Pelistä elokuvaksi: Prince of Persiasta puhuminen sai ohjaaja Mike Newellin kiemurtelemaan
Pelit ja elokuvat lähestyvät toisiaan. Jerry Bruckheimer yrittää toistaa Pirates of Caribbean -trilogian menestystä mukahistoriallisella seikkailulla, jonka ohjaajaksi värvättiin brittiveteraani.
Sir Ben Kingsley, Gemma Arterton, ohjaaja Mike Newell, tuotta Jerry Bruckheimer ja Jake Gyllenhaal Prince of Persia: The Sands of Time -elokuvan ensi-illassa Los Angelesissa. Kuva Chris Pizzello / AP / Lehtikuva
Elokuvaohjaaja Mike Newelliä harmittaa.
Newell on saanut valmiiksi Jerry Bruckheimerin tuottaman suurelokuvan, jonka budjetti oli toista sataa miljoonaa euroa. Raha näkyy valkokankaalla niin kuin pitääkin. Prince of Persia: Sands of Time on alkukesän suuria ensi-iltoja – menestyi se tai ei.
Lontoolaisessa hotellihuoneessa Newell joutuu vastaamaan toimittajien kysymyksiin, joista kaikki eivät ole mairittelevia. Ohjaaja kiemurtelee vastauksissaan, parahtaa välillä ääneen – ja tuntuu olevan toimittajen kanssa lopulta samaa mieltä melkein kaikesta, jopa ehdottomammin. Hän ei perusta peleistä, eikä pidä elokuvateollisuuden suunnasta, sen yhä rajummasta jaosta kahteen: hyvin pieniin elokuviin sekä todella suuriin, Prince of Persian kaltaisiin tuotteisiin.
Prince of Persiassa ero korostuu myös siksi, että se ei perustu kirjaan, ei sarjakuvaan, vaan tietokonepeliin.
Seitsemänkymppinen italialaisrouva on juuri kysynyt provosoivasti Newelliltä, eikö viihdebisneksen globalisoituminen vie tilaa niiltä fiksuilta elokuvilta, jotka ovat kuitenkin kaikista parhaita – ainakin rouvan itsensä mielestä.
”Anteeksi, mutta tuo kysymys on aseteltu väärin. Väärin”, Newell sanoo.
”Sydämeni sanoisi, että olet oikeassa. Fellini ei voisi olla olemassa tänä päivänä. Mutta. Ei ole väliä, mitä joskus oli. Kyse on siitä mitä nyt on. Pointti on, että ne eivät tee rahaa! Rahaa!”
Newellin naama punertaa.
”Siitä ei ole järkeä valittaa. Ne eivät vaan tee tuottoa. Minun sukupolveni kasvoi kuvailemassasi maailmassa. Ensimmäinen kunnon leffa, jonka koskaan näin oli (Jean Renoirin) Suuri illuusio. Se on edelleen paras näkemäni elokuva”, Newell kertoo.
”Työskentelen koneen osana, ja koneen tulee tehdä tuottoa. Olisin kiinnostunut tekemään pieniä elokuvia Briteissä. Niiden koko budjetti olisi samaa luokkaa kuin tämän elokuvan catering-kulut. Sitäkään Hollywoodin studiot eivät haluaisi sijoittaa, ja sekin olisi liikaa itsenäisille elokuvatuottajille (independenteille eli indie-firmoille.)”
BBC:ltä Hollywoodiin
Newell, 67, on britti. Hän aloitti uransa BBC:llä 1960-luvulla samoissa porukoissa kuin Mike Leigh, Ken Loach ja Stephen Frears. Aikalaisineen he loivat pohjan brittiläiselle yhteiskunnalliselle realismille.
Newell siirtyi asteittain Hollywoodin piireihin. Hänen elokuviaan ovat Neljät häät ja yhdet hautajaiset, mafiatarina Donnie Brasco sekä Harry Potter ja liekehtivä pikari.
Muut kolme BBC:n koulimaa veteraania olivat kaikki tänä vuonna uusine elokuvineen Cannesissa. Leigh on jatkanut tavallisten ihmisten arjen kuvaamista. Loach tutkii elokuvissaan kansainvälistä politiikkaa ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Frears tekee myös kalliimpia elokuvia, mutta niistäkin näkyy hänen oma äänensä ja vino huumorintajunsa.
Newellistä on tullut palkkarenki. Hänen uutuutensa on suunnattu nuorisolle. Siinä kamppaillaan taikatikarista pelistä tutussa maailmassa. Ohjaaja väittää, että hänellä ei ole vaihtoehtoja.
”Olemme jumissa. Ovat Shane Meadowsit, jotka tekevät elokuvansa muutaman sadan tuhannen budjetilla. Ja näin oikein hyvän pienen elokuvan, Fish Tankin, sekin britti. Mutta ongelma on, että ollaan joko köyhäintalossa tai 90 miljoonan budjetissa. Rahoittajat eivät usko näiden välille osuviin elokuviin. He sanovat että yyhh, me haistamme taidetta, yyh, me haistamme vakavuutta, että emme haista tuottoja USA:n keskilännestä tai Perthin lähiöistä.”
