Jazzbändi ei halua museorekisteriin – Virta tekee jazzia niille, jotka eivät kuuntele jazzia
Arvio: Virran potentiaali on lähes rajaton. Sen kohdalla voidaan puhua sensaatiosta.
Turhan monen mielessä jazz lukittuu tiettyyn muotoon, pukuun tai periodiin. Kyseessä on kuitenkin elävä ja edistyksellinen musiikinlaji, jota tehdään edelleen ja toivottavasti aina oman ajan lähtökohdista ja kulloisenkin kehyksen näkemyksellä sekä välineillä.
Näin ainakin nuori ja nälkäinen Virta, jota ei museorekisteriin asettuminen kiinnosta. Nimenomaan tähän hetkeen asettuva konsepti kantaa osuvaa nimeä ja biiseihin tehtyjä videoita myöten erinomaisesti.
Toiseen levyynsä entänyt helsinkiläistrio virtaa ilmavasti muun muassa Anssi Tikanmäen ja Jarmo Saaren jalanjäljissä, tarttuvia melodioita viljellen ja korkealle kehittynyttä tyylitajua väläytellen. Omalakisen, akustisia ja sähköisiä elementtejä suvereenisti yhdistelevän bändin hengittävää ilmaisua on kuvailtu ”elokuvalliseksi postjazziksi”, mutta se on lopulta vain älyllisesti laiskaa sanahelinää. Substanssi ratkaisee, ja Virran potentiaali näyttäytyy sisällön osalta lähes rajattomana.
Fokuksessa on usein Antti Hevosmaan trumpetti. Vähintään yhtä olennaista osaa äänikuvan demokraattisessa kutomisessa näyttelevät modernilla rock-otteella soittava rumpali Erik Fräki ja aistikkaasti kitaroiva Heikki Selamo, jonka kontolle jäävät luonnollisesti myös harmoniatehtävät. Keinovalikoimansa hän ulottaa slide-putkella tunnelmoinnista Robert Frippiin saakka kurottavaan looppaukseen. Ohjelmoinnit viittailevat yhtäällä Aphex Twinin häiriöelektroon, toisaalla Brian Enon ambientiin.
Oman ajan peilaaminen ja urhea uutta kohti meneminen on tuntunut harvoin näin hyvältä. Todistusaineistosta käy kitaran kutsuvilla huiluäänillä alkava, kuulaan nosteiseksi kasvava ja atonaalisen freen maillakin poikkeava About to Fly.
