Engel inhosi Helsinkiä – Nyt Finlandia-kirjailija kertoo, mitä kaupungin luonut arkkitehti ajattelisi valoteoksista

Engelistä kirjoittanut Jukka Viikilä kävi kävelyllä Lux Helsingissä.

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kirjailija Jukka Viikilä seisoo Senaatintorilla parinkymmenen asteen pakkasessa.

Edessä avautuva Tuomiokirkko on muuttunut valoteokseksi.

Tarja Ervastin Domus 360° – Neljä kotia on yksi tämänvuotisen valofestivaali Lux Helsingin viidestätoista teoksesta.

Viikilä katselee Ervastin valoteosta ja makustelee sen teemaa, ikuisuutta.

Hän pitää teosta hienona.

”Kiinnostavaa on se, miten paljon teokset kommentoivat historiaa. Tuntuu hyvältä, etteivät uusi ja vanha ole välttämättä kytköksissä toisiinsa.”

”Historian päälle tulee uutta kerrosta. Syntyy uusi teos, joka on uudessa käytössä.”

Viikilän kiitetty romaani Akvarelleja Engelin kaupungista voitti marraskuussa Finlandia-palkinnon. Teos kertoo fiktiivisen Engelin elämästä ja Helsingin monumentaalikeskustan synnystä.

 

Mitä Viikilän Engel mahtaisi ajatella tästä valonäystä?

Kiipeämme Tuomiokirkon pitkät portaat ylös.

Kirkon ylätasanteela Viikilä ihailee kaupungin keskeneräisyyttä. Kaukana siintää nosturi kirkon juurella. Esplanadilla vanha arvorakennus on saanut hupun päälleen.

”Vaikka tämä on museoalue, niin ihan lähelläkin tapahtuu jotakin”, hän ilahtuu.

Engel ei viihtynyt Helsingissä.

”Tämä on luontaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt. Voidaanko sanoa, että kun jotakin työnnetään syrjään, se työnnetään Helsinkiin”, pohtii romaanin päähenkilö.

Historiallinen Carl Ludvig Engel oli oman aikansa pätkätyöläinen. Hän tuli Helsinkiin työn perässä, ja toi perheensä mukanaan. Kotimaassa ei riittänyt arkkitehdille töitä.

Engel ei kuitenkaan ollut mikä tahansa pätkätyöläinen.

Suomen suuriruhtinaskunnassa hän sai rakennettavakseen koko kaupungin.

Engelin Helsingin-vuosina torin rakennukset herättivät jopa pelkoa.

Valtioneuvosto. Tuomiokirkko. Yliopiston päärakennus. Kansalliskirjasto. Seurahuone. Ja niin edespäin.

Viikilälle Senaatintori ja Engelin monumentaalikeskusta oli ”lapsuuden kaupunkireissujen näyttämö”. Kodikas paikka, hän kiteyttää.

”Vaikka tämä on vähän tällainen ulkomuseo”, hän lisää. ”Tällainen täytyy ehkä kaupungissa olla, pysähtynyt osa, seisovaa vettä oleva lammikko.”

Helsinkiläinen Viikilä myöntää, että kaupungissa häntä itseään kiinnostaa ennen kaikkea dynaamisuus. Jatkuva muutos. Hänellä ei ole romanttista suhdetta kaupunkiin; hän ei hakeudu nostalgisiin, tai historiallisiin paikkoihin fiilistelemään.

”Tervehdin suuremmalla ilolla Helsinkiin tulevia pilvenpiirtäjiä kuin kuljen näissä jo sementoiduissa ympäristöissä”, hän sanoo.

Engelin Helsingin-vuosina, 1816–1840, kaupunki oli hyvin erilainen. Suurtorin rakennukset olivat uusinta uutta. Ne herättivät kaupunkilaisissa – ja kansassa – paljon arvostelua, jopa pelkoa.

”Senaatintalo tuli ensimmäisenä, valtava kolossi tuppukylään. Volyymiltaan ja vaikutukseltaan monumentaalirakennukset olivat todella röyhkeää arkkitehtuuria. Oli paljon aggressiivista räjäyttämistä. Kansa joutui muuttamaan uusien rakennusten alta pois.”

