”Jos pysähdyn, maailman kauheus sortaa minut” – Pentti Linkola ei levähdä hetkeksikään
Arvio: Elämäkerta näyttää Linkolan taitavan sanankäytön ja ehtymättömän rakkauden luontoon.
Kun Pentti Linkolan maineikkailla Kurkijuhlilla kysyttiin isännältä, miksi koko ajan piti tehdä ja häärätä, miksei voitu rauhoittua, Linkola oli vastannut: ”Jos hetkeksikin pysähdyn, maailman kauheus sortaa minut.”
Suomen Kuvalehden toimittaja Riitta Kylänpää on koonnut mittavasta lähdeaineistosta kertomuksen, joka ei pysähdy hetkeksikään, vaan kertoo kaiken liikkumisen, hevoskyydillä, soutuveneellä, jalan ja kauimmas polkupyörällä, kaiken lintututkimuksen ja kalastuselinkeinon, kirjallisen työskentelyn, luennot ja muun vaikuttamisen, ystävyydet ja rakkaudet.
Vuosikymmenten ajan on Pentti Linkolaa sortanut maailman kauheus, mutta elämäkerta näyttää senkin, miten hänen ympärilleen on kertynyt sortamaton ja sortumaton joukko hyvään pyrkiviä kansalaisia, viisaita naisia ja miehiä.
Kiinnostavin ja liikuttavin lähiystävä on Linkolan positiivinen äiti Hilkka Linkola.
Kirja houkuttaa vielä lukukertaan, jossa keskittyisin äidin ja pojan suhteeseen – sääli että Kylänpään lähteenä ovat tästä yhteydestä olleet vain äidin kirjoittamat kirjeet. ”Rakas Pena murhemieli” on tuottanut äidille huolta, ”sanon huolta, en surua”.
Linkolan sanankäyttötaito käy ilmi runsaista lainauksista. Vaikka paljon aikaa ja voimia on kulunut maailman kauheuden väistelyyn, hän on ennättänyt pysähtyä kirjoittamaan viimeisteltyä poleemista tekstiä.
Luonnon ilmiöt ovat hänelle keskeisempiä ja tärkeämpiä kuin mitkään inhimilliset asiat: ”Metsät, saaret, niemet, lahdet, suot, vuoret, purot, linnut ja hyönteisiä kuhisevat kukkapientareet.”
Välikkeinä vilahtelevat lyhyet kirjallisuuskritiikit – Linkola on yleensäkin hereä kriitikko, ja kirjailijoita hän asettaa epäröimättä paikoilleen, Pasternakin, Faulknerin, Hamsunin, Rintalan, Saarikosken, Sofi Oksasen, Veijo Meren…
Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – Ihminen ja legenda. 463 s. Siltala 2017.