68 katsojaa
Nimimerkki Ilkka Remes on myynyt yli kaksi miljoonaa romaania. Sitä ennen Petri Pykälä käsikirjoitti, tuotti ja leikkasi pitkän elokuvan, joka jäi unohduksiin. Nyt Remeksen kirjaan perustuva Omerta- elokuvahanke on vaikeuksissa.
Juliste vihjaa toiminnasta ja jännityksestä.
Paidaton mies juoksee irvistäen tuskasta. Käsi pitää sekuntikelloa. Nainen katsoo ohi kameran, arvoituksellinen ilme kasvoillaan.
Elokuvan nimi on kirjoitettu julisteeseen digitaalinäytöistä tutulla viivakirjoituksella: Tappavat sekunnit.
”Timo Leinonen taisteli paikkaa huipulta, sillä muualla hänellä ei olisi tulevaisuutta. Mutta sitten hän kohtasi jotain, jota oli pelännyt, josta oli uneksinut, jota oli halunnut”, mainosteksti kertoo.
Tappavat sekunnit sai ensi-iltansa perjantaina 25. lokakuuta 1985 Helsingissä, Mannerheimintien Studio-teatterin salissa numero 2.
Ensi-ilta oli yllätys.
”Elokuva osaa yleensä pitää ääntä itsestään, mutta joskus tulee yllätyksiä ilman minkään lajin ennakkofanfaareja, kuten nyt”, Heikki Eteläpää kirjoitti Uudessa Suomessa.
Helsingin Sanomien Helena Ylänen: ”Joukko nuoria elokuvantekijöitä ja näyttelijöitä on suuren hiljaisuuden vallitessa tallentanut Turun seudulla viime kesänä elokuvan.”
Elokuvan tuotantoyhtiö, Yhtyneet Filmituottajat Oy, oli elokuvaväelle uusi tuttavuus.
Samoin ohjaajaksi kerrottu Juhani Hurme.
Sille oli hyvä syy: sen nimistä ohjaajaa ei ollut olemassakaan. Salanimen takana piilottelivat myös elokuvan molemmat käsikirjoittajat sekä kuvaaja ja äänittäjä.
Sen sijaan tuottaja ja leikkaaja käytti oikeaa nimeään: Petri Pykälä.
”Englannista elokuvakoulusta vuosi sitten Suomeen palannut”, Eteläpää kirjoitti.
”Enempää ei tekijöistä tiedetä tällä erää.”
Joulukuussa 2019 tuotantoyhtiö Cinematicilla oli suuria uutisia.
Elokuvaohjaaja Antti J. Jokisen ja pelifirma Supercellin toisen perustajan Ilkka Kodisojan yhtiö oli tekemässä ensimmäistä Ilkka Remeksen kirjaan perustuvaa elokuvaa.
”Remeksen kirjat ovat kuin Queenin biisit: molemmat lähtevät käsistä jossain vaiheessa. Kustannukset Remeksen kirjoista tehtäviin elokuviin tai tv-sarjoihin ovat tuntuneet liian kovilta”, Jokinen sanoi Ilta-Sanomissa.
Nyt tekeillä oli useampikin hanke. Omerta-nimen alla oli määrä tuottaa elokuvat Omerta 6/12 ja Omerta 7/12. Niistä leikattaisiin myös kuusiosainen tv-sarja.
”Tätä on rakennettu hyssytellen jo kolme vuotta”, Jokinen sanoi.
Jokisen oli määrä toimia suurtuotannon ohjaajana, toisena käsikirjoittajana ja yhtenä tuottajana. Ensimmäisen elokuvan luvattiin valmistuvan syksyllä 2021.
Hankkeen kokonaisbudjettia ei kerrottu. Tuotantoyhtiön tiedotteen mukaan se on ”merkittävä”.
Omertan julisteessa miehiä laskeutuu köysillä helikopterista. Etualalla juoksee rynnäkkökivääri kädessä Jasper Pääkkönen, Suomen tunnetuin näyttelijä ulkomailla.