Engel rakensi uuden kaupungin – mutta myös tuhosi vanhaa. Kuin muistoksi kadonneista paikoista hän maalasi akvarelleja.

 

Kun Viikilä kirjoitti esikoisromaaniaan, hän ei tietyssä vaiheessa enää käynyt Senaatintorin kulmilla. Hän halusi varjella syntyvää teostaan. Fiktiivinen kaupunki alkoi nousta voimakkaammaksi kuin todellinen kaupunki.

”Ne eivät enää sopineet samaan maailmaan.”

Alhaalta torilta kantautuu joikua. Kirkon itäpuolella on saamelaistaiteilija Outi Pieskin teos Gorzi. Vesiputoukset vyöryvät vapaina ulos Tuomiokirkon kappelin ikkunoista.

”Tulevaisuudenuskoiset ehkä ajattelevat, että Suurtoriakin joskus ympäröisivät taivasta raapivat ja monin värein hohkavat rakennelmat.”

Viikilä uskoo, että hänen Engelinsä pitäisi näistä teoksista.

”Kirjassakin kuvaan ilotulituksia ja sitä, miten Engel näki ne omia rakennuksia upeampina hetkellisinä rakennuksina”, Viikilä kuvaa.

”Näissä teoksissa on vähän samaa. Nekin ovat hetkellisiä, korkeita ja värikkäitä.”

Viikilän Engel ajatteli, että myös hänen omat rakennuksensa ovat vain hetkellisiä.

”Varmasti ikuisuuden mittakaavassa ne ovatkin siitä”, Viikilä keksii.

Miksi kirjailija laittoi arkkitehdin pohtimaan omien rakennustensa katoavuutta?

”Ehkä se liittyi siihen äkkinäisyyteen ja nopeuteen, jolla Helsinki aika keinotekoisesti luotiin”, Viikilä miettii.

”Helsinki ei syntynyt orgaanisesti, vaan keisarillisella käskyllä, nopeasti. Tavallaan pompöösisti, ja jotenkin nopeasti rysäyttäen verrattuna Turkuun, sivistyskaupunkiin, joka syntyi kerroksittain.”

”Täällähän ei ollut mitään, ja sitten poliittisista syistä käskettiin tekemään tällainen residenssikaupunki keisarille, eikä hän sitten halunnutkaan käyttää tätä. Sehän oli se tragedia.”

”Nämä  teokset vaikuttavat eri aivonosiin kuin siihen, mikä muodostaa lauseita.”

’Tuolta tulee loisteputken kelmeää valoa”, Viikilä osoittaa Aleksanterinkadulle ja huvittuu itsekin: ”Kiinnitän huomiota muihin valoteoksiin.”

Hänen on vaikea verbalisoida Lux Helsingin valoteoksia, vaikka kirjailija ja runoilija onkin.

”En ole siinä kovin hyvä.”

Kielellistäminen ei Viikilän mielestä edes oikein kuulu kuvataiteeseen.

Kirjoittaessaan hän itse inspiroituu ensisijassa tekstistä. Senaatintorin valoteoksista saadut kokemukset eivät itsessään inspiroisi häntä tekemään merkintöjä Engelistä.

”Nämä  teokset vaikuttavat eri aivonosiin kuin siihen, mikä muodostaa lauseita, ja niin pitää ollakin. Kun katson kuvataidetta, yritän vapauttaa itseni kielellisestä analyysista, jotta se vaikuttaisi puhtaasti.”

Akvarelleja Engelin kaupungista perustuu ennen kaikkea aforistiseen ajatteluun, ei tunnelmien ja aistihavaintojen kuvaamiseen.

Juuri tästä Viikilän romaania on ylistetty; lumoavan kirkkaasta ja tarkasta aforistisesta lauseesta, josta aukeaa kuitenkin maailmoja moneen suuntaan.

 

Viikillälle kirjoittaminen tapahtuu ennen kaikkea kielessä.

Siksi matkat ja paikat sinänsä, tai käyskentely kaupungilla, eivät ole hänelle kirjailijana merkityksellisiä.

”Tuo näyttää ihan lumesta tehdyltä”, Viikilä innostuu hetkeksi ja osoittaa yhtä Tuomiokirkon torneista.

Matkustelun sijaan Viikilää inspiroi kirjallisuus.

Hänen työhuoneessaan, tuolin vieressä, odottaa aina metrin pino kirjoja, lähinnä kotimaista runoutta. Olli-Pekka Tennilää, Kristian BlombergiäPaavo HaavikkoaEeva-Liisa Manneria. Viikilän peruskirjastoa.

Kirjat pysyvät samoina, riippumatta siitä, mitä hän kulloinkin kirjoittaa.

Kirjottaessaan esikoisromaaniaan hän avasi usein jonkun kirjoistaan, ja luki hetken. Mistä kohtaa vain. Kirjoista hän ei etsi tyylillisiä vaikutteita, vaan oikeaa ”atmosfääriä ja tunnelmaa”.

”Hyvä ja tarkka kirjallisuus” vie hänet ”kielellistämisen maailmaan”.

Mutta Akvarelleja Engelin kaupungista ja Viikilän kiteytynyt aforistinen lause vaativat syntyäkseen myös jotakin muuta: keskittyneen kirjoittamisen tilan ja sen tarkan varjelemisen.

Miten tätä tilaa varjellaan?

”Niin, että on paljon aikaa ja tosi vähän menoja”, kirjailija sanoo. ”Keskittynyt kirjoittamisen tila vaatii paljon tyhjää tulevaisuutta.”

”Kokemusta siitä, että minulla on päiviä aikaa olla ajatusteni parissa.”

”Kirjailijan ehkä tärkeintä ammattitaitoa on pystyä pitämään kirjoittaminen käynnissä. Se on kaikesta vaikein oppia.”

Saksalaissyntyinen Engel oli preussilaisen täsmällinen.

Kirjoittaessaan Viikilä kuuntelee musiikkia ja ottaa päiväunet joka päivä tasan kello kaksitoista.

Työpäivä jakaantuu kahteen osaan: aamuun ja iltapäivään. Niiden välissä ovat päiväunet.

”Alan kirjoittaa aamulla heti, kun herään ja jatkan, kun herään päiväunilta. Silloin aivot ovat vähän aikaa kirkkaat.”

”Parhaat ideat syntyvät näinä kahtena kohtana päivästä”, hän kertoo.

Toisin kuin Viikilä, romaanin Engel kirjoittaa päiväkirjaansa yöaikaan. Tiettynä rajattuna hetkenä, ennen nukkumaanmenoa.

Engelin työtapaa Viikilä kuvaa hyvin virkamiesmäiseksi. Saksalaissyntyinen Engel oli preussilaisen täsmällinen. Romaanissa hän kulkee tarkkoja kävelyreittejä.

Viikilä tunnistaa Engelin työtavassa paljon myös omaa itseään.

”Uskon, että tämän romaanin kirjoittaminen johti minut vielä vähän kurinalaisempaan tekemiseen, koska sen henkilökin oli kurinalainen.”

Fiktiivinen Engel teki luovempaa suunnittelytyötä aamuisin, kun kukat tuoksuivat vahvemmin Bulevardin kodin puutarhassa. Iltapäivällä, kun ruusut alkoivat menettää tuoksuaan, hän siirtyi työhuoneelleen, itse suunnittelemaansa Senaatintaloon, torin laidalle.

Myös historiallinen Engel harrasti ruusujen kasvattamista.

 

Vuosina 1778–1840 eläneen Engelin persoonasta on olemassa vain rajallinen määrä tietoa. Käsitys Engelistä henkilönä perustuu pääasiassa saksalaisen ystävän kanssa käytyyn kirjeenvaihtoon.

Kuinka paljon Viikilä kirjoitti kuvitteelliseen Engelin hahmoon omaa itseään?

Viikilä myöntää, että romaanissa ollaan tässä mielessä ”tosi lähellä”. Juuri se että pystyi kirjoittamaan aika läheltä itseään, teki romaanin kirjoittamisesta mielekästä.

