Jäähyväiset unelmille
Liberalismi voi selvitä kriisistään. Mutta vain, jos ymmärrämme sen olevan sarvikuono.
Varhaisin poliittinen pilkkasana, jonka muistan, on lipilaari. Keskipohjalaiset sukulaismiehet kiusoittelivat sillä äitiäni.
Äitini oli liberaalisen kansanpuolueen kunnallisvaaliehdokkaana, kun asuimme lapsuudessani Vantaalla. Myöhemmin perheeni muutti takaisin vanhempieni kotiseudulle Kokkolaan ja äitini jätti Lkp:n. Sukuvelvoitteet palauttivat hänet uskolliseksi keskustan äänestäjäksi.
Liberaalien joukoissa toimiminen näyttäytyi jonkinlaisena pääkaupunkiseudulla asumisen aiheuttamana tilapäisenä mielenhäiriönä. Sitä ei perheessäni mielellään muisteltu.
Kun sukulaismiehet puhuivat lipilaareista, piruilevaan äänensävyyn sekoittui annos paheksuntaa. Liberalismi edusti urbaania ja modernia vapaamielisyyttä, hesalaisten kaupunkilaistouhuja. Sillä ei ollut sijaa agraarisia juuriaan kunnioittavassa maakuntien Suomessa.
Essee: Pandemiavuosi 2020 teki ihmismielestä hauraan. Se lisäsi yksinkertaisten, helppojen ja väärien selitysten kysyntää.
Essee: Juhannustanssit-tyylisiä kirjasotia ei enää ole, sillä kirja ei pysty provosoimaan yleisöä, joka ei lue
Essee: Työelämän sankarihahmo on kuin self help -oppaiden oletuslukija – hän innostuu eikä näe ympärillään ongelmia vaan haasteita
Essee: ”Se, että yhden lapsen kiusaaminen, kouluväkivalta, on valtakunnallinen uutinen, on hyvä uutinen”