Omerta-hanke pohjautuu Ilkka Remeksen vuonna 2006 julkaisemaan jännitysromaaniin 6/12. Siinä serbiterroristit hyökkäävät Linnan juhliin ja ottavat suomalaiseliitin panttivangikseen.
Remes aloitti kirjailijanuransa vuonna 1997. Hän teki Venäjän uhkasta ja maailmanluokan jännityksestä tavaramerkkinsä.
Remes on kirjoittanut 24 aikuisten ja kahdeksan lasten jännityskirjaa. Niitä on myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta. Kirjailijasta itsestään ei tiedetä juuri mitään.
Ilkka Remes on nimimerkki, jolla kirjailija suojelee yksityisyyttään. Sen luoja on Petri Pykälä; syntynyt Luumäellä 13. joulukuuta 1962, opiskellut Turun kauppakorkeakulussa markkinointia ja 1980-luvulla Lontoon International Film Schoolissa leikkaamista, harrastaa lenkkeilyä.
”Minulla oli alussa idealistinen ajatus, että kirjani saisivat puhua puolestaan ja itse pysyisin taustalla. Halusin myös säästää psykologisen takaportin, jos joskus alkaisin tehdä jotain muuta ilman jännityskirjailijan leimaa otsassani. Siksi otin kirjailijanimen”, Remes kertoi Kodin Kuvalehden haastattelussa vuonna 1999.
2000-luvulla Remes on antanut satunnaisia sähköpostihaastatteluja. Niissä hän toistaa samoja asioita pitkistä taustatyöprosesseista, yksityiskohtien merkityksestä jännityksen rakentamisessa ja Venäjän kyvystä yllättää kyynisinkin tarkkailijansa.
Petri Pykälä vertasi pikkukylän kestävyysjuoksijasta kertovaa elokuvaansa Tulivaunuihin, joka sai neljä Oscaria.
Lokakuussa 1984 turkulaisilla opiskelijoilla oli suuria suunnitelmia.
Turun korkeakoulujen ylioppilaskunnat ja Ylioppilaskyläsäätiö päättivät perustaa oman tv-kanavan. Ylioppilaskylän kaapeliverkossa näkyvä Kylä-TV tavoitti noin 4 000 katsojaa.
Ohjelmisto koostui esimerkiksi opiskelijauutisista, rockfestivaaleilla kuvatuista reportaaseista ja resursseihin nähden kunnianhimoisista elokuvista.
Kultajuna Fort Montanaan oli suomalainen western, Viskibisnes gangsterielokuva.
Puolituntinen Bizarre edusti elokuvaohjelmiston kokeellisempaa laitaa.
”En enää muista, mistä se kertoi”, ohjaaja Peter Lindholm sanoo. Helsinkiläislähtöinen valtiotieteen opiskelija tappoi aikaa yliopistolla ja haaveili elokuvaurasta.
Bizarresta oli apua.
Elokuvan nähtyään Lindholmille ennestään tuntematon kauppatieteiden opiskelija otti häneen yhteyttä. Haluatko ohjata pitkän elokuvan? Petri Pykälä kysyi.
Se kertoisi pikkukylän kestävyysjuoksijasta, joka treenaa uran – ja elämän – suunnan määrääviin kilpailuihin. Pykälä oli kirjoittanut käsikirjoituksen. Hän toimisi myös tuottajana.
Nimikin oli valmiina. Tappavat sekunnit.
”Muistan Pykälän verranneen hanketta Tulivaunuihin.”
Tuottaja viittasi neljällä Oscarilla palkittuun brittielokuvaan, jossa kaksi juoksijaa valmistautuu vuoden 1924 olympialaisiin.
Tappavat sekunnit kuvattiin kesällä 1985 Turussa ja lähialueilla Maskussa, Mynämäellä ja Paimiossa.
Muutama kuva käytiin tekemässä Helsingin Rautatieasemalla ja Merihaassa.
Työryhmä koostui valtaosin amatööreistä. Näyttelijät olivat kameran edessä ensimmäistä kertaa, moni myös viimeistä.
