”Kun lähdin kirurgin luota, hän, täysin tuntematon ihminen, halasi minua, kuin hyvästijättönä Auschwitzin portilla”

Kirjailija Matti Mäkelä (1951–2019) sairasti maksasyöpää. Hän kirjoitti esseen sairaudesta ja muistelmien kirjoittamisesta helmikuussa 2019.
Kulttuuri 3.2.2019 20:50
Matti Mäkelä
Matti Mäkelä.
Matti Mäkelä. © Timo Ahonpää

”Aion kirjoittaa muistelmat, vaikka en ole murhannut ketään, eikä äitini ollut huora, vaan uskonnollinen pientilan emäntä. En ole koskaan ollut edes putkassa, toisin kuin Heikki Turunen”, kirjoitti Matti Mäkelä Parnasso-lehdessä 1/2019.

Suomen Kuvalehti julkaisi Mäkelän kirjoituksen helmikuussa 2019.

Mäkelä kuoli tiistaina 6. elokuuta 2019.

 

Tein ystävänpäivänä 2018 matkan Helsinkiin.

Kun Pohjois-Karjalasta lähtee, matkalla on parempi olla monta tarkoitusta. Tapasin toimittaja Jari Mäkäräisen, olin nuoren esseistin, Antti Hurskaisen, kirjan julkistamistilaisuudessa.

Lopuksi kävin tapaamassa sukulaisiani Pyhtäällä.

Kaksiöisen reissun jälkeen minulla oli kiire kotiin, jonne Suomenmaan ihmiset olivat tulossa aamulla tekemään juttua, koska olen lehden blogisti.

 

Kolme päivää kestäneen matkan erikoisin osuus oli keskiviikkoyö Hurskaisen kirjan julkistamisen jälkeen. Olin ottanut vaatimattoman yöpaikan hostellista Merihaasta, koska se oli halpa ja lähellä keskiviikkoillan tapahtumapaikkoja.

Kun puolenyön tienoilla palasin autolleni Merihakaan ja lähdin etsimään hostellin ovea, en löytänyt sitä. Ilma oli rakennuskompleksin alakerrassa hyytävän kylmä ja tuulinen. Niinpä valkoviinin huolettomaksi tekemänä ajattelin, että menen vähäksi aikaa autoon lämmittelemään ja haen hostellin oven myöhemmin.

Nukahdin autoon ja heräsin kylmästä täristen aamuyöstä. Päättelin, että nyt minun viimeistään täytyy löytää hostellin ovi.

Löysin sen, nukuin huoneessa aamuun ja lähdin Pyhtäälle.

Olin kuitenkin jo vilustunut yön aikana autossa. Vilustuminen ei vielä tuntunut sukulaisvierailujeni, eikä haastattelunkaan aikana, vaikka vaistosin, että minun täytyy olla aika väsynyt monipäiväisen kiireen jälkeen. Jälkeenpäin, kun katselin haastattelun yhteydessä otettua kuvaa, tajusin silloisen tilani. Muistutin kuvassa kuumeisen kiiluvasilmäistä Jouko Turkkaa, vaikka lehdelle lausutut mielipiteeni vihreistä olivat suhteellisen maltillisia.

 

Seuraavana päivänä tunsin itseni kuumeiseksi ja vilustuneeksi. Vatsan yläosassa oli erikoinen panta, joka tuntui unen läpi nukkuessakin. Menimme lääkäriin Terveystaloon. Tämä tapahtui kuusi päivää julkkareiden ja muiden matkaponnistelujen jälkeen.

Puhelias kirurgi tunnusteli vatsaani ja kehotti minua menemään ultraäänikuvaukseen samaan taloon, saman tien. Ultraäänilääkäri tutki vatsani yläosan ja sanoi, että maksani on täynnä eri kokoisia pilkkuja ja läikkiä, joita hän epäili syövän etäpesäkkeiksi. Koska syöpä harvoin lähtee liikkeelle maksasta, hän epäili myös, että syöpä on jossakin muualla ja on jo lähettänyt etäpesäkkeitä ympäri kehoa, muun muassa maksaan. Menimme kiireesti takaisin kirurgin puheille, joka järjesteli minulle heti tutkimuksia keskussairaalan puolella.