Tyypillistä Bruckheimeria
Prince of Persia on tyypillistä Jerry Bruckheimeria: siinä on hulppeat puitteet, mieletön määrä CGI-tehosteita, jatkuvaa nokkeluuksien laukomista sekä vauhtijakso kymmenen minuutin välein. Kaava on toistettu tuottajan Pirates of the Caribbean -elokuvista, jotka tekivät pelkästään teatterikierroksillaan yhteensä miljardiatuotot.
”Jos olen tarpeeksi fiksu ymmärtääkseni, mitä Jerryn on tehtävä, tulemme oikein hyvin toimeen”, Newell muotoilee.
”Jos sanon Jerrylle, että teen Suuren illuusion remakea, tulee vaikeuksia. Mutta halusin tehdä jotain, mitä en ole ennen yrittänyt: jättimäisen Bruckheimer-viihde-elokuvan, jossa on poika ja tyttö, komediaa, toimintaa, takaa-ajo strutsien selässä. Minä teen tätä, Shane Meadows omaa juttuaan. Mutta joo, kenttä on polarisoitunut. Argumentti elokuva-alan yhä voimakkaammasta kaupallistumisesta on hyvä, mutta siihen ei voi vastata. Tämä on vaikeaa. Tämä on peliä.”
Niin – ja peli tosiaan on myös itse elokuvankin olemassaolon syy. Jordan Mechner koodasi alkuperäisen Prince of Persia -pelin vuonna 1989 ja siitä tuli sarja, jolle ilmestyi jatkoa viimeksi viime vuonna. Newellin piti ajatella myös pelin faneja.
”He ovat tärkeä ja erittäin suulas yleisönosa. Heillä oli hyvä kysymys. Peleistä ei ole vielä tehty yhtään hyvää elokuvaa, joten miten aiot muka poiketa joukosta?”
”Luulisin vastauksen olevan tämä: en tee elokuvaa pelistä, vaan elokuvan, jossa on tiettyjä pelistä tuttuja piirteitä.”
Muuttavatko pelit elokuvan maailmaa? Nuori yleisö on oppinut elävän kuvan estetiikkaa lähinnä niistä ja musiikkivideoista, italialaisrouva inttää.
”Hei, kaikki muuttuu. 14-vuotias poikani on fiksu ja käy hyvää koulua. Joka ilta hän matkustaa maailman eri kolkkiin tappamaan ihmisiä. Missä olet tänään, Billy? Borneossa. Siellä on palmuja? Joo. Rätätätätätätä!
”En hyväksy sellaista (ampumapelien) moraalia. Täytyy olla enemmän. Peleissä ei ole inhimillisen kanssakäymisen monimutkaisuutta.”
”Yritin tehdä Prince of Persian henkilöiden välisistä suhteista niin moniulotteisia kuin mahdollista. Siinä on elokuvan ja pelien ero. Halusin, että pojalla ja tytöllä on tietynlainen jännite ja että pojan ja ilkeäksi osoittautuvan enon välit ovat tietynlaiset. Halusin, että sankari ihailee adoptioisäänsä ja vajoaa suruun kun häntä syytetään isän surmasta. Halusin Sofoklesta. Täytyy ottaa pelin hyvät osat ja hieroa ne kunnon draamaan.”
Voitaisiinko tällaistä melodraamaa ja toiminnallisuutta saavuttaa pelissä – ja tuleeko niistä uhka Hollywoodille?
”Tässä me taas puhumme siitä hiton pelistä! Vastaus on kyllä. Se on uhka Hollywoodille. Myös siksi, että pelien ei tarvitse vaivautua kehittelemään draamaa”, Newell väittää.
”Miekka heiluu ja naama venyy, siinä kaikki.”
Entäpä roolitus – vaatiko taivuttelua saada näin suuret nimet Jake Gyllenhaalista Ben Kingsleyyn mukaan elokuvaan, joka perustuu peliin?
”En maininnut peliä heille. Hä, se hemmetin peli kaappaa taas tämän keskustelun. Ei, en tehnyt videopeliä. Elokuvan nimi saattaa olla Prince of Persia, mutta ei se kerro siitä pelistä!”
Huoneeseen vaivihkaa astunut PR-toimiston neiti kuiskaa, että edellinen kysymys oli viimeinen.
”Tuo ei voinut olla viimeinen kysymys”, Newell urahtaa.
”Suokaa anteeksi, että tämä muuttui vakavaksi. Minunhan piti vain puhua tässä pehmoisia. Kohtelettehan minua hellävaraisesti (jutuissanne)? Saisitte varmasti minut näyttämään täyspölvästiltä. Olkaa kilttejä, älkää.”