Yhteistä heille on ”tapa suhtautua maailmaan”.

”Engelhän asettaa kirjassani henkiset ja kauneusasiat tavallaan ykkösasemaan. Tietyssä mielessä hän on kaksijakoinen: toisaalta kuiva virkamies mutta samalla ihanteet ja sisäisen maailman liikkeet ovat hänelle kaikkein keskeisintä. Engel on esteetikko”, Viikilä vertaa.

”Todellinen kauneus on aina etäällä ja sen ympärillä on avara tori”, Viikilä kirjoittaa romaanissaan.

”Toisaalta on hänessä paljon piirteitä, joita minulla ei ole yhtään. Hän on ajattelultaan aika raakakin. Draamahenkilölle ristiriitaisuus on tosi hieno asia. Engel oli hyvin tarkka omasta kunniastaan, aika säälimätön alempia yhteiskuntaluokkia kohtaan ja hyvin elitistinen.”

Näitä portaita Engel ei olisi Helsinkiin halunnut, hän ei ollut lainkaan tyytyväinen.

Laskeudumme Tuomiokirkon portaita alas. Pakkanen kiristyy, ja portaat ovat jäästä liukkaat.

Näitä portaita Engel ei olisi Helsinkiin halunnut.

Hän ehti nähdä ne ennen kuolemaansa vuonna 1840, eikä ollut niihin lainkaan tyytyväinen. Suurkirkon rakennustyöt olivat silloin melko pitkälle mutta yhä kesken.

”Tuossa oli jonkinlainen vankityrmä, tai päävartio”, Viikilä osoittaa Yliopistonkadulle päin.

”Minulla on kirjassa sellainen kohta, jossa Engel sanoo, että mieluummin vankien huuto kuin joutilaita, jotka patsastelevat portailla.”

Torilla on myös interaktiivisia valoteoksia. Valtioneuvoston edustalla on Petri Tuhkasen Joukkovoima. Se on puusta ja lasista tehty yhteisöteos, jossa kaupunkilaiset voivat yhdessä astua vaakojen päälle ja synnyttää erilaisen valo- ja ääniteoksen.

Viikilä pitää teoksen ideaa kiinnostavana.

”Mutta en usko, että Engelin kaltainen individuaali henkilö innostuisi siitä. Hän katsoi aika tarkkaan, missä seurassa liikkui. Joukkovoimaa tarvittiin vain rakentamiseen.”

”Kirjassani kirjoitan, että suomalaisten mielestä kaunein kukka on peruna.”

Mutta Kaisa Salmen Rondasta Engel innostuisi varmasti!

”Hienonnäköinen teos”, Viikiläkin innostuu Tuomiokirkon tapulin edessä.

”Mielenkiintoista, että jäiseen Helsinkiin, valkoiseen kaupunkiin, tuodaan tällaista värikylläisyyttä.”

Värikäs valoteos on saanut inspiraationsa espanjalaisen Rondan kaupungin keväästä – ja mantelipuun kukista.

Engel kasvatti eksoottisia kasveja itsekin. Ehkä niiden avulla hän yritti karkottaa koti-ikäväänsä. Tuntea olonsa kotoisammaksi ”kallion ja jään” maassa ja periferisessä Helsingissä, joka on ”enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta”.

”Mun Engel ei koskaan kotiutunut tänne, ehkä hetkeksi, kun sai vähän vaurautta ja puutarhan. Puutarha oli asia, josta hän sai aidosti iloa, ainoita iloja, joita hänellä täällä oli.”

Engelin kotipuutarha Bulevardilla oli Viikilän mukaan Suomen ensimmäinen hyöty- ja koristepuutarha, ja ”mittava”.

”Kirjassani kirjoitan, että suomalaisten mielestä kaunein kukka on peruna. He hämmästelivät Engelin puuhia ja pitivät puutarhaharrastusta mielipuolisena.”

 

Pimeys oli historialliselle Engelille vaikea asia. Erityisesti pitkinä ja pimeinä talviaikoina hän kärsi koti-ikävästä. Kaipasi Berliiniin.

