Philip Seymour Hoffman oli näyttelijä – ei elokuvatähti

”Elämä ei idealismia oikein salli”, Hoffman sanoi Kalle Kinnusen haastattelussa.

elokuvat
Teksti
Kalle Kinnunen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Philip Seymour Hoffman oli sukupolvensa parhaita näyttelijöitä. Hänen nimensä oli laadun takuu. Jos elokuva olikin keskinkertaisempi, Hoffman oli silti puoleensavetävä.

Ei tosin perinteiseen tapaan.

Hoffmanin kasvot olivat pehmeänpyöreät ja ruumiinrakenne kaukana solakasta. Valkokankaalla hän on usein kärsivän oloinen – kuin kiemurtelisi omissa nahoissaan.

46-vuotiaana kuollut Hoffman oli näyttelijä, ei elokuvatähti.

Esille hän nousi surkimusten rooleissa. Kasvot tulivat tutuksi 1990-luvun lopulla. Todd Solondzin musta komedia Happiness – Onni oli Suomessa erityisen suosittu. Siinä Hoffman tyylitteli yksinäisyyden katkeroittamasta miehestä merkillisellä tavalla sympaattisen tyypin.

Anthony Minghellan ohjaamassa Lahjakas herra Ripleyssä näyttelijä esitti epämiellyttävää amerikkalaiskeikaria Italiassa.

Hoffman osasi ratkaista roolin kuin roolin. Mikään osa ei ollut hänelle liian pieni.

Kun tieto Hoffmanin kuolemasta saapui eilen illalla Jussi-juhlaan, tunnelma muuttui väistämättä. Upea ura oli katkennut ennenaikaisesti.

“Hoffman oli aina hyvä. Hän oli todella hyvä jopa Vaarallinen tehtävä III:ssa“, ohjaaja Jalmari Helander summasi osuvasti.

 

Tapasin Hoffmanin kolme kertaa. Hän ei ollut helppo haastateltava. Olemukseltaan Hoffman oli kuin monet roolihahmonsa: sänkeä, hiukset sekaisin, hieman poissaoleva.

Roolihahmon psykologiaa voi avata ja työtovereista riittää yleensä mukavaa sanottavaa. Näyttelemisestä itsestään on vaikea puhua. Hoffman ei varsinaisesti halunnut puhua muustakaan. Hänellä oli tapana kääntää kysymykset takaisin: mitä itse ajattelet?

Vuonna 2008 Cannesissa Hoffman oli innoissaan.

Charlie Kaufmanin loistavassa Synecdoche, New Yorkissa hän näytteli yhden harvoista pääosistaan luulosairaana teatteriohjaajana. Oli kuvaavaa, että nauravainen ja tyypilliseen tapaansa huolittelematon Hoffman saapui pöytään pyytäen anteeksi. Hän kertoi olevansa hämmentynyt hävitettyään silmälasinsa.

Vallan kääntöpuoli -elokuvan pressipäivässä Venetsian elokuvajuhlilla 2011 Hoffman oli etäisempi. Elokuvassa hän esitti vaalikampanjan päällikköä.

“Minulla on niin paljon ongelmia ja luonnevikoja, etten koskaan voisi työskennellä politiikassa”, Hoffman sanoi nauraen verratessaan itseään roolihahmoonsa.

Itsekriittisyys toistui haastatteluissa.

“Kun ryhdyin ohjaamaan teatteria viitisentoista vuotta sitten, ryhdyin tunnistamaan omia virheitäni toisten näyttelemisestä. Näytteleminen on subjektiivista. Ohjaaminen antoi minulle objektiivista silmää. Näin, kuinka paljon teen itse virheitä.”

Cannesissa Hoffman kertoi uransa vaikeimmaksi hetkeksi sen, kun hän nousi hakemaan pääosan Oscaria, jonka oli voittanut elokuvasta Capote.

“Olin kauhuissani. Piti nousta lavalle, sadan miljoonan ihmisen televisioyleisön eteen. Voitteko kuvitella sen pelon? Juu, tiedän, että olisi kai pitänyt olla vain iloinen. Mutta olin varma, että sanon jotain ääliömäistä.”

 

Toissa vuonna Hoffman teki Paul Thomas Andersonin ohjaamana Mestarissa yhden hienoimmista roolitöistään. Hän ja Joaquin Phoenix pelasivat yhteen poikkeuksellisen vaikuttavalla tavalla. Hoffman näyttelee elokuvassa skientologiaa muistuttavan kultin joviaalia johtajaa, jonka pimeänä puolena on alkoholismi.

Monissa lehdissä kierrätetään nyt nimettömien lähteiden arvioita Hoffmanin elämäntilanteesta, erosta ja huumeisiin sortumisen syistä. Lyhyiden kohtaamisten perusteella on turha tehdä analyysia ihmisen persoonasta, mutta syyskuussa 2012 kertoessaan Mestarista Hoffman oli entistäkin etäisempi ja melankolisempi.

Koetin keventää lukkoon mennyttä tunnelmaa kysymällä Hoffmanin New York Rangers -lippiksestä ja baseballista, jonka aktiiviseuraajana hänet tunnettiin. Siihen asti lähinnä haukotellut Hoffman ärähti: “Kysytkö seuraavaksi, mistä tv-sarjoista tykkään?”

Monet hyvät luonnenäyttelijät ottavat haastattelutilanteet osana työtään – näyttelemistä. Samoja kysymyksiä esitetään tietyn elokuvan tiimoilta yhä uudelleen, ja tehtävä on vastata miellyttävästi yhä uudelleen ilman, että vastaukset kuulostavat nauhoitukselta.

Hoffmanilla ei ollut kiinnostusta lähteä peliin: hän sanoi suoraan, mitä ajatteli. Se on vilpitöntä. Toisaalta hän piti huolen siitä, että elokuvan pressipäivänä kaikki viisi toimittajaa pöydän äärellä saivat esittää kysymyksiään, ei vain suulas brittijournalisti.

“Katsojat ja toimittajat kysyvät roolista ihan eri asioita kuin me näyttelijät, kun lähestymme sitä. Te analysoitte valkokankaalla näkemäänne. Me lähestymme sitä toisesta suunnasta, oman mielikuvituksemme kautta tyhjää tilaa täyttäen”, Hoffman pohti.

Parhaissa rooleissaan Hoffman esitti sisäisen ongelman kanssa kamppailevia tavallisia ihmisiä. Mestarin Lancaster Dodd on huijari, joka pelkää romahdusta. Capotessa kirjailija Truman Capote pettää miehen, joka luottaa häneen. Spike Leen elokuvassa 25th Hour – viimeinen ilta Hoffmanin esittämä opettaja ihastuu oppilaaseensa, teinityttöön.

 

Loppuun asti Hoffman teki myös teatterityötä. Se puoli hänen urastaan on jäänyt meille Yhdysvaltojen ulkopuolella asuville vieraaksi.

Tunnemme Hoffmanin laatuelokuvien antisankarina, usein neuroottisena Amerikan mattimeikäläisenä.

“Elämä ei idealismia oikein salli. Elämä on monimutkaisempaa. Idealismi on yksi näkökulma, ja on vaarallista, kun yhden ihmisen ajatusta siitä, mikä on oikein, tuputetaan toisille”, Hoffman pohti Venetsiassa vuonna 2011.

“Nuorena sitä luulee tietävänsä kaiken, ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä kirkkaammin tietää, ettei tiedä oikein mistään mitään. Kaikki on kysymysmerkkiä. Tiedättehän.”