Tuottaja Pykälä oli aiemmin työskennellyt järjestäjän apulaisena parissa kotimaisessa elokuvassa. Toki hänen ulkomaiset elokuvaopintonsa olivat harvinaisuus. 1930–1950-luvuilla suomalaiset elokuvantekijät tekivät opintomatkoja esimerkiksi Pariisiin ja Lontooseen. Sen jälkeen ulkomaista elokuvaoppia haettiin Moskovasta, harvoin sieltäkään.
Tappavista sekunneista ei löydy jälkeä Suomen elokuvasäätiöstä. Se tarkoittaa sitä, ettei elokuvantekoon ole edes haettu rahallista tukea.
Yritystä oli silti.
Elokuva kuvattiin ammattilaisstandardein, 35-milliselle filmille. Keskeisiin rooleihin oli palkattu teatteriammattilaisia.
Turun kaupunginteatterin näyttelijä Petri Rajala oli juossut armeija-aikoinaan Cooperissa 3 400 metriä ja pitänyt kuntoaan yllä teatterin vieressä Samppalinnan pururadalla.
”Se oli muistaakseni Pykälä, joka otti yhteyttä ilmeisesti nähtyään jonkin esitykseni”, 70-vuotias Rajala kertoo.
Rajalasta tuli kestävyysjuoksija Timo Leinonen, Tappavien sekuntien pääosanesittäjä.
Elokuvan kuvauksissa 34-vuotias teatterinäyttelijä oli veteraani. Ohjaaja ”Juhani Hurme” eli Peter Lindholm oli 25, Pykälä 22.
Varsinkin elokuvan runsaat juoksukohtaukset jäivät Rajalan mieleen.
”Maskussa hiekkakuopalla kuvatun tyhjennysharjoituksen jälkeen en pystynyt liikkumaan kunnolla pariin päivään.”
Kuvauksissa ruoka oli aina samaa: Hesburgerin hampurilaisateria.
Tuottaja oli tehnyt hampurilaisketjun kanssa jonkinlaisen sponsorisopimuksen. Turun Kristiinankadun Hesburgerissa myös kuvattiin yksi kohtaus.
”Pykälä pyöri kuvauspaikalla jonkin verran. Hänestä jäi vaikutelma tarkkana ja täsmällisenä kaverina.”
Rajala muistaa myös tuottajan ja ohjaajan välien kiristymisen.
”Jokin ristiriita heille tuli, ja se tuntui muuttavan Lindholmin suhtautumista koko projektiin. Ehkä hän koki Pykälän vievän itseltään tilaa. Jännite loi negatiivista ilmapiiriä, ja se jatkui kuvausten loppuun asti.”
Timo Leinonen valmistautuu Kalevan kisoihin.
Siellä menestyminen on viimeinen tilaisuus tarrata juoksijanuraan. Jos haave kaatuu, kouluttamattoman parikymppisen on pakko jäädä pyörittämään perintötilaa näivettyvässä maalaispitäjässä.
Isoveli Heikki valmentaa Helsingissä Timon ykköshaastajaa ja neuvoo sivussa pikkuveljeä.
Juoksijan harjoittelua sotkee orastava romanssi kylille palaavaan Riittaan. Voisiko helsinkiläistynyt yliopisto-opiskelija oikeasti kiinnostua umpimielisestä juoksijasta?
Kolmiodraaman täydentää Timolle kaunaa kantava kylähullu Rauno, joka rakentaa salaperäistä keksintöä.
Toimintaa ja jännitystä odottanut joutui pettymään. Peter Lindholmin esikoisohjaus osoittautuu perinteiseksi maaseutudraamaksi, jossa nuoret tekevät valintaa kotikylän ja kaupungin välillä.
Juoksuteema tekee kuitenkin elokuvasta harvinaisen. Edellinen juoksemista käsitellyt elokuva oli vuonna 1939 valmistunut Avoveteen, maaltapaon turmiollisuudesta varoitellut tarina, jossa kestävyysjuoksija treenaa Helsingin olympialaisiin.
Tappavat sekunnit on tehokkaimmillaan juuri juoksuharjoittelua kuvaavissa jaksoissa. Pykälän leikkaamissa, urheilun äärimmäisyyttä kuvaavissa montaaseissa on häivähdyksiä toimintaelokuvan rytmistä.
Rajalan fyysinen venyminen tekee suoritusrääkistä uskottavan.
Kriitikot arvioivat Tappavat sekunnit amatöörielokuvaksi ja moittivat arvoituksellisen keksinnön ympärille punottua jännitysjuonta keskeneräiseksi.
Kehuttavaakin löytyi.
”Ihmisissä ja yhteisön kuvauksessa on arkista rehellisyyttä ja aitoutta. Dialogissa ja kuvauksessa on vaatimatonta, ilmaisevaa luonnollisuutta”, Helena Ylänen kirjoitti Helsingin Sanomissa.
”Koossa pysyvä ja sympaattinen pieni elokuva, aiheeltaankin virkistävän ’toisenlainen’… Paljon keskentekoisempaakin on kotimainen elokuva tarjonnut”, Uuden Suomen Heikki Eteläpää arvioi.
Tappavat sekunnit sai elokuvateattereissa yhteensä 68 katsojaa.
Televisiossa se on esitetty kahdesti.
TV1, 1. maaliskuuta 1987: 605 000 katsojaa.
TV2, 23. helmikuuta 1988: 241 000 katsojaa.
Sen jälkeen elokuvaa ei ole esitetty missään.
Ainoa esityskopio on kadonnut. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (Kavi) pystyisi tekemään negatiiveista uuden, mutta siihen tarvittaisiin tuottajan lupa. Sitä Kavilla ei ole.
Tällä hetkellä Tappavia sekunteja voi katsoa vain tv-esityksistä tehdyiltä tallenteilta.
Ohjaaja Peter Lindholmille elokuva oli pettymys ja jäi etäiseksi.
”Otin salanimen, kun tajusin, etten voi ohjata elokuvaa sillä tasolla kuin haluaisin. Keskeisiäkin kohtauksia piti kuvata 15 minuutin valmistautumisajalla.”
”En tiedä ketään muuta suomalaista ohjaajaa, joka olisi käyttänyt esikoiselokuvassaan salanimeä.”
Lindholm oli paitsi ohjaajanimimerkki Juhani Hurme myös käsikirjoittajanimimerkki Kai Holm. Käsikirjoittajanimimerkki Kai Heikkilä oli oikeasti Petri Pykälä.
Lindholm muistetaan sittemmin Kjell Westö -filmatisoinneista Leijat Helsingin yllä (2001) ja Missä kuljimme kerran (2011).
Tappavien sekuntien jälkeen Petri Pykälä leikkasi Turun Kylä-TV:tä varten tehdyn gangsterielokuvan Viskibisnes ja toimi lastenelokuva Lumikuningattaren järjestäjänä.
Siihen loppui hänen uransa fiktioelokuvien tekijänä.
JP Siili ei muista, keneltä kuuli ensi kertaa Pääkallokehrääjästä.
”Se oli jo ennen kuin kirja oli tullut ulos”, Siili sanoo.
Ilkka Remeksen vuonna 1997 julkaistu esikoiskirja on dystooppinen jännäri. Suomi on hävinnyt toisen maailmansodan ja muuttunut Suomen Demokraattiseksi tasavallaksi, tukahduttavaksi itäblokin mallioppilaaksi, jossa isänmaallinen vastarintaliike juonii vallankumousta.
Taideteollisesta korkeakoulusta 1995 ohjaajaksi valmistunut Siili sai luettavakseen julkaisemattoman romaanin käsikirjoituksen ja innostui. Ohjaaja lähestyi tuottaja Asko Apajalahtea. Tämän Fantasiafilmi-yhtiö hankki oikeudet Pääkallokehrääjän elokuvaversion tekemiseen.
Myöhemmin Siili oli hankkimassa elokuvaoikeuksia myös vuonna 1999 ilmestyneen Pedon syleilyyn. Remeksen kolmannessa romaanissa venäläisvakooja soluttautuu vuonna 1938 Suomeen murhatakseen Mannerheimin.
Jälkimmäistä hanketta Siili kehitteli Matila Röhr Productions -tuotantoyhtiön kanssa.
”Kumpaakin hanketta jumpattiin parin vuoden ajan. Niistä oli kuvausvalmiit käsikirjoitukset”, Siili sanoo.
Elokuvasäätiö antoi rahaa elokuvien käsikirjoittamiseen ja kehittelyyn. Ratkaiseva tuotantotukea ei kuitenkaan myönnetty, ja hankkeet jäivät toteutumatta.
Siili uskoo päätöksen johtuneen rahasta.
”Elokuvien tekeminen olisi maksanut kolme tai neljä kertaa sen ajan kotimaisen elokuvan budjetin.”
”6/12 ei siirtynyt Cinematiciin oppikirjan mukaisella tavalla. Me hankimme kirjan elokuvaoption”, sanoo Markus Selin.
Markus Selinin Solar Films -yhtiö sai ensimmäisenä siirretyksi Ilkka Remeksen tekstiä valkokankaalle.
Selinin tuottama Bioterror valmistui vuonna 1999. Remeksen ja Antti J. Jokisen yhdessä kirjoittama tv-dokumentti käsitteli pernaruton mahdollisesta käyttöä terrori-iskussa. Jokinen toimi myös ohjaajana.
”Rönsyilevästä materiaalista olisi helposti leikattavissa kymmenminuuttinen tietoisku, jonka yleisilmekään ei olisi aivan näin mahtipontinen”, Petri Immonen kirjoitti Bioterrorista Helsingin Sanomien arviossaan.
2000-luvulla Selin nousi yhdeksi Suomen vaikutusvaltaisimmista elokuvatuottajista. Hän halusi tehdä Remeksen kanssa lisää yhteistyötä.
”Hankimme elokuvaoikeudet Karjalan lunnaisiin ja 6/12-kirjaan”, Selin sanoo.
Kirjojen elokuvaoikeudet eivät tuottajan mukaan maksaneet erityisen paljon. Ongelmana oli sisällön suureellisuus.
6/12 oli Selinistä paras kandidaatti elokuvaksi.
”Se oli kirjoista realistisin. Meillä oli ihan selkeä sapluunakin, miten sitä olisi lähdetty tekemään.”
Ensimmäisenä 6/12-hanketta edisti Solar Filmsin luotto-ohjaaja Aleksi Mäkelä.
”Sitten Aleksille tuli muita juttuja. 6/12 siirtyi Antti Jokiselle. Hänen piti ohjata se.”
Jokinen oli Solar Filmsin osakas, ja hän työskenteli yhtiössä.
Ennestään tutut ohjaaja ja kirjailija kehittelivät elokuvahanketta. Sitten sekä Jokiselle että Remekselle tuli muita projekteja. 6/12 jäi odottamaan. Sille ei haettu elokuvasäätiön tukia.
Solar Filmsin ja Remeksen yhteys säilyi. Yhtiö hankki oikeudet vuonna 2013 ilmestyneeseen Omertan liitto -kirjaan. EU:n talouteen linkittyvä tarina kertoo sijoitusneuvojasta, jonka sisäpiirikaupat vievät ongelmiin. Kirjasta oli tarkoitus tehdä tv-sarja.
Vuonna 2018 Jokinen lähti Solar Filmsistä ja perusti oman tuotantoyhtiön, Cinematicin.
Joulukuussa 2019 Markus Selin luki lehdestä Cinematicin suurhankkeesta, 6/12-romaaniin perustuvasta Omertasta.
”6/12 ei siirtynyt Cinematiciin oppikirjan mukaisella tavalla. Me hankimme kirjan elokuvaoption. Yhtäkkiä se olikin toisella firmalla. On mielenkiintoista nähdä, kuka tulee omistamaan elokuvan oikeudet”, Selin sanoo.
Hän ei kuitenkaan halua riitauttaa asiaa. ”Maailmassa riittää aiheita.”
Solarilla ei myöskään ole sopimusta, johon vedota. Tuotantoyhtiö ja Remes sopivat kirjojen elokuvaoikeuksista suullisesti.
Solar haluaa myös vaalia välejään Remekseen. Omertan liitto -sarjahanketta ei ole tuotantoyhtiössä haudattu.
”Remes on työteliäs kaveri. Ehkä vielä teemme yhteistyötä”, Selin sanoo.
Syksyllä 2020 Cinematicin tiedottaminen keskittyi kriisiviestintään.
Marraskuussa Antti J. Jokinen jäi kesken kuvausten sairauslomalle. Helsingin Sanomien tietojen mukaan Jokisen vielä toimiessa ohjaajana kuvauksissa oli vaaratilanteita.
”Kenenkään ei tulisi joutua työssään olosuhteisiin, joiden kaltaisia tuotantoon osallistuvat ovat kokeneet”, Cinematicin toimitusjohtaja Sara Norberg pahoitteli 7. joulukuuta lähetetyssä tiedotteessa.
Jokisen tuuraajaksi palkattiin Aku Louhimies, kokenut mutta #metoon mainingeissa ryvettynyt ohjaaja.
Se oli liikaa sivurooliin kiinnitetylle Ville Virtaselle. Näyttelijä kieltäytyi työskentelemästä Louhimiehen kanssa ja vetäytyi tuotannosta.
Joulukuussa Cinematic tiedotti, että Omerta-elokuvia kuvataankin vain yksi. Materiaalista aiotaan edelleen leikata myös tv-sarjaversio.
Karsimisen seurauksena käsikirjoitusta muokataan ja näyttelijöiden kokoonpano muuttuu. Vain Jasper Pääkkösen mukanaolo on Cinematicin mukaan varmaa.
Tuotannon näin merkittävä supistaminen kuvausten jo ollessa käynnissä on poikkeuksellista.
Norbergin mukaan syyt ovat ”sisällöllisiä ja tuotannollisia”.
Jokinen ei ole kommentoinut kohuja sairauslomaltaan. Kysymykseen 6/12 -kirjan elokuva- ja tv-sarjaoikeuksien siirtymisestä Cinematicin haltuun vastaa toimitusjohtaja Sara Norberg sähköpostitse.
”Cinematicilla on sopimukset suoraan oikeuksien haltijan ja Omerta 6/12 -hanketta kehitelleiden tekijöiden kanssa.”
Tekijöillä Norberg kertoo viittaavaansa käsikirjoittajiin: Jokiseen, Mika Karttuseen ja Jari Olavi Rantalaan.
Myös Cinematic suunnittelee jatkavansa yhteistyötä Remeksen kanssa vielä Omertan jälkeenkin.
”Meillä on myös muutama muu Remeksen kirja optioituna”, Norberg kirjoittaa.
Paljon on tapahtunut sen jälkeen, kun luumäkeläinen Petri Pykälä matkusti Lontooseen opiskelemaan elokuvaa.
Suomen Kuvalehti kysyi joulukuussa Ilkka Remekseltä, mitä hän muistaa elokuvaopinnoistaan ja elokuva-alaa koskevista suunnitelmistaan.
Ei vastausta.
Yhteen kysymykseen Remes kuitenkin vastaa. Se koskee hänen suhdettaan elokuvaan.
”Menemättä tarkemmin kirjailijan tontin ulkopuolelle voisin sanoa, että elokuvan ja kirjan maailmassa on yksi yhteinen ja toisaalta erottava piirre. Molemmissa kerrotaan tarina, mutta vain kirjailija voi sataprosenttisesti päättää teoksensa sisällön ilman muuta rajoittavaa tekijää kuin oma mielikuvitus. Yleisön kannalta erona on se, että kun katsoo elokuvaa, on kirjaimellisesti katsomossa, ja kun lukee kirjaa, on kuin olisi itse mukana tapahtumissa. Molemmat tarinankerrontatavat ovat aikojen saatossa kehittyneet ideaaleiksi omalla tavallaan ja suhtaudun molempiin samalla intohimolla.”