Liimataisen vangit

Kulttuuri 17.9.2007 07:51

Nimimerkkikirjoittamisen kulta-aika oli Suomen Kuvalehden alennustilan aikaa. Lukijat eivät voineet tietää, kuka on mitäkin mieltä.

 

Teksti Risto Lindstedt
(SK 47/2006)

Yhtyneitten Kuvalehtien suuressa lehtimylläyksessä Suomen Kuvalehden päätoimittajaa Leo Tujusta ei voitu noin vain heti hyllyttää, sillä hänellä oli yksinoikeus nimimerkki Liimataiseen, eli presidentti Urho Kekkoseen. Tästä syystä Jouko Tyyristä tuli toinen päätoimittaja vuoden 1974 alussa. Hänen oli määrä opetella lehden tekemistä kevääseen saakka, jolloin Tujunen jäisi eläkkeelle.

Presidentti Kekkonen ja päätoimittaja Tujunen olivat tehneet yhteistyötä vuodesta 1966.
Ilmari Turja oli ollut Suomen Kuvalehden päätoimittajana vuosina 1936-51. Hänen aikansa kuumin nimimerkki oli Pekka Peitsi. Turja perusti Uuden Kuvalehden, jonka ensimmäinen numero ilmestyi jo aprillipäivänä 1952, vain viisi kuukautta Suomen Kuvalehdestä lähdön jälkeen, ja veti mukaansa SK:n entiset avustajat Kekkosen, Kustaa Vilkunan ja Martti Haavion. Uusi Kuvalehti lakkasi ilmestymästä 1963.

Kolme vuotta myöhemmin Suomen Kuvalehden juhlanumeroa valmistellessaan päätoimittaja Tujunen tilasi kirjoituksia paitsi Turjalta myös SK:n entisiltä nimekkäiltä avustajilta.

Suomen Kuvalehden tuleva päätoimittaja Mikko Pohtola osallistui 50-vuotisjuhla-aterialle hotelli Marskin pääsalissa.

”Ihmettelimme kaikki, kun juhlaan saapui näitä Uuden Kuvalehden miehiä Kekkonen ja Vilkuna etunenässä. Minulle selvisi paljon myöhemmin, että asioista oli jo päätetty. He tarvitsivat uuden foorumin. Kun Tujunen saatteli Kekkosta alaovelle, niin tämä hyvästeli hattuaan nostaen ja sanoi, että ensimmäinen juttu tulee sitten kahden viikon kuluttua. Siitä alkoi Liimataisen aika. Tujunen oli hänen vankinsa koko loppuajan, Leolta vietiin kynnetkin.”

”Kerran menneitä muistellessamme Vilkuna tokaisi minulle: ’jaa, se oli silloin kun me Kuvalehden kaappasimme.'”

”Kirjoittaminen ei ollut Tujusen vahvin puoli ja hän tilasi usein pääkirjoituksia. Sovimme aiheesta, mutta hän saattoi puolen tunnin jälkeen soittaa ja sanoa, että jos ei sittenkään siitä, olisiko jotain muuta. Kun oli vähänkin arka aihe ja Tujunen epäili, ettei presidentti siitä pidä, niin se piru otti yhteyttä Kekkoseen. Tämä karmeus selvisi minulle vasta, kun olin jo päätoimittaja.”

”Kekkonen oli nopea kirjoittaja. Hän kirjoitti pienellä käsialalla kapealle reseptilehtiselle valmista tekstiä. Sotilaslähetti vei sen Tamminiemestä Haagaan Marjatta Klemolalle puhtaaksikirjoitettavaksi ja haki sitten takaisin.”

”Kekkonen luki puhtaaksikirjoitetun tekstin, teki vähän muutoksia ja sitten sotilaslähetillä oli taas kiire. Hän vei tekstin Jollaksessa asuvalle Vilkunalle tai tämän työhuoneeseen Kansallismuseossa. Ja taas soivat puhelimet. Yhtyneitten lähetti kävi hakemassa tekstin Vilkunalta ja toimitti sen Tujusen käteen. Vaikka silloin jo yleisesti esimerkiksi ulkomaiden lähetystöissä tiedettiin Liimataisen henkilöllisyys, niin salainen etappitie toimi viikoittain loppuun saakka. Liimataisten joukosta on tunnistettu varmuudella kahdeksan tekstiä, jotka eivät ole Kekkosen kirjoittamia.”

”Kekkosen kuoleman jälkeen ilmoittautui useita ’Liimataisia’. He ovat ehkä niitä, jotka olivat pyynnöstä koonneet Kekkosen käyttöön materiaalia omilta erikoisaloiltaan. Kekkonen itse tunsi hyvin oman arvonsa kirjoittajana. Kerran hän räjähti kirjeessään Ilmari Turjalle, että häntä voidaan moittia monesta asiasta, mutta ei siitä, että hän olisi huono kynämies. ’Päästään se on matokin arka’, Kekkonen kirjoitti.”

Ihan käsittämätöntä

Kekkonen piti Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsija Simppaa (Simo Juntunen) ulkopolitiikan vihankylväjänä. Simppa erotettiin nopeasti syksyllä 1974 ja yhtä no-peasti hänet palkattiin Suomen Kuvalehteen, jonka päätoimittajana Pohtola oli juuri aloittanut.

”Sen verran sovittiin, ettei Simppa puutu Kekkosen tekemisiin eikä kirjoita ulkopolitiikasta. Simppa piti sitä kummallisena puheena, sillä hän ei ollut koskaan ulkopolitiikasta kirjoittanutkaan.”

Simppa oli Turussa puhunut parille sadalle hengelle ja arvostellut voimakkaasti Kekkosen politiikkaa. Supon mies oli kirjannut sanomiset ylös, ja ne olivat päätyneet Kekkosen viikoittain saamaan valtakunnan mielialaraporttiin.

”Joulun välipäivinä, 1975 vuoden puolella kuitenkin, Tujunen hiipi huoneeseeni ja sanoi, että tässä on sitten viimeinen Liimatainen. Presidentti olisi halunnut lopettaa jo aikaisemmin, mutta hän (Tujunen) oli houkutellut jatkamaan. Arvasin heti, mistä on kysymys. Simppa ja Liimatainen eivät sovi samaan lehteen. Ja silloin minulle vasta valkeni, että nyt voin lopettaa kaikki muutkin nimimerkit. Menin niin pitkälle, että Elinankin piti kirjoittaa Elina Karjalaisena ja Simpan Simo Juntusena. Molemmat olivat sitä mieltä, että on tämä nyt noloa, ja noloahan se olikin.”

”Liimatainenhan kirjoitti myöskin muilla nimimerkeillä. Kun kysymyksessä oli yleiset tai Neuvostoliittoon päin suuntautumista puoltavat jutut, nimimerkkinä oli Liimatainen, mutta sitten kun oli joku kriittisempi asia, joka kenties ärsyttäisi, hän käytti eri nimimerkkejä.”
”Olin ollut helisemässä nimimerkkien kanssa. Liimataisen lisäksi laskin yhdeksän muuta nimimerkkiä. Veikko viiden takana oli ulkoministeriön silloisia valopäitä, kuten Paavo Laitinen ja Risto Hyvärinen, ulkopolitiikan toteuttajia joka tapauksessa.”

”R. H. Valta koostui taas Eteläranta 10:n kirjoittajista. Suurimman osan niistä teki Timo Laatunen, joka vuorotteli Huhtamäki-yhtymän Erkki Partasen kanssa. Hän oli silloin työnantajien puheenjohtaja. R. H. Valta oli siis puhdas työnantajien ääni, rahan valta. Ja nimimerkillä. Ihan käsittämätöntä. Yliopistopolitiikkaa kirjoitettiin myöskin nimimerkillä, niiden joukossa Tujusen oma nimimerkki Sanansaattaja, hän ei enää kirjoittanut omalla nimellään juurikaan mitään.”

Uudet yritykset torjuttiin

Kekkosen palauttamista palstoille yritettiin myöhemmin. Tujusen kanssa paljon tekemisissä ollut Arvo Poika-Tuominen piti ikään kuin vanhentumattomana oikeutenaan puuttua SK:n asioihin. Pohtolalle soittaessaan Poika-Tuominen kertoi, että hänellä on varmaa tietoa. Jos Simppa siirtyisi johonkin muuhun Yhtyneitten lehteen, niin päämies aloittaisi kolmen kuukauden sisällä kirjoittamisen.

Sama jeeves oli ollut asialla, kun Heikki A. Reenpää soitti Pohtolalle samana päivänä ja pyysi käymään. Hän oli huolissaan siitä, että kaksi Kekkosen kirjaa oli jo menetetty Weilin+Göösille ja nyt olisi erittäin tärkeää, että Otava saisi muistelmat. Reenpää kysyi myös, eikö Simppaa voisi sijoittaa muualle.

”Minä ajattelin, että voi perkele, ja sanoin, ettei siitä voi mitään tulla. Asia olisi seuraavien viikkojen täsmäaihe kaikissa lehdissä, eikä se edistäisi muistelmien saamista. Heikki A. oli reilu ja sanoi, että hyvä on, unohdetaan koko asia.”

Pian nimimerkkien poistamisen jälkeen Pohtolaan otti yhteyttä Kalle Lehmus. Herrat lounastivat Klaus Kurjessa.

”Lehmus sanoi, että hänellä olisi joukko, joka olisi valmis kirjoittamaan nimimerkillä. Ja sitten hän otti hyvin salaperäisesti taskustaan pahvinpalasen, johon hän oli vanhan miehen käsialalla kirjoittanut ”Hannu Munter”. Kalle takasi, että nimimerkin takana olisivat valtakunnan parhaat kirjoittajat. Minä sanoin, ettei tule kysymykseenkään. Kalle oli hyvin loukkaantunut. Moni muukin loukkaantui, kun ei enää saanut nimimerkin suojissa kirjoittaa, ja omalla nimellään eivät uskaltaneet.”