Taiteilija Leena Luostarinen oli ainutlaatuinen – ”myös sisarena”

”Valokeilassa oleminen kulutti Leenan voimia”, sanoo Laura Luostarinen.
Kuvataide 31.7.2015 04:35

Leena Luostarinen oli Helsingin Juhlaviikkojen Vuoden taiteilija 1988. © SVERKER STRÖM / HS /LK

Kierros alkaa hautausmaalta.

Hehkuvista väreistä ja mystisistä kissaeläimistä muistetun kuvataiteilija Leena Luostarisen vanhempien hauta on Joutsenossa, jonne perhe muutti 1951 metsäteollisuudessa toimineen insinööri-isän työn takia.

Luostarisen suunnittelemat joutsenet koristavat hautakiveä, mutta heinäkuussa 2013 kuollutta taiteilijaa ei ole haudattu tänne.

”Leena oli sisarenakin ainutlaatuinen”, sanoo museonjohtaja Laura Luostarinen, joka viettää kesälomaa asuinpaikassaan Joutsenossa. Sisaren taidetta on syksyyn saakka esillä Luostarisen johtaman Salon taidemuseon näyttelyssä Kaukainen rakkaus.

Leijonat ja tiikerit on jätetty taka-alalle. Näyttely valottaa taiteilijan kosmopoliittisuutta, teemojen kehittelyä, vaikutteiden kirjoa muinaisesta Kreikasta Kaukoitään.

Varhaisia realistisia töitä lukuunottamatta Luostarisen taide ei ole erityisen suomalaista. ”Mielestäni hän on eurooppalainen taiteilija”, Laura Luostarinen sanoo. Tuotannon juuret ovat silti lapsuuden elinympäristössä Joutsenossa.

Hautausmaalta on lyhyt matka perheen ainoan pojan Tapanin luo.

Parrakas, verryttelyasuinen 65-vuotias on ollut nuoresta asti sairauseläkkeellä.

Kuten perheen kaikki sisarukset, Tapani oli lapsena erinomainen piirtäjä ja maalaaja. Vanhemmat kannustivat kaikkia taideharrastuksissa. Kukaan ei mahtanut mitään sille, että Leenan kuvallinen lahjakkuus oli ilmeisintä.

Laura Luostarinen tuo talonsa takapihalle pikkutarkkoja suurkaupunkimaisemia, jotka Tapani maalasi alle 10-vuotiaana.

Auringonlaskussa kylpevää Manhattania esittävä akvarelli tuo mieleen muistonäyttelyn maalauksen Joutsen ja metropoli (1985–1988).

Leena Luostarinen maalasi sitä New Yorkissa. Ehkä Tapanin kuva kävi silloin hänen mielessään.

”Leenan monet teemat nousevat hyvin varhaisesta iästä”, Laura Luostarinen on huomannut.

 

Leena Luostarinen on kysytty, klassikon aseman saavuttanut taiteilija ja oli sitä jo eläessään.

Laura Luostarinen on perinyt isosiskoltaan enemmän taidehistoriallisia velvollisuuksia kuin arvotauluja.

Säilytyslaatikoissa jäsentämistä odottava jäämistö pursuaa muistiinpanoja, luonnoksia, matkamuistoja ja kaikenlaista materiaalia, joka voi olla historiallisesti olennaista.

Eri asennoissa istuvien Buddha-patsaiden sarja on pakattu samaan laatikkoon kuin Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkki. Pro Finlandia -mitali on tietymättömissä.

Talletettavan ja pois heitettävän rajaaminen ei ole helppoa. Mitä tehdä tyhjille kirjepapereille, joissa lukee kiinalaisten hotellien nimiä? Ehkä niiden avulla selviäisi, miltä Kiinan alueilta Luostarinen löysi aiheet eteerisiin itämaisiin maisemiinsa.

”Kaikki pitää säästää, pienetkin asiakirjat”, Laura Luostarinen uskoo.

Helsingin baareissa Leena Luostarisella oli tapana kuvata halvalla kameralla mitä milloinkin. Lauran mukaan harrastus oli ”sosiaalinen sermi” ja tulokset niin suttuisia, että satojen vanhojen filmirullien kehittäminen ei tunnu vaivan arvoiselta.

Mutta ei kai niitä uskalla poiskaan heittää.

Kantakapakka Savannasta hankitun pianon kohtaloksi koitui palasiksi purkaminen. Hetken mielijohteesta ostettu soitin oli kulunut käyttökelvottomaksi.

 

Muistonäyttelyn kuraattori on ortodoksinen piispa Arseni, Leena Luostarisen läheinen ystävä.

Salaperäistä hengellisyyttä töissään viljellyt taiteilija ei ollut ortodoksi eikä minkään seurakunnan jäsen. Nuoruuden henkisiä esikuvia olivat filosofit Bertrand Russell ja Jean-Paul Sartre.

Leena kävi rippikoulun viitoslaisuudeksi kutsuttua hurmoshenkisyyttä edustaneen Kansan Raamattuseuran leirillä, koska se järjestettiin Punkaharjun kauniissa maisemissa. Leirin päätyttyä Laura huomasi, että Leena oli ”ihan murtunut”. Kenties nuoria oli peloteltu synneillä ja helvetillä. Leena erosi kirkosta 1960-luvun lopulla. Se saattoi olla herkän tytön vastareaktio painostaviin kokemuksiin.

1970-luvulta olevassa valokuvassa Laura poseeraa Leenan mallina ja lukee tälle kirjaa Zen ja jousella ampumisen taito. Itämainen ajattelu ei siskoa kiinnostanut, kuten ei mikään, mihin liittyi opettavaisuuden sivumaku.

”Leena piti opettamista epäaitona ja näki siinä moraalisen vaaran pilkkeen.”

Shakespearen Hamletin yliherkkä ja haavoittuva sankaritar Ofelia oli Leenalle tärkeä kaunokirjallisuuden hahmo. Muutamissa nuoruuden omakuvissa Ofelia ja Leena sekoittuvat. Salossa on esillä tumma pieni maalaus Arromanches (1984), jonka yksin istuvaa figuuria Laura Luostarinen arvelee Ofeliaksi.

Filmitähti Marilyn Monroe oli toinen samastumiskohde. Hänessä oli jotain samaa kuin Luostarisen kissapedoissa.

”Niissä on jotenkin se viettelevyys, joka Marilynissä oli, ja jolla Leena korvasi ujoutensa.”

Hän nimesi erään kissahahmon Misfitiksi, Monroen elokuvan Sopeutumattomat mukaan.

Lapsesta asti Leena Luostarista kannustettiin taiteen tekemisen lisäksi omanarvontuntoon.

Taiteilijauran alkaessa isä painotti, että teoksia ei koskaan saa myydä liian halvalla.

Suomen Taideakatemiasta 1972 valmistunut Luostarinen löi kunnolla läpi kymmenisen vuotta myöhemmin. Galleria Sculptorin yksityisnäyttely vuonna 1981 oli käännekohta ja leijonien ja tiikerien esiinmarssi.

Laura Luostarinen uskoo, että menestys teki hyvää ahkerasti maalanneelle sisarelle. On eri asia, että hänessä oli sisäistä levottomuutta, jota tuli hukutettua alkoholiin.

Jo 1970-luvulla Luostarisen taiteesta oli kirjoitettu myönteisiä arvioita, mutta teokset eivät käyneet kaupaksi. Galleria Artekin vuoden 1975 näyttely oli kaupallinen katastrofi.

Leena lähti vuodeksi Tukholmaan Karoliinisen sairaalan siivoojaksi.

Raskas vuosi vahvisti halua keskittyä taiteen tekemiseen. Parasta Tukholmassa oli ehkä se, että vuokra-asunnon itämainen esineistö antoi aiheita maalauksiin. Balilaiset varjonuket vakiintuivat osaksi Luostarisen kuvastoa.

Luostarinen seurusteli tuolloin ruotsalaisen taidemaalari Lars-Olof Wibergin kanssa. ”Ruotsin-Lasse” on eräs useista ulkomaisista kumppaneista, joihin Kaukainen rakkaus -näyttelyn nimi voi viitata.

Luostarisen ensimmäiset poikaystävät olivat brittejä. Hän tutustui heihin ollessaan kielikurssilla ja kesätöissä Englannissa 1966 ja 1967.

Luostarisen 1980-luvulla tapaama tunisialainen opettaja Ali Neffati oli rakastetuista kaukaisin ja inspiroivin.

Neffati näkyy Salon näyttelyssä monella lailla: muotokuvissa, hahmona merta kyntävän laivan purjeessa ja isona A-kirjaimena.

Tutkiessaan sisarensa tuotantoa jälkikäteen Laura Luostarinen huomasi vahvan vuorovaikutuksen. Ali ja Leena tekivät yhteisiä piirroksia ja lainasivat kuva-aiheita toisiltaan.

Kaikesta päätellen Alin kanssa oli ”villiä ja hienoa” ja maantieteellisestä etäisyydestä tuli osa elämystä.

”Välimatka synnytti syvää tunnetta, varmaan ihan kehollista kipua”, Laura Luostarinen olettaa.

Leena ei liikkuvan elämäntyylinsä ja Suomeen luomansa uran takia halunnut muuttaa Tunisiaan. Taide meni aina perheen perustamisen edelle.

Jatkuva lelujen maalaaminen saattoi olla heijastus lapsettomuudesta.