”Kaikkialla on niin läpipääsemättömän pimeää, että sytyttämällä kynttilän teen pimeän vain näkyväksi. Pimeän maan kirkko kuuluisi piirtää pimeässä ja rakentaa pimeällä, mutta kirkosta tulee vaalea niin kuin koko kaupungista, jonka on määrä syrjäyttää pimeysNähtäväksi jää”, Viikilä kirjoittaa romaanissaan.

Historiallinen ja fiktiivinen Engel tunsi olonsa Helsingissä ulkopuoliseksi.

”Välillä kauhistelen itseäni, kun en koe todellista yhteyttä muihin ihmisiin kuin perheeseeni. Joskus tuntuu että voisin tappaa tuntematta sen kummepaa syyllisyyttä. Toiveeni on, että rakkauteni piiri kasvaisi. Kaikkialla on vain niin kylmä.”

Seinään on heijastettu suuri punainen suu, joka räppää. Viikilää naurattaa.

Torikorttelista Aleksanterinkadulta löytyy hollantilaisten taiteilijoiden Lucas Maassenin ja Woody Venemanin teos The Singing Building.

Seinään on heijastettu suuri punainen suu, joka räppää. Laulun takana on suomalainen räppäri Hannibal.

Viikilä seisoo sisäpihalla ja häntä naurattaa.

Hän tarttuu laulussa erityisesti ajatukseen ”Isä Engelistä”.

Sitähän Engel oli, kaupungin rakentaja. Arkkitehti, jonka rakennukset loistivat myös keisarille ja hänelle itselleen – kylmässä Helsingissä.

Viikilä pitää Hannibalin yhteiskunnallisesti kantaaottavaa tekstiä tyypillisenä Suomi-räpille.

”Mun Engelhän vaikutti kaiken poliittisen ajattelun tuolla puolen. Häntä kiinnosti vain tämä hanke ja rakennusten tekeminen”, hän tarkentaa.

Akvarelleja Engelin kaupungissa -romaanista puuttuu kokonaan poliittinen taso. Se oli Viikilälle tietoinen ratkaisu. Hän ei halunnut, että teos kronikoi 1800-luvun poliittisen tilanteen kanssa. Näkökulma on yhden ihmisen, rakennusten tekijän, arkkitehdin.

”Lähdin siitä ajatuksesta, että niinkin voi elää.”

Räppäävä suu puhuu myös tästä päivästä, ja ihmisten kiireestä: ”Ihmiset teillä on aina puutetta ajasta…”

Myös Viikilän Engelillä on koko ajan kova kiire.

Elämä on kiireinen harjoitus, kaikki asiat kohdataan vain kerran.

”Hänhän sanoi, että ihmiset kiirehtivät virastoon oikeaa elämää ja aistielämää karkuun. Kiire oli ihmisille pelastus, niin kuin tänä päivänäkin.”

”Kiireessä ei tarvitse kohdata tiettyjä asioita, kuten omaa kuolevaisuuttaan. Ehkä siitä siinäkin on perimmiltään kysymys.”

 

Jukka Viikilä kirjoittaa parhaillaan kahta uutta romaania, joista toinen on jonkinlainen jatko-osa palkitulle esikoiselle.

Myös se sijoittuu Helsinkiin. Romaani kertoo Smith-Polvisen liikkennesuunnitelmasta 1960-luvun lopulla. Toteutuessaan monikaistainen moottoritie olisi halkonut Helsingin keskustan läpi.

”Se on mielestäni hauska aihe”, hän sanoo.

”Suunnitelma olisi tavallaan tuhonnut edellisen romaanin miljöön, ainakin ajatuksen tasolla. Toteutuessaaan se olisi ollut jonkinlainen antiteesi Engelille.”

Kävelemme pimeää katua takaisin Senaatintorille. Tuomiokirkosta heijastuu historialliseen keskustaan valoa ja taivaan ja avaruuden kuva-aiheita.

Video: Marjo Tynkkynen tallensi Lux Helsingin valoja, värejä ja ääniä.