Kun lähdin hänen luotaan, hän, täysin tuntematon ihminen, halasi minua, kuin hyvästijättönä Auschwitzin portilla. Kun kävelimme ulos sairaalasta, oletin olevani täynnä syöpäpesäkkeitä, vaikka vielä muutama tunti sitten olin ollut vilustumisesta kärsivä antibiootin hakija.

”Tämä on tavallaan tällainen sattumalöytö” sanoi ultraäänilääkäri, ”vaikka niinhän ne usein ovat”.

 

Seurasi puolentoista viikon jakso, jona aikana tutkittiin kaikki. Muista elimistä syöpää ei löytynyt, ja maksanäytteessäkin sitä oli vain vähän ja tulkinnanvaraisesti. Koska veren syöpämarkkeri oli syöpämäisesti koholla ja maksa viipalekuvauksessa täynnä erilaisia pisteitä ja palloja, määrättiin syöpähoito aloitettavaksi heti.

Sain KELA:lta minulle aiemmin tuntemattoman, mutta etäisesti tutulta kuulostavan B-lausunnon. Se tarkoitti, että sain 4 000 euron sytostaattilääkepakkauksen hintaan neljä euroa, jotta voitaisiin aloittaa ”jarruttava” hoito.

Vaikka nykyään ei näköjään riennetä kättelyssä antamaan ennusteita tulevista elinpäivistä, ymmärsin useiden lääkäreiden kommenteista asian ytimen. Merkkejä maksassa oli niin runsaasti, ettei ”parantava hoito tule kysymykseen”, vain syövän etenemisen hidastaminen. Viimeisin lääkäri totesi lohduttavasti, että maksasyövässä on kyllä aggressiivisiakin lajeja, jotka tappavat kuukausissa, mutta useimmiten maksasyöpä on laiska: sen kanssa voi elää vuosiakin.

 

Mitä ihminen ajattelee tuossa tilanteessa? Mitä minä ajattelin?

Olin aloittanut viimeisimmän kirjani, muistelmieni, kirjoittamisen puolitoista kuukautta aiemmin. Sitä ennen olin kerännyt materiaalia koko edellisen vuoden. Ensimmäinen ajatukseni oli, että oho, nyt taisi mennä alku uusiksi.

Mieleeni palautui myös nuorena kirjoittamani essee ”Työnantajat”. Siinä kuvasin tupakan aiheuttamaa kuolemanpelkoa yhdeksi kirjoittamisen liikkeelle panevaksi motiiviksi, karkeasti sanottuna työnantajaksi. Minulle tuli nyt uusi työnantaja, ehkä jopa aikaisempaa kireämpi, ehkä varsinainen nihilisti työehdoiltaan.

 

Ensimmäinen ajatukseni ei kuitenkaan koskenut itseäni tai työtäni, vaan muita ihmisiä. Miten ja millä sävyillä ilmoittaisin asiasta muille ihmisille, ensin läheisilleni ja sitten niille, joiden kanssa olin töiden puolesta tekemisissä? Yksi ongelma oli, että osa ilmoituksista oli pakko tehdä tilanteessa, jossa en vielä itsekään ollut selvillä, mistä oli kysymys.

Huomasin, että aloitin eräänlaisella varovasti avautuvalla spiraalilla. Ensin epämääräisemmin, sitten tarkemmin, ensin niille, jotka kestävät, sitten herkemmille.

Muutaman provokaationkin tein. Kun taiteilijatoverini valitti, ettei saanut taiteilijaeläkettä ensimmäisellä kerralla ja muutenkin elämä sorsi, uimahallin vesi oli liian kylmää, tokaisin: minulla on maksasyöpä. Jo meni hiljaiseksi.

Samoin meni puhelinmyyjä kysyttyään, mitäpä meille sinne Nivanjoentielle tänään kuuluu ja kuultuaan, että eipähän tässä muuta erikoista kuin eilen löytynyt maksasyöpä.

”Otan osaa”, hän mutisi. En ymmärtänyt huutaa perään, että niinhän sanotaan vasta kuolleen omaisille.

Vakiovastaus oli kuitenkin ystävällisen huolestunut: ”Voimia, sinulle ja perheellesi!”

Joku oli niin osaaottava, että pelkäsin hänen särkyvän. Teki mieli toivottaa hänelle ja perheelleen voimia tämän uutisen kestämisessä.

 

Kun vapauduin uutisen kertomisen aiheuttamasta stressistä, aloin olla tulevasta kuolemastani ehkä liiankin tohkeissani: tilailin juomatunnilla arkunkantajia niin paljon, että arkusta pitää kai tehdä jonkinlainen putintyypin limusiinimalli, jotta kaikki mahtuvat kyljille harppomaan.

Tässä kohtaa kyllä vähän harhauduin. Minulla meni sekaisin hautajaissaatto ja valtionpäämiesten autosaattueet. Samaan aikaan puhuttiin Pohjois-Korean päämiehen autonvartijoista ja tietenkin muistin elävästi, miten vanhentuva Clint Eastwood yrittää juosta presidentin auton rinnalla ja katsella, missä syntymäpaha John Malkovich kulloinkin luuraa. Eihän minulla mikään kiire sinne hautaan ole, eikä saattajien siksi tarvitse harppoa, vaan kävellä jylhän arvokkaasti.

Mutta hautajaisista tulee kyllä väistämättä pitkät, koska puhujiakin tilasin toisen mokoman. Ystävällisesti pyysin myös – samaan tapaan kuin olin tottunut haastatteluissa – että saisin tarkistaa puheen etukäteen. Hautajaispuhujat kun ovat kokemukseni mukaan vielä epäluotettavampia kuin toimittajat. Heidän kehumisensa on harmittavan velvollisuudentuntoista; se ei välttämättä pulppua ilona suoraan hyvästä sydämestä, mitä vainaja pimeässä arkussaan kuitenkin aina loppujen lopuksi toivoo ja odottaa.

 

Miten hahmotan elämäni?

Jos ajatellaan asiaa pitkittäin, aikajanana, koko ”alusta” on muuttunut. Kun lähdin vanhalta tuvalta kansakouluun, auraamatonta peltotietä naapurin lasten jäljissä kävellen tai metsän läpi isän tekemää latua hiihtäen, en lähtenyt maailman parhaaseen koululaitokseen maailman onnellisimmassa maassa.

Pojantyttäreni sanoo melkein ärtyneenä, että luokassa on aina joku ulkomaalainen ihastelija luokanperällä katselemassa heidän touhujaan. Hän elää täysin eri maailmassa.

Mutta alustalla voi kulkea myös poikittain. Sekin alusta on muuttunut, vaikka ei niin paljon. Olen ennen kaikkea tasa-arvon ja tulevaisuuden toivon lapsi, niin kuin meidän sukupolvemme on. Tästä asiasta ei saa aikaan erimielisyyttä, vaikka olemme poliittisesti vaimoni kanssa eri linjoilla ja vaikka huomaisimme, että kumpikaan ei ole muistanut ostaa kahvia aamuksi.

Historian läpi pitkittäin kulkeminen on jokaiselle kuolevaiselle väistämätöntä. Poikittain kulkeminen sisältää vaihtoehtoja. Olisin voinut jäädä kotikylää- ni Honkakylään, mennä naimisiin Kalajärven tai Aulavan tanssipaikan tytön kanssa, mennä maatalouskouluun. Olisin nyt ehkä MTK:n juureva paikallisjohtaja, tai moraalisesti korkeatasoinen kansanedustaja.

 

Elämänsä voi hahmottaa monella muullakin tavalla. Otan kolme esimerkkiä.

Sen voi hahmottaa myyttisesti, niin kuin paroni von Münchausen tai Paavo Väyrynen.

Soitin vanhemmalle sisarelleni ja kysyin, oliko minulle tapahtunut varhaislapsuudessa jotakin. Hän muisti vain, että minulla oli syntyessäni niin leveät hartiat, että kätilön piti pyytää isää avuksi vetämään minut ulos.

”Menikö tosiaan hartia sijoiltaan?” huudahdin epäuskoisena kesken puhelun. Vaimo kuunteli puhelua hajamielisesti ja toisti ällistyneenä: ”Menikö sinulta siis hartia sijoiltaan synnytyksessä?”

”Ei, kun isältä, kun se yritti vetää minua ulos.”

Siitä sitten vain eteenpäin. Ja loppuun vaikka muunneltu kuvaus Fridolf eli Riiti Ojennuksen hautajaisista, joissa arkkua ei meinattu saada hautaan, koska kaivanto oli liian lyhyt. Hahmottuuhan se elämä niinkin.

 

Elämänsä voi nähdä tragikoomisesti.

Seinäjoen lyseossa oli tapana järjestää koulutyön piristykseksi yhteisiä tilaisuuksia, joita koko koulu kerääntyi juhlasaliin seuraamaan. Tavallisesti ne olivat jyrinkoskia, mutta kerran oli voimamiesnäytös.

Näyttämöllä oli jonkinlainen pöytä. Sen eteen köpötteli vanhahko mies puettuna violetinväriseen resoreilla varustettuun haalistuneeseen verryttelypukuun ja sen päälle aseteltuun viittaan. Kun hän kääntyi pöytäänsä päin, paljastui viitan selän kaareva teksti, jossa luki isoilla tikkukirjaimilla: TERÄSMIES.

Koko yli 800 oppilaan täyttämä juhlasali räjähti nauramaan. Pappa väänteli hevosenkenkiä, joita epäilimme tinasta tehdyiksi. Meillä oli säälinsekaisesti hauskaa, mutta ukko veti esityksensä loppuun, sai taputukset ja muutamat vihellykset yleisöltään. Esirippu sulkeutui. En silloin tiennyt, mitä hänen sisällään liikkui.

 

Tai elämän voi nähdä selittämättömänä voimana.

Kesällä 2017 aloin syödä hillittömästi retiisejä. Ostin niitä S-marketista niputtain, viipaloin leivälle, ripottelin maustesuolaa päälle ja rouskutin ääneen ynähdellen. Mistä tuli valtava eläimellinen halu syödä retiisejä? Kun suljin silmäni, näin lampaan tai hevosen porkkana suussa; kun se oikein heittää päänsä taaksepäin ahmiessaan. Tai koiran, pää takakenossa, kun sillä on paahdettu porsaankorva; vain rouskinta kuuluu autuuden keskeltä.

Kun palauttelin retiisiasiaa mieleen, muistin yhden tilanteen. Murrosikäisenä tein kerran itselleni penkin puutarhaan. Kylvin siihen siihen retiisejä sarjassa muutaman viikon välein. Retiisi kasvaa nopeasti, minulla oli koko kesän punapalleroita leivän päälle pantavaksi. Seuraavana kesänä unohdin retiisit ja aloitin intervalliharjoittelun.

Retiisi on päältä tummanpuhuvan punainen ja sisältä vitivalkoinen. Kun se ylikasvaa, kuori halkeilee ja valkoinen tunkee näkyviin. Tai valkoinen haurastuu hohkaiseksi kuin ihmisen reisiluu osteoporoosissa.

En retiisiasiassa päässyt pitemmälle rationaaliseen enkä poliittiseen johtopäätökseen. Tyydyin ensimmäiseen ja yksinkertaisimpaan ratkaisuun. Kylmällä vedellä huuhdeltu, viipaloitu retiisi ohuen ruisvoileivän päällä, rohkeasti Vogelin maustesuolaa. Se on vaan niin helevetin hyvää.

 

Vaikka elämänsä voi hahmottaa monella tapaa, mahdottomuuksiin ei voi mennä. Muistelmat eivät ensi kädessä ole deduktio, johdannossa suunnitellun hankkeen toteutuma. Ne ovat viime kädessä induktio. Näin kävi, minkäs teet.

Ainoa itsensä perusteleva syy, miksi kirjoitan muistelmat, on se, että minulla on ollut monta hamaa.

Olen kirjoittanut kirjoja, kritiikkejä, kolumneja, esitelmiä, puheita, toiminut opettajana yläasteen tarkkailuluokalta yliopistoihin, perustanut akatemian, vetänyt sitä kahdeksan vuotta, puuhannut monen alan luottamustoimissa taidehallinnosta kylätoimintaan. Tullut kansasta. Olen kahden kunnon miehen isä ja neljän lapsenlapsen isoisä, joista vanhin on päässyt ripiltä.

Kustantajani Touko Siltala sanoi rohkaisevasti, ettei hänelle tulisi mieleenkään pyytää muistelmia romaanikirjailijalta, esseistiltä kyllä. Lause on hiukan arvoituksellinen, mutta tulkitsen, että hän tarkoitti samaa kuin Torgny Lindgren vastustellessaan muistelmiensa kirjoittamista kustantajalleen.

Lindgren sanoo, että hän on elättänyt itsensä puoli vuosisataa kuvitelmilla. Mitä hän muistelisi? Hän vertaa muistojaan ”huonosti hoidettuun projektoriin, josta raapiintunut filminpätkä silloin tällöin nytkähtää näkyviin”. Totta, kertomakirjailijoita ei useinkaan kertoelmiensa ulkopuolella ole oikeastaan olemassa. No, Lindgrenin Muistissa-muistelmista tuli ”vatsanpohjaa kutkuttava myhäily elämän absurdiudelle”, kuten eräs kriitikko näppärästi määritteli.

Yleisellä tasolla Siltala on varmasti oikeassa. Toisin kuin romaanikirjailija, monihaarainen esseisti usein suorastaan tunkee olemaan olemassa, tekstiensä ulkopuolellakin. Ja monet esseistit kirjoittavat itsensä oleviksi ja ratkaisevat sekä omia asioitaan ja laajempiakin maailman arvoituksia kirjoittamalla esseitä.

Opettajani, edesmennyt professori Kai Laitinen luokitteli aikanaan kirjailijat kolmeen kastiin. Aavistuksen Laitista kärjistäen hänen kolmijakonsa oli seuraava: ensimmäisessä kastissa olivat hänen mukaansa aidot b-luokan kirjailijat, jotka liikkuvat henkisen viriliteettinsä ylimmällä rappusella pykätessään joka toinen vuosi juonellisen kertomuksen, jossa epookki, nykyään epookit monikossa, on lähteestä tarkistettu tai tehosekoittimella uuskummaksi pyöritelty.

Toiseen kastiin kuuluvat kirjailijat, joilla on se kuuluisa oma ääni ja kieli. Ja siinä karsinassa he sitten tarkasti pysyttelevät, jopa niin tarkasti, että arvostelija voi aivan asiallisesti huudahtaa: hän horjahti, virsu lipsuu, ei ole entisensä.

Kolmanteen kastiin Laitinen asetti kirjailijat, jotka tekevät paitsi hyviä ja huonoja kirjoja, myös ja nimenomaan kaikkea muuta mahdollista. Yhdeksi esimerkiksi hän mainitsi Eino Leinon, joka ”Nocturnen” lisäksi perusti muun muassa ylevän kalevalaisen kesäteatterin ja anoi Viron kansalaisuutta.

”Kaikkea muuta” tarkoitti siis Laitis-vainaan määrittelyssä niin fiksua kuin pöljääkin toimintaa, merkkejä ajattelusta ja ajattelemattomuudesta – myös kirjoittamisen ulkopuolella.

 

Ettei nyt vain joku huomaa innostustani verrata itseäni Eino Leinoon, otan pienen realisoinnin.

Se konkretisoituu käytännössä yksinkertaiseen kysymykseen: minkä pituiset muistelmat minun olisi sopiva kirjoittaa.

Kiteytän: jos kirjoittaisin kymmenosaiset muistelmat ja joku kustantaja ne vielä julkaisisi, ilmoittautuisin narsistiseksi, tyhjänpäiväiseksi ihmiseksi, joka yrittää viimeisillä voimillaan tehdä elämästään enemmän kuin se oli.

Siksi muistelmani ovat yksiosaiset. Voin kirjoittaa sen jälkeen muita kirjoja, jos maailmaa seisoo ja minä pysyn hengissä, mutta ylimitoitettu muistelmiin keskittyminen tekisi minusta hassun. Tosiasia kun on, ettei minua tunneta yhtä hyvin kuin Eino Leinoa. Karummaksi asian tekee se, ettei minua tulla koskaan tuntemaankaan yhtä hyvin kuin Eino Leinoa. Minua nimitetään blogipalautteessa härskisti Martti Mäkeläksi. Onko kukaan kuullut vahingossa puhuttavan Einar Leinosta? Kuolen kuin torakka voimatta auttaa asiaa. Ja jälkeen jääneet puhuvat kapakkapöydässä: ”en nyt muista nimeä, mutta raaputteli samaan aikaan kuin mestari Tuomas Kyrö…”

Tähän kosmiseen oikeudenmukaisuuteen on kuitenkin yksi poikkeus. Yksilön elämää ei mitata pelkästään pinnallisella julkisuudella. Joskus kirjailijan elämästä paljastuu muistelmissa puolia, jotka murskaavat entisen pintajulkisuuden rakenteen. Ehkä ne suorastaan soravyöryllä hautaavat sen syvälle alleen, niin että tulevaisuuden piikkiäkeellä karhittavaksi jää vain mestarikirjailijan kalju pää ja pujoparta niin kuin muinaisessa Kiinassa.

Silloin muistelmien kirjoittajalla on täydet oikeudet poikkeukselliseen laajuuteen. Se on jopa kirjoittajan velvollisuus jälkipolvia kohtaan! Ka, se.

 

Hiukan mystinen asia, johon muistelija törmää, on seuraava tilanne: miksi muistan yhdestä päivästä kaiken, mutta en kymmenestä vuodesta mitään eli mikä on todellisten aikojen ja muistettavien asioiden suhde.

Tämä asia selviää de facto yksinkertaisella menetelmällä eli piirtämällä seinälle aikajanan, missä ja miten on elämänsä viettänyt. Sen tuijottelu auttaa alkuun, ja loppu kiteytyy tuttuun hokemaan “en päivääkään vaihtaisi pois”, en varsinkaan sitä päivää. Mutta yllättävän huikean jakson päiviä annamme joka päivä pois. Kun katselen vaikkapa omaa aikajanaani, pois olen antanut varmasti 90 prosenttia elämästäni, niin kuin sinäkin.

Laajemmin ottaen edellinen kysymys liittyy myös muistelmien materiaaleihin, aivosoluissa kelluvaan, digitaaliseen ja selluloosasta puristettuun lähdeaineistoon.

Miten sitten ihminen voi tehdä muistelmissaan itsensä suuremmaksi kuin hän elämässään oli? Ehkä kirjallisella taidolla ja itsensä nöyrällä ymmärtämisellä, ei liioittelemalla, ei muita kohtalostaan syyttämällä. Mutta perusasia säilyy. Muistelmien ja elämän on syytä mennä tasan. Muuten käy kuin entisen anoppilan ruokapöydässä, jossa leipä ja kastike eivät koskaan menneet tasan ja aina piti ottaa jompaa kumpaa lisää.

Vyötäröllehän ne kertyivät, kertoen lopulta samasta tasapainottomuudesta kuin liian paksut muistelmat olemattoman kirjoittajan kädenhangassa.

 

Kolmas mietityttävä asia on kokemusten muistelemisen tapa. Tähän kiteytyvät paljastukset, muiden ihmisten arvioiminen, ”todellisuuden” esiintuominen.

En ole kovin innostunut asiasta, en varsinkaan muistelmien kärjistämisestä paljastuskirjallisuuden suuntaan.

Otan esimerkin. Luettuani James Ellroyn muistelmat Muistoja pimeästä, kirjoitin lappuselle: aion kirjoittaa muistelmat, vaikka en ole murhannut ketään, eikä äitini ollut huora, vaan uskonnollinen pientilan emäntä. En ole koskaan ollut edes putkassa, toisin kuin Heikki Turunen.

Ellroylle murhat määrittivät elämän. Minulle elämän määrittää rauhallinen olo päivästä päivään – ehkä yhteiskunnallinen nousu, myöhemmin ”osallistuminen” maailman menoon, perhe, sen verran lievät epäonnistumiset, etteivät ne kunnolla riitä rakennustelineiksi traumoille.

 

Muiden ihmisten arvioinnista olen huomannut, että muistelmissa, joissa käsitellään melkoista joukkoa ihmisiä, on kaksi tapaa suhtautua matkatovereihin.

Vanhojen kansanihmisten kuvaaminen yhdellä lauseella tai humoristisesti on muistelmissa tavallista. Mistä se kertoo? Se kertoo samasta kuin epäsovinnaiset luettelot. On mukava kuitata vanhan kyläläisen elämä sanomalla, ettei hän koskaan halunnut itseään ohitettavan vasemmalta puolelta ja sitten mainita, että tietysti lapset kiusasivat häntä.

Jopa Bertrand Russell syyllistyy tähän kertomalla, kuinka luennon jälkeen hänen puheilleen tuli vanha mummo, joka kertoi, että hänen mielestään maailmankaikkeus on seitsemän toistensa selkään asettuneen kilpikonnan muotoinen. Mielestäni tällainen kansanihmisten kuvaaminen on epäkunnioittavaa. Onneksi jälkimmäisessä esimerkissä mummo selkeästi pilkkasi Russellia, minkä jokainen kansanihminen heti ymmärtää.

Kun olen kertonut muistelmien teosta etukäteen kavereilleni, asiaan liittyviä hyviä neuvoja on riittänyt kosolti.

Yksi mieleenpainuneimmista on Arno Kotron, josta myöhemmässä aikuisiässään on kehittynyt pessimistinen, lähes schopenhauerilainen kasvatus- ja sivistyskriitikko. Hänen sivistyksellinen mielikertomuksensa on kuvaus käynnistä Helsingin Suomalaisessa kirjakaupassa. Myyjätyttö (jostakin syystä Kotroa palvelevat aina nuoret naiset) oli ollut vuorossa ja Kotro oli kysynyt Tšehovin Kaksintaistelua. Myyjä oli selannut ruutuaan ja kysynyt ystävällisesti: Tšehov, Tšehov, onko se kirjoittanut muutakin…

No, Kotron mielipide muistelmieni kansanihmisistä oli joka tapauksessa selvä: ja sitten unohdat ne kyläsepät, ketään ei kiinnosta ne sinun kyläsepät, jokaikisissä muistelmissa on aina ne kyläsepät…

Sivistyneistöstä muistelmissa taas pääsääntöisesti sanotaan jotakin harkitun ilkeää, jota on muotoiltu vihaliemeen kostutetulla jäniksenkäpälällä pitkään. Voidaan sanoa myös hyvin kunnioittavasti, mutta harvoin sitäkään vain yhdellä lauseella.

Näiden kokemusten perusteella ja myös siksi, että huomattava osa muistelmien lukijoista etsii tekstistä vain omaa nimeään, päätin tehdä asian helpoksi ja yksinkertaiseksi. Laitan muistelmieni loppuun luettelon tutuista ihmisistä. Nimen perään merkitsen pelkällä koulunumerolla heidän ihmisarvonsa. Näin joutavaan tulkintaan ja rivienvälistä lukemiseen ei tuhlaannu aikaa.

 

Kirjoittaja Matti Mäkelä (s. 1951) on kirjailija, kriitikko ja kirjallisuudesta väitellyt filosofian tohtori. Siltala julkaisee hänen muistelmansa syyskuussa.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Parnasso-lehdessä 1/2019. Parnasson voit tilata täältä.

Suomen Kuvalehti ja Parnasso kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.