”Joskus hän pahoitteli sitä, että hänellä ei ollut lapsia, mutta totesi, että ei hänestä olisi ehkä ollut niitä hoitamaankaan.”

 

Galleristit myivät Leena Luostarisen töitä tietyssä vaiheessa niin vilkkaasti, että taiteilija ei itsekään tiennyt, kenen omistukseen ne päätyivät.

”1980-luvun loppupuoli oli kovaa aikaa, silloin taidetta todella ostettiin”, kriitikko Otso Kantokorpi sanoo.

”En usko, että lamavuodet vaikuttivat Leenan kysyntään, koska hänen roolinsa oli niin vahva.”

Luostarisen vuoden 2013 suuren Tiikerinpiirtäjä-retrospektiivin kuraattorina Kantokorpi ei aina löytänyt haluamiaan töitä. Silti projekti jätti Kantokorvelle ”äärimmäisen hyvät muistot”.

On olennaista, että se toteutui Luostarisen elinaikana, jonka ei uskottu jatkuvan pitkään.

Kantokorven mukaan taiteilija vieraili Helsingin Taidehallissa harva se päivä ja halusi selkeästi salakuunnella kävijöiden kommentteja. ”Onneksi Leena ehti tajuta, miten rakastettu oli.”

Tiikerinpiirtäjä oli Luostarisen uran ja elämän päätepiste. Ennen kuin Helsingissä ja Joensuussa ihastuttanut näyttely jatkoi Lappeenrantaan, taiteilija kuoli aivoverenvuodon aiheuttamiin komplikaatioihin 28.7.2013. Hänet haudattiin Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.

Laura Luostarinen on pohtinut, olisiko Leena hengissä ilman näyttelyn tuomaa ”huumaa ja kiihkoa, joka vei hänet ihan valtaville kierroksille”.

”Valokeilassa oleminen kulutti voimia, joita olisi tarvittu terveyden ylläpitämiseen ja asumisen järjestämiseen.”

 

Taiteilijat ja kriitikot tuohtuivat, kun toimittaja Markus Ånäs kirjoitti talvella 2013 Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen artikkelin ”Leena Luostarinen on mestari maalaamaan ja bailaamaan”.

Kirjoittajan voisi ampua, Facebookissa kommentoitiin.

Juttu kuvasi Taidehallin avajaisiin valmistautuneen mestarin oikukasta ja diivailevaa käytöstä pressitilaisuudessa ja kaupungilla. Ånäsin mukaan tämä piti tekstistä.

Kun Leena Luostarisesta kirjoitetaan, taiteilijan ja boheemin roolit eivät tahdo pysyä erillään. Muistelmakirjaa harkitsevan Laura Luostarisen mukaan on olennaista keskittyä taiteeseen, vaikka siihen liittyy paljon anekdootteja.

Eräs koskee kahta itämaista kissahahmoa esittävää maalausta Il triangolo d’oro (2001), jonka omistaa helsinkiläisravintola Kosmos.

Toisella kissalla ei ole kulmakarvoja. Luostarinen huomasi sen Kosmoksessa ja yritti piirtää ne kissan päähän. Tarjoilija esti korjausliikkeen.

Luostarisen kerrotaan myös polttaneen seteleitä Kosmoksessa. ”En ihmettelisi, kaikkea hullua hän irrotteli”, Laura Luostarinen toteaa. Alasti pöydällä tanssimisia ja vastaavia ”impulssikäyttäytymisen legendatarinoita” riittää.

Mikä hänen taiteessaan sitten on keskeistä? Ainakin öljyvärin käyttö ainutlaatuisine sävyineen. Luostarinen ei maalannut akryyliväreillä juuri koskaan.

Värin ja piirtämisen mestari tunnusti eräässä kirjeessään Lauralle: Älä paljasta muille, mutta en oikein hallitse muotoa.

Laura Luostarinen ei epäile sisarensa tuotannon kestävyyttä. ”Romantiikka vetoaa aina, siinä on jotain suurta. Saavuttamattomia haaveita ja unelmia.”

Otso Kantokorpi on samoilla linjoilla. Kriitikosta on ”aivan selvä juttu”, että Luostarinen jää kulmakiveksi taidehistoriaan.

”Kyllä hän on 1900-luvun lopun suuri, suuri tekijä.”

Kantokorven mukaan teoksissa yhdistyvät voimakas ekspressiivisyys ja herkkyys. Ne vetoavat katsojaan suoraan, välittömästi.

”Tietenkään ei näy, että maalauksissa on mukana henkilökohtaista tarinaa, mutta ehkä juuri se tuo niihin voiman.” 

 

Leena Luostarinen, Kaukainen rakkaus Salon taidemuseo Veturitallissa (Mariankatu 14) 4.10. asti.