ryöstäjiltä?

”Tästä tarinasta on minulle tehty neljä elokuvatarjousta”, Demarest huomauttaa ennen kuin aloittaa kertomuksen.

”Minulle sanottiin, että he tekevät elokuvan joka tapauksessa, tulin mukaan tai en. Siksi neuvottelen erään Hollywood-agentin kanssa, jotta voisin edes vähän vaikuttaa lopputulokseen.”

Mutta tarina, näin se pääpiirteissään meni:

Rajumyrsky ja kaatuneet puut olivat yllättäen tuoneet näkyville vanhan alttarin. Sana kulki nopeasti, ja kivi joutui ryöstäjien käsiin.

Ryöstäjäliigat riitelivät kiven omistuksesta. Naamioituneet miehet muun muassa hakkasivat erään lähikylässä asuvan naisen henkihieveriin saadakseen tietää, mihin alttari oli haudattu.

”Hengenmenoa uhmaten kyläläiset tulivat kertomaan minulle monumentista.”

Kun todisteita oli tarpeeksi, Demarest otti yhteyttä kulttuuriministeriöön ja Guatemalan salaiseen poliisiin. ”Palkkasin omat lakimieheni selvittämään, ketkä poliisin agenteista olivat luotettavia. Saimme neljä tosi rohkeaa miestä ja aloitimme tutkimukset.”

He jäljittivät rikollisia ja onnistuivat pidättämään monia, mutta alttari oli aina jo myyty eteenpäin. Välillä käytiin aseellisia taisteluja. Viimein he saivat haltuunsa alttarista otetun valokuvan. Levittämällä kuvaa laajalti raja-asemilla, poliisiverkkoihin ja internetiin he tekivät kiven myymisen niin vaikeaksi, että ryöstäjät hautasivat sen taas maahan odottamaan parempia aikoja.

”Mutta he hautasivat sen lähelle kylää, jossa meillä on yhteistyötä. Monumentit löytyivät, varkaat saatiin kiinni ja seurasi oikeudenkäynti”, Demarest kertoo.

”Todistajista kahdeksan oli mayoja. Uskomattoman rohkeita ihmisiä. He todistavat henkensä vaarantaen. Minulla on henkivartijat, heillä vain toisensa.”

Henkivartijat?

”Kaupungissa minulla on Israelissa koulutetut turvamiehet. Oikeudenkäynnin aikana pidin viidakossa kuutta henkivartijaa, myöhemmin vähensin kolmeen. Nyt palaan kuuteen henkivartijaan, koska olen saanut uusia tappouhkauksia”, Arthur Demarest selvittää kuin kertoisi pienistä käytännön asioista.

Eettistä arkeologiaa

Veiston Demarestin löytämästä palatsista.

Ei ole sattumaa, että Arthur Demarestista on tullut mayojen luottohenkilö. Vuosikymmenet hän on toiminut paikallisväestön hyväksi vaikeissa oloissa.

”Kekchi-mayat ovat enemmistö Guatemalassa ja heitä on sorrettu yli 400 vuotta. Minun työlläni on täällä vahva poliittinen leima, koska haluamme vahvistaa heidän asemaansa.”

Demarest soveltaa työssään uutta kokonaisvaltaista ajattelua, eettistä arkeologiaa.

”Arkeologi ei voi vain kaivaa ja katsoa vierestä miten paikallinen väestö elää suuressa köyhyydessä.”

Tavoite on säilyttää ja entisöidä historiallinen kohde yhteistyössä paikallisen väestön kanssa ja heitä hyödyttäen. Lisäksi Demarest on itse ollut organisoimassa paikalle muun muassa koulutusta ja terveydehuoltoa parantavia kehityshankkeita.

Arthur Demarest tietää, että merkittävien löytöjen jälkeen tulevat turistilaumat, kohta myös Cancuéniin.

Se ehkä hyödyttää kansantaloutta mutta ei paikallisia, ellei siitä pidetä erikseen huolta. ”Usein mayat sananmukaisesti heitetään syrjään, kun turismiteollisuus saapuu paikalle. Jopa heidän maansa viedään, koska omistusoikeudet ovat sekavia.”

Nyt toimitaan toisin. ”Me koulutamme mayat itse ottamaan haltuunsa nähtävyysalueen.”

Heidät opetetaan arvostamaan menneisyyttään ja vaalimaan sitä. Tämä takaa myös kohteille parhaan turvan.

Nykyisen, demokraattisen hallituksen aikana, Demarestin vetämä kehitysohjelma on saanut paljon julkisuutta. ”Sain juuri toisen kunniamerkin presidentiltä”, hän sanoo, ehkä hieman huvittuneena.

”Valtion kunniamerkit ovat tietysti mukavia, mutta eniten minua liikuttavat rituaalit, joita mayat itse haluavat minulle pitää. Ne kestävät kahdeksan tuntia, eläimiä uhrataan ja syödään maustettua ruokaa. Tänä vuonna niitä on muistaakseni ollut jo ainakin seitsemän.”

Cancuén- kadonnut kaupunki

Maya-intiaanien kulttuuri kukoisti Keski-Amerikan Guatemalassa ja Jukatanin niemimaalla vuosina 300-900. Se ei koskaan ollut yhtenäinen vaan koostui kaupunkivaltioista, jotka sekä sotivat että liittoutuivat keskenään.

Nyt kuudetta vuotta Cancuénissa jatkuneet tutkimukset ovat paljastaneet mittavan kaupungin. 700-luvun kuninkaanpalatsissa on yli 200 huonetta, jotka on rakennettu kolmeen kerrokseen 11 sisäpihan ympärille.

Kooltaan palatsi on noin 25 000 neliömetriä ja koko kaupunki vähintään 5 neliökilometriä. Palatsin koko on alueen väkilukuun verrattuna valtava; kyse on ollut niin sanotusta teatterivaltiosta, jossa palatsissa tapahtuvilla seremonioilla on ollut suuri poliittinen merkitys.

Löydöt kertovat rikkaasta ja vaikutusvaltaisesta kuningaskunnasta, jonka valta perustui kauppareittien hallintaan. Cancuénin kohdalla joki muuttuu kulkukelpoiseksi. Sitä pitkin vietiin eteenpäin mayojen aarteita, kuten jadea ja muita puolijalokiviä, kirjavia sulkia, pyriittipeilejä, vulkaanista lasia ja keramiikkaa.

Demarest kuvailee, että jopa Cancuénin käsityöläisillä, joiden työpajoja löytyi palatsin ympäristöstä, oli hampaissaan jadeiittiupotuksia ja hauta-asunaan upeita päähineitä.

Palatsista ja sen lähistöltä on kaivettu esiin kolme pallokenttää. Pallopelit olivat keskeinen osa maya-kulttuuria. Paitsi viihdearvoa niillä oli tärkeä merkitys uskonnollisissa menoissa, uhrauksissa ja ennustuksessa. Rituaaliset pelit sinetöivät tärkeitä sopimuksia.

Pallokenttien reunalle sijoitettiin tärkeät monumentit, joihin on kaivertamalla ikuistettu yhteisön poliittista historiaa, vallansiirtoja isältä pojalle, liittoutumia naapurihallitsijoiden kanssa, valtiovierailuja.

Cancuénin alueella on mahtavia tippukiviluolia, joita mayat käyttivät seremoniapaikkoina. Tämä selittää, miksi alueelta puuttuvat muualla maya-kulttuuriin kuuluvat suuret porraspyramidit.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 35/2005.