Isä, joka lähetti tyttärensä pommibussiin – Samuel Maozin elokuva Foxtrot kertoo surusta, pelosta ja Israelista

Israelin kulttuuriministeri Miri Regev haukkui elokuvan Israel-vastaiseksi jo ennen kuin oli nähnyt sitä. Foxtrot saa Suomen-ensi-iltansa Sodankylässä.

elokuvat
Teksti
Kalle Kinnunen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Elokuvaohjaaja Samuel Maozin elämä muuttui peruuttamattomasti vuonna 1982. Hän oli 20-vuotias sotilas, kun hän ampui käskystä miehen Libanonissa.

Siitä päivästä hän teki elokuvan Libanon, joka kertoo sodasta, kaaoksesta ja tappamisesta nuorten sotilaiden silmin. Koko elokuva on kerrottu panssarivaunun miehistön näkökulmasta, pitkälti periskoopin läpi.

Vuonna 2009 valmistunut elokuva voitti Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon, ja se on harvoja Suomessakin tällä vuosikymmenellä levitettyjä israelilaiselokuvia.

Uudessa draamassaan Foxtrot Maoz purkaa toista kauhukokemustaan, joka sekin liittyy väkivaltaan ja Israelin valtioon. Taas hän käsittelee nuoria, lapsellisia ja aseistettuja miehiä, jotka paineen alla tekevät peruuttamattomia ja kauheita asioita.

Foxtrotin keskeinen inspiraatio oli kuitenkin Maozin elämän hirvittävin tunti. Se ei suoraan liity aseisiin tai armeijaan.

 

Se oli lokakuussa 1994: loputon tunti, jonka aikana hän vain oli kotonaan ja odotti.

”Vanhin tyttäreni kävi vielä koulua. Hän nukkui jatkuvasti liian pitkään. Kun hän oli myöhästymässä, hän pyysi minua soittamaan taksin, koska hän ei enää ehtisi koulubussilla tunnilleen. Tämä toistui, ja se alkoi tulla kalliiksi”, Maoz muistelee.

Isä ajatteli, että tytär kaipaa opetusta.

”Eräänä aamuna sanoin, että nyt saat mennä bussilla, ja jos myöhästyt ja saat rangaistuksen, opitpahan sitä kautta.”

Tytär lähti kiukkuisena bussipysäkille. Juoksemalla hän voisi vielä ehtiä.

”Bussi oli linja numero 5. Puoli tuntia sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt, kuulin radiosta, että terroristi oli räjäyttänyt pommin. Kymmeniä oli kuollut ja haavoittunut bussissa numero 5.”

Oliko Maoz juuri lähettänyt tyttärensä kuolemaan?

Hän saattoi vain odottaa.

”Se oli kauhea, sanoinkuvaamaton tunti. Pahempaa kuin tapahtumat Libanonissa, paljon, paljon pahempaa.”

Tuntia myöhemmin tytär palasi kotiin. Hän oli yrittänyt juosta bussia kiinni, mutta kuljettaja oli lähtenyt. Tytär oli nähnyt, että kuljettaja nimenomaan teki päätöksen olla odottamatta häntä.

”Kuski ei ollut tarpeeksi kiltti odottaakseen”, Maoz sanoo hiljaa.

Mitä tuosta aamuisesta tapahtumasarjasta pitäisi ajatella? Mitä siitä voisi oppia? Maoz ryhtyi kehittelemään elokuvajuonta jo ennen Libanonin valmistumista.

Foxtrot valmistui kahdeksan vuotta myöhemmin. Siitä tuli Israelissa vielä edeltäjäänsäkin kohutumpi elokuva.

Jo ennen kuin kulttuuriministeri Regev näki elokuvan, hän haukkui sen Israelin vastaiseksi.

Foxtrot alkaa vauraan telavivlaisen pariskunnan tavallisessa ja rauhallisessa arjessa. Heidän poikansa on armeijassa.

Uutinen saapuu: poika, Jonathan Feldmann, on kuollut.

Isä Michael ehtii kertoa asiasta äidilleen. Sitten seuraa korjaus, aivan ilmoitusasiana: vainaja onkin toinen Jonathan Feldmann. Nimi on yleinen.

Isä Michael haluaa pikimmiten nähdä poikansa, jonka luuli kuolleen. Ei onnistu, sotilas ei saa palata kotiin. Armeijan säännöt. Isä on taas pakahtua.

Kolmeen episodiin jaettu elokuva muuttuu asteittain surrealistisemmaksi. On tavallinen elämä, on elämä kauheiden tuntien jälkeen. On Jonathanin pääosin pitkästyttävä kokemus armeijassa, henkisellä ja konkreettisella rajaseudulla. On erehdys, jonka seurauksena nuoret sotilaat ampuvat palestiinalaisnuoria autoonsa.

Foxtrot herätti Israelin kulttuuriministerissä Miri Regevissä julkista kiukkua. Jo ennen kuin Regev näki elokuvan, hän haukkui sen Israelin vastaiseksi. Ministeri myös antoi haastattelun, jossa hän kuvaili Israelin armeijaa maailman korkeamoraalisimmaksi armeijaksi.

Ärtymyksen syynä oli kohtaus, jossa sotilaat yrittävät haudata tappamansa siviilit autoineen erämaassa.

”Tapahtuneen tukahduttaminen. Tapahtuneen kieltäminen. Sen sijaan, että vaikea kysymykset esitetään, ne yritetään haudata”, Maoz sanoo.

Sellaista on elämä maassa, jossa holokaustin perintö on pyhä ja palestiinalaiskysymykseen suhtaudutaan tiukin rajanvedoin.

”Yritin tehdä Mercedesin hautaamisen jaksosta niin ilmeisen allegorisen, ettei sitä voi tulkita väärin, ettei ole mitään mahdollisuutta olla näkemättä allegoriaa. Ei tosiaan tarvitse olla nero ymmärtääkseen vertauskuvan. Mutta minkäs teet.”

 

Maoz sanoo, ettei häntä yllätä, kuinka jotkut Israelissa haluavat ajatella Foxtrotin olevan oman pesän likaamista.

”Israelissa armeija on kiinteä osa yhteiskuntaa. Kaikki käyvät armeijan. Armeija koskettaa kaikkia. Se heijastaa yhteiskuntaa ja se on herkkä puheenaihe.”

Maoz uskoo, että jos elokuvassa poliisi tekisi rikoksia, kukaan ei syyttelisi yrityksestä pilata poliisien maine.

“Armeijan käsitteleminen herättää heti reaktion: ei tuollaista oikeasti tapahdu, ei tuollaista saa näyttää.”

Maoz sanoo, ettei hän ole kiinnostunut realismiin pyrkivästä elokuvakerronnasta. Esimerkiksi sotilaiden pitkästymisen kuvaaminen olisi ollut epäkiinnostavaa, ellei siihen tulisi mukaan absurdeja piirteitä.

Kaikessa hän palaa omiin kokemuksiinsa sotilaana ja panssarivaunun ampujana. Niistä 45 päivästä Libanonissa 36 vuotta sitten suurin osa oli odottelua panssarivaunun sisällä ja loput odottelua hotellihuoneessa.

”Sotilailla on yleensä tylsää. Se tyhjäntekeminen ja tylsyys voi johtaa helposti ylilyönteihin. Tiedän sen.”

”Jos todistuksessani oli yksikin seiska, äitini sanoi, että tämänkö vuoksi kestin Auschwitzin.”

Kimmoke Libanon-elokuvan tekemiseen oli Israelin uusi hyökkäys Libanoniin vuonna 2006. Tapahtuuko se taas, Maoz ajatteli ja heittäytyi hautomansa käsikirjoituksen pariin. Libanonin menestys teki hänestä maailmankuulun elokuvantekijän.

Foxtrot on samalla tapaa sekä ajankohtainen että ajaton. Se käsittelee miehityksen seurauksia ja jatkuvaa vaaraa, mutta myös holokaustin perintöä. Kohtaus, jossa Michael-isä isä menee kertomaan vanhalle äidilleen Jonathanin kuolemasta, liittyy Maozin omaan äitiin.

”Me holokaustin selviytyjien lapset emme ole saaneet valittaa. Jos minä olisin Libanonista palattuani valittanut, he olