Kirjallisuuden näkymättömämpi sukupuoli
Enemmistö suomalaisista kirjailijoista on naisia. Miesten kirjat saavat silti enemmän julkisuutta ja tunnustusta.
Suomenkielinen kirjallisuus on naisvaltainen ala. Ainakin jos tarkastellaan juridiseen sukupuoleen perustuvia tilastoja.
Naiset nousivat neljä vuotta sitten enemmistöön Kirjailijaliiton jäsenkunnassa. Tällä hetkellä heidän osuutensa on 53 prosenttia.
Samankaltainen asetelma näkyy valtion kirjallisuusapurahoissa. Nykyisen järjestelmän aikana, joka alkaa Taiteen edistämiskeskuksen perustamisesta vuonna 2013, naiset ovat saaneet yli puolet niin viisi- ja kolmivuotisista kuin yksivuotisista tai sitä lyhyemmistä apurahoista. Kirjastoapurahoistakin enemmistö on mennyt naisille.
”Naisten tekemä taiteellinen työ on alkanut näkyä, ja se otetaan huomioon. Sukupuoleen liittyvät vähättelevät kommentit ovat lähes kokonaan kadonneet”, sanoo Kirjailijaliiton puheenjohtaja, kirjailija Sirpa Kähkönen.
Mutta vaikka sukupuoli ei rajoita sitä, saako teoksensa julkaistuksi tai taiteellisen työnsä rahoitetuksi, vinoumat eivät ole poistuneet. Miehille siunaantuu edelleen avokätisemmin näkyvyyttä ja tunnustusta kuin naisille.
Maamme tärkeintä kirjallisuuspalkintoa Finlandiaa on jaettu vuodesta 1984. Naisten osuus palkinnon saaneista jää 39 prosenttiin ja palkintoehdokkaista 40 prosenttiin. Asetelmat eivät ole olennaisesti muuttuneet 2000-luvulla, vaikka naisten osuus kirjailijakunnasta on kasvanut.
Finlandian kirjallista arvovaltaa nakertaa se, että se voidaan myöntää nykyisin vain romaanille. Vuonna 1987 perustetun, kaikki kirjallisuuden lajit huomioivan Runeberg-palkinnon saajista naisia on 56 prosenttia.
Suuret kirjallisuuspalkinnot ovat kirjailijoille harvinaisia sattumuksia, joista onnekkaimmatkin pääsevät nauttimaan vain kerran pari urallaan. Palkinnot kattavat väistämättä vain pienen kaistaleen sanataiteen kentästä.
Vaikka perinteinen kirjallisuuskritiikki on menettänyt palstatilaa ja vaikutusvaltaa, monille kirjailijoille on edelleen kohtalon kysymys, saavatko heidän teoksensa arvosteluja. Julkinen vastaanotto tekee kirjan näkyväksi. Vain näkyvät kirjat saavat lukijoita.
Amerikkalainen Vida: Women in Literary Arts -järjestö on julkaissut kymmenen vuoden ajan vuosittaisia laskelmia siitä, miten paljon naisia on kirjallisuuslehdissä kriitikkoina ja arvosteltujen kirjojen kirjoittajina.
Karkeasti ottaen noin kaksi kolmasosaa niin kriitikoista kuin arvostelluista kirjailijoista on miehiä.
Suomi ei erotu vertailuissa edukseen. Oikeastaan päinvastoin.
”Lukemat ovat viime vuosina hieman tasoittuneet monissa angloamerikkalaisissa lehdissä, mutta Suomessa tilanne ei näytä juuri parantuneen”, Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori Hanna Meretoja sanoo.
Suomen tärkeimmät kirjallisuuskritiikit julkaisee Helsingin Sanomat. Enää lehden arvostelut eivät vaikuta kirjojen menekkiin niin vahvasti kuin takavuosina, mutta jos jokin yksittäinen kritiikki voi teosta siivittää, niin nimenomaan Hesarin.
Voitto Ruohonen ja Heikki Hellman julkaisivat kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehdessä Avaimessa hiljattain artikkelin Helsingin Sanomien kulttuuriosastosta. He havaitsivat, että vuosina 2011–2016 mieskirjailijoiden osuus lehden kaunokirjallisuuden kritiikeistä kasvoi 60 prosentista 70 prosenttiin.
Sirpa Kähkönen pitää tällaista ”hätkähdyttävänä vääristymänä”. Hän haluaisi nähdä vastaavat luvut koko taidekritiikin osalta, jotta kokonaistilanne tulisi yleiseen tietoisuuteen.
”Väittäisin, että naisten kirjoittamasta kirjallisuudesta kirjoittavat voittopuolisesti naiset. Ja kun miespuolinen kriitikko viittaa suosikkiteoksiinsa ja klassikoihin, niiden joukossa ei juuri koskaan ole naisten kirjoittamia teoksia. Näin syntyy sivulauseittenkin kautta ikuinen kaanon”, Kähkönen sanoo.
Helsingin Sanomien kirjallisuusarvosteluista vastaava kriitikko Antti Majander kertoo, että lehden toimitus ei pidä kirjaa mies- ja naiskirjailijoiden arvostelujen määrästä.
”Ei tätä työtä oikein voi tehdä niin, että jyvittäisi arvostelut tasan miesten ja naisten kesken. Kritiikit tehdään pitkälti innostuksen ja kiinnostuksen pohjalta”, Majander sanoo.
Yleisesti Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus noudattaa lehden linjaa, joka pyrkii nostamaan naisia esiin. Jos osaston lähtöjutussa on kahtena päivänä peräkkäin mies, kolmantena päivänä ei taatusti ole.
Majander muistelee viime vuoden elokuussa järjestettyä palaveria, jossa päätettiin lehden syksyn kirjallisuusjutuista. Palaverissa oli hänen lisäkseen yhdeksän naista.
”Vaikea olisi väittää, että toimituksemme valinnoissa patriarkaatti jyrää”, Majander sanoo.
Helsingin Sanomat julkaisee isoja kirjailijahaastatteluja myös ilman arviota. Majanderin mukaan aina ei ole olennaista, millaisia kirjallisia arvoja teos edustaa. Jos kirjalla on ajankohtaista merkitystä, se voi itsessään perustella laajan käsittelyn. Arvottamista ei silloin tarvita.
”Me too ja muu tasa-arvoa edistävä liikehdintä on johtanut siihen, että puhevalta ei ole enää vain miehillä. Suomessakin julkaistaan teoksia, joissa on kulttuurista kaikupohjaa, vaikka ne eivät olisi suurta kirjallisuutta, esimerkkinä voisin mainita Emmi-Liia Sjöholmin romaanin Paperilla toinen”, Majander sanoo.
Hän ei osaa sanoa, ovatko näkyvyyttä ilman kritiikkiä saavat ”ilmiökirjat” useammin naisten kuin miesten kirjoittamia, mutta merkittävä osa saattaa hyvinkin olla.
”Mieskirjailijoita kutsutaan helpommin neroiksi. Naiset nähdään puurtajina tai uskaliaina tunnustajina.”
Kirjallisuuslehti Parnasson tämän vuoden kolmen ensimmäisen numeron kritiikkien sukupuolijakaumassa näkyy myös vinoumaa, mutta toiseen suuntaan kuin Helsingin Sanomissa. Arvostelluista kirjoista 12 on juridisen sukupuolen perusteella miehen ja 25 naisen kirjoittamia.
”Vaikka alkuvuoden arvosteluissa on ollut selvä naisenemmistö, kuvittelen, että pitkällä aikavälillä keskimäärin sukupuolijakauma on melko tasainen”, Parnasson vastaava tuottaja, kirjailija Karo Hämäläinen sanoo.
Hänen mukaansa Parnassossa näyttäisi kotimaisen kirjallisuuden kärjessä olevan naisenemmistö, mutta toisaalta klassikot saavat lehdessä keskimääräistä enemmän huomiota. Historiallisista syistä ne ovat enimmäkseen miesten kirjoittamia.
Pelkkä kritiikkien sukupuolijakauma ei yksinään todista kirjallisuuden vastaanoton painottumisesta miesten hyväksi. Kirjallisuudentutkijat nostavat esiin myös arvostelujen ja juttujen sisältöön liittyviä asioita.
”Mieskirjailijoita kutsutaan helpommin neroiksi tai mestareiksi ja ylistetään heidän taituruuttaan kielen, muodon ja kerronnan saralla. Heidät myös nähdään synnynnäisesti lahjakkaina, naiset taas puurtajina tai uskaliaina tunnustajina”, Hanna Meretoja sanoo.
Samoilla linjoilla on Jyväskylän yliopiston väitöskirjatutkija Taija Roiha. Hänen mukaansa kirjallinen julkisuus ei ole perinteisesti arvostanut naisten käsittelemiä henkilökohtaisen piiriin lukeutuvia aiheita samalla tavalla kuin mieskirjailijoiden ”yhteiskunnallisesti” tai ”universaalisti” merkittäviksi nostettuja aiheita.
”Ei ole tavatonta, että naisten kirjoittamia tekstejä tulkitaan kapeammasta viitekehyksestä kuin miesten kirjoittamia. Naisia ei myöskään mielletä kirjallisuuden uudistajiksi yhtä helposti kuin miehiä”, Roiha sanoo.
Erilaiset kokeilut ovat vuosien saatossa osoittaneet, että miehen nimellä kirjoittavat naiset saavat parempia arvioita kuin julkaistessaan omalla nimellään. Suomessa Pirkko Saisio julkaisi neljä kirjaa Jukka Larssonin nimellä. Ne saivat suitsutusta.
Sukupuolittuneet ennakkoluulot vaikuttavat vahvimmin nuorten ja esikoiskirjailijoiden kohtelussa. Kaksi romaania ja yhden novellikokoelman julkaissut Anu Kaaja kertoo kohdanneensa uransa alkuvaiheessa kysymyksiä, joita tuskin olisi esitetty miehille.
”Seksistä kirjoittaviin naisiin suhtaudutaan vaihdellen. Viime aikoina olen saanut puhua tosi asiallisten toimittajien kanssa, mutta se, etteivät kirjani ole autofiktiota varmasti vaikuttaa”, Kaaja sanoo.
Hän on huomannut, että välillä lehtijutuissa oletetaan naistekijöiden autofiktion perustuvan enemmän omakohtaisuuteen kuin teknisesti taitavaan kirjoittamiseen. Vastaanotossa nousevat esiin paljastukset.
Hannu Raittila irvaili esseekokoelmassaan Liikkumaton liikuttaja (WSOY, 2004) tasa-arvon vaatimuksille kirjallisuudessa.
Jotta tasa-arvo ja reilu peli toteutuisivat, kaikki käsikirjoitukset pitäisi julkaista, kaikkien kirjojen tulisi saada ylistävä kritiikki Helsingin Sanomissa ja jokaiselle kirjalle olisi annettava kaikki kirjalliset palkinnot. Toinen vaihtoehto olisi lakkauttaa palkinnot ja kritiikki-instituutio ja lopulta koko kirjallisuus.
”Taide nyt vain on aivan kohtuuton ja kauhea asia. Ei siellä ole mitään pehmennyksiä ja tasausjärjestelmiä”, Raittila kirjoitti.
Helsingin yliopiston kirjallisuuden professori, kirjailija Vesa Haapala puhuu miedosti raittilalaisella nuotilla. Hän tähdentää, että kritiikki ei ole koskaan täysin tasapuolista sukupuolen osalta tai muutenkaan.
”En tiedä, onko tasa-arvo kirjallisuudessa päämäärä sinänsä. Olennaisempaa on, että syntyy hyvää ja monipuolista kirjallisuutta. Kirjallisuus ei elä eikä voi elää jossain kiintiöidyssä todellisuudessa”, Haapala sanoo.
Ideaalina hän pitää mahdollisuuksien ja lähtökohtien tasa-arvoa, jonka katsoo toteutuvan Suomessa todella hyvin.
Elinvoimainen kirjallinen kulttuuri edellyttää moniäänisyyttä, eikä sitä synny, jos esille nousevat vain toistensa kaltaiset tekijät. Uusille äänille avautuu helpommin tilaa, jos kustantajat, kriitikot ja muut portinvartijat tunnistavat sokeat pisteensä ja madaltavat esteitä.
”Jokaiseen taidemuotoon, myös kirjallisuuteen, kuuluu aina jonkinlainen kilvoittelun elementti: kaikki, mitä julkaistaan, ei tule luetuksi, eikä kaikki mitä julkaistaan voi olla myöskään korkeatasoista”, Taija Roiha sanoo.
Samaan hengenvetoon hän muistuttaa, että hyvän kirjallisuuden määritelmä ei ole ristiriidaton kysymys. Se, mitä olemme tottuneet pitämään hyvänä kirjallisuutena, on pitkään ollut varsin homogeenisen joukon kirjoittamaa.
Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden professori Sanna Karkulehto katsoo, että suomalainen kirjallisuus on tullut sukupuolen ja seksuaalisuuden kuvauksessa moniäänisemmäksi. Esimerkiksi sukupuoliroolien aiheuttamaa painolastia käsittelevät teoksissaan ansiokkaasti niin mies- kuin naiskirjailijat.
”Sukupuolta on pidetty aika pinttyneesti aiheena ja teemana, joka kuuluisi muka ainoastaan naisille, mutta se ei pidä tietenkään paikkaansa, ja tämä näkyy Suomessa julkaistussa kirjallisuudessa aika hyvin”, Karkulehto sanoo.
Hanna Meretoja pitää hyvänä sitä, että nais- ja mieskuvat ovat muuttuneet suomalaisessa kirjallisuudessa rikkaammiksi, vaikka sukupuolen moninaisuus onkin sinänsä vielä varsin vähän esillä.
”Ehkä voi myös yleistää, että naiset kirjoittavat useammin sekä naisten että miesten kokemuksista, kun taas miesten kirjoittamissa kirjoissa on edelleen melko harvoin naispäähenkilöitä tai naiskertojia”, Meretoja sanoo.
Tasa-arvokysymyksissä juridinen sukupuoli on vain yksi ulottuvuus. Universaaleiksi oletetut kokemukset tuntuvat etäisiltä, jos sattuu olemaan köyhä, sairas, syrjäytynyt tai seksuaalisen vähemmistön edustaja. Myös muunsukupuolisille, transsukupuolisille tai maahanmuuttajille suomalainen elämäntodellisuus näyttää toisenlaiselta kuin valtaväestön edustajalle.
Sirpa Kähkönen toivoisi kirjallisuuteemme mahdollisimman paljon tekijöitä erilaisista taustoista. Suomesta on rakennettu kuvaa yhdenmukaisena kulttuurina eikä esimerkiksi luokkaeroista puhumista ole pidetty sopivana.
”Sivistyneistöön on maassamme onnistuneesti värvätty ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista, mutta luokkaretken hintana on ollut vaikeneminen siitä, mistä on kotoisin.”
WSOY:n kotimaisen kirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson tunnustaa olevansa nykyisin enemmän huolissaan siitä, vaikuttaako sosioekonominen asema mahdollisuuksiin päästä kirjailijaksi kuin naisten ja miesten välisistä tasa-arvo-ongelmista.
”Mietin kesällä Pohjois-Suomen autioituvissa kylissä, miten kouriintuntuvan erilaisia todellisuuksia valtaväestönkin kesken meillä on. Puhumattakaan monista vähemmistöistä.”
Carlson ei kaipaa yhtenäiskulttuuria, mutta tunnustaa kaipaavansa asioita, jotka koettaisiin vahvasti yhteisiksi. Ehkä kirjallisuus voisi olla saareke, joka yhdistäisi ihmisiä enemmän kuin erottaisi: ”Jokin minussa särkyy aina, kun joku toteaa toiselle, ettet voi ymmärtää maailmastani mitään.”
Anu Kaajan silmiin suomalainen kirjailijakenttä näyttää huomattavan keskiluokkaiselta ja valkoiselta. Hän toivoo, että esimerkiksi Ruskeiden tyttöjen RT Lit Akatemia toisi esiin uusia tekijöitä. Akatemia järjestää kirjoittajakoulutusta rodullistetuille kynäniekoille.
”Olisi ihanaa, jos vähemmistöiltä ei toivottaisi pelkästään vähemmistöaiheita. Tuskin kukaan haluaa tulla kohdatuksi pelkkänä nais-, maahanmuuttaja- tai muuna etuliitekirjailijana, vaan keskittyä kirjoittamaan hyvää ja kiinnostavaa kirjallisuutta”, Kaaja sanoo.
Karo Hämäläinen odottaa kovasti maahanmuuttajaääniä ja uskoo kustantamoidenkin haluavan sellaisia. Samalla hän pitää tärkeänä eri sukupolvien näkemysten esilläoloa.
”Suomessa kirjallisuus on koko kansan taidemuoto. Siksi on hyvä, että kaikenlaisille lukijoille on tarjolla kirjoja, jotka he kokevat omikseen. Yhtä lailla on tärkeää, että on kirjoja, joita he eivät koe omikseen.”
Otavamedian kustantama Parnasso on osa Suomen Kuvalehden lehtiperhettä.