Hän-muotokuvassa Paavo Haavikko

kirjat
Teksti
Karri Kokko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
paavo haavikko

Kustantaja, akateemikko, aforisti, runoilija, näytelmäkirjailija ja filosofian kunniatohtori kirjoittaa viimeistä kirjaansa. Lue näytteitä siitä, mitä hän on kirjoittanut SK:lle, samoin kuin nykyrunoilijoiden uusia tulkintoja hänen klassisista runoistaan.

Teksti Leena Sharma
Kuva Kai Widell
(SK 51-52/2007)

Ehkä siinä ei ole pelkäämistä. Kuolemassa.

Paavo Haavikko, 76, arvioi elävänsä vielä kolmisen vuotta. Sen verran aikaa hän on budjetoinut itselleen.

Tuona aikana pitäisi kirjoittaa viimeinen kirja, Haavikon testamentti. Se on kiduttavan hidasta, mutta välttämätöntä, koska Suomen kirjoitettu historia on suunnaton bluffi. Jonkun – siis Haavikon – pitää kertoa totuus suomalaisten ja venäläisten suhteesta, väärästä viholliskuvasta.

Sitten hän on kertonut kaiken.

Bulevardi 19, summeri, sisäpiha, toinen summeri, rappukäytävä, kakkoskerros.

Oikeanpuoleinen ovi vie Art House -kustantamon tiloihin. Vasemmanpuoleisessa lukee Paavo Haavikko. Ovessa ei ole kelloa, sisään pääsee koputtamalla.

Haavikko istuu olohuoneen sohvalla ja kampaa valkoista tukkaansa, joka sojottaa kohti kattoa.

Miniä, sattumalta käymässä, kaataa kuppeihin kahvia ja teetä, tuo pöytään Ekbergiltä tilattuja korvapuusteja. Sen jälkeen hän poistuu.

Haavikko huokaa.

Elämänpiiri kaventuu, kun käveleminen käy hankalaksi: monina päivinä hän ei liiku kotoaan mihinkään. Kodinhoitaja tekee ostokset ja laittaa ruoan.

Haavikko kuuluu ikä- ja yhteiskuntaluokkaan, joka tottui kotiapulaisiin, niitä hänellä on ollut aina. Joskus Bulevardin ja lähikatujen ravintolat houkuttelivat, mutta harvoin hän enää viitsii niihinkään kävellä.

Perhe käy kylässä, muut eivät. Siihen on syy:

“Olen aika tyypillinen syrjäytynyt vanhus, ystäväpiirini on olematon. Olen aina viihtynyt yksin, en ole tarvinnut seuraa. Nyt tarvitsisin, mutta eihän ihmissuhteita enää kartu.”

Haavikko väittää, ettei ole käynyt 30 vuoteen missään, ei teatterissa eikä oopperassakaan. Hän vierastaa kulttuurista räikeyttä, kuten Kristian Smedsin tulkintaa Tuntemattomasta sotilaasta, jota Haavikko ei siis ole nähnyt, mutta josta hänellä on silti mielipide.

“Ei taiteessa voi antaa käskyjä ja malleja ihmisten tuhoamisesta, se on niin vahva signaali ja menee niin vahvasti ihmisen psyykeen. Minä en tohtisi niin tehdä. Ihminen on apina, joka oppii esimerkistä.”

Haavikko ei sekaannu enää myöskään kustantamiseen. Hän luovutti Art Housen toimitusjohtajuuden pojalleen Heikille viisi vuotta sitten ja jatkaa itse hallituksen puheenjohtajana.

Mitä Haavikko sitten tekee? Täytyyhän hänenkin jotenkin tuntinsa täyttää.

On muutamia asioita.

Osakekauppa. Hän soittaa meklarille monta kertaa viikossa lankapuhelimellaan. Kännykkään hän ei koske, koska se ei mahdu miehen sormiin. Hän ei myöskään seuraa kursseja tietokoneelta, sellaistakaan hän ei omista.

“Minä olen itse tietokone.”

Haavikko työntää kätensä sohvatyynyjen väliin ja kaivelee hetken. Kouraan jää parranajokone.

“Aha. En minä tätä…”

Television kaukosäädin on hautautunut syvälle sohvan sisuksiin, sen löytäminen kestää hetken.

Haavikko selaa teksti-tv:ltä osakekurssit.

“Siellä ne ovat reaaliajassa. Käsittämätöntä että niin on.”

Lisää rahaa hän ei enää tarvitse, mutta pääoman säilyttäminenkin vaatii työtä. Osakekauppa on peliä ikänsä taloudessa pelanneelle miehelle. Ja oman arvostelukyvyn mittari: nopeasti näkee, ovatko ajatukset tyhjänpäiväisiä vai onko niillä vastaavuutta todellisuudessa.

Yhä on.

Haavikko katsoo myös paljon televisiota, Teemaa ja dokumentteja. Mutta kotimaiseen kirjallisuuteen ja lyriikkaan hän ei enää koske. Ei hän sellaista kirjamäärää jaksa, vanha mies, ja sitä paitsi hän tietää kaiken muutenkin, lukematta.

Ja hän kirjoittaa viimeistä kirjaansa.

Haavikko osoittaa ruokahuoneensa pöydänkulmalla tukevasti lepäävää kirjoituskonetta. Sillä ja siinä hän mielellään kirjoittaa. Vaikka kone on 50 vuoden käytön jälkeen rikki, reistailee kuten omistajansakin. Hän on yrittänyt etsiä samanlaista, muttei niitä enää taideta valmistaa.

“Ei ole hienompaa ääntä kuin kirjoituskoneen ääni. Kun tekstiä korjaa, näkee aikaisemman version. Tietokoneessa ensimmäinen, paras, lause katoaa. Se on vaikuttanut kirjoihin aika paljon. Tietokoneella on helppo kirjoittaa runoja tai mitä tahansa, mutta ne eivät ole välttämättä syntyneet ihmismielen luontaisen prosessin kautta.”

Mitä vanhemmaksi tulee, sen vaikeammaksi kirjoittaminen käy. Mielessä viivähtää lauseita, jopa valmiita, mutta niitä ei jaksaisi hakata paperille.

Ensi syksynä ilmestyvää julkaisua voi hänen puolestaan kutsua runo-, aforismi- tai historiateokseksi. Hän ei muista, monettako kirjaa on tekemässä, sadatta kai lähestytään.
Aihe on suomalaisten ikuinen kansallinen trauma: suhde Venäjään.

Haavikko puhuu työläästi ja hiljaa, säestää itseään syvillä huokauksilla, pitää pitkiä taukoja ja häivyttää joskus sanansa kesken ajatuksen. Venäjästä hänellä on kuitenkin monta ehjää lausetta sanottavanaan.

“Venäjä on ollut Suomelle hyvä sopimuskumppani. Venäläiset ovat pitäneet aika tiukasti kiinni suomalaisten kanssa solmimistaan sopimuksista, päinvastoin kuin suomalaiset kertovat toisilleen.”

“60 vuotta minäkin uskoin propagandaan ja vanhaan Venäjä-kuvaan.”

“Jatkosodassa suomalaiset eivät täyttäneet ennakkoehtoja, ja niin sota jatkui vielä vuorokauden. Suomalaiset saivat käsityksen, että Venäjä halusi tahallaan rikkoa sopimusta, vaikka suomalaiset sitä rikkoivat. Se on dokumentoitu asia.”

“Kauhistun sitä, että valheet syötetään nuorelle sukupolvelle, joka uskoo kun isänmaanmiehet sanovat.”

“Paasikivi, joka ei ymmärtänyt talous-asioistakaan mitään, oli tekemässä ja suosittamassa sopimuksia, joissa sotakorvaus määriteltiin dollareina, mutta hän ei ottanut huomioon dollarin kurssivaihteluita. Hän oli niin taitamaton pankkimies.”

“Venäjä, Venäjä, Venäjä… Se on vain jatkumoa tälle ajattelulle. Minä olen tullut toiseen tulokseen vuosikymmeniä näitä mietittyäni.”

“Eivät he voi sanoa, että vika oli meissä, vika ei koskaan ole suomalaisissa.”

Loput voi lukea kirjasta.


Näytteitä Paavo Haavikon kirjoituksista Suomen Kuvalehdessä

Kuka tarvitsee Natoa? (SK 32/2004)
Laki karkoketaan maasta (SK 45/2003)
Julkaisemattomia kirjoja lukiessa (SK 49/2002)
Kun markka murtui (SK 39/1992)
Muistokirjoitus (SK 34/1992)

Haavikkoa uusiksi

Satu Lepistön, Kimmo Kallion, Vesa Haapalan, Tytti Heikkisen, Elina Siltasen, Miikka Mutasen ja Dan Waberin uusia tulkintoja mm. Paavo Haavikon runoista

Miksauksia & käännöksiä (pdf)

Dan Waberin homofonisia käännöksiä Paavo Haavikon runoista (tekninen toteutus Marko Niemi)

Paavo Haavikko: kokoelmasta Tiet etäisyyksiin
Paavo Haavikko: Ensimmäinen runo (1/3)
Paavo Haavikko: Ensimmäinen runo (2/3)
Paavo Haavikko: Ensimmäinen runo (3/3)

Lue Haavikon Hän-muotokuva SK:sta 51-52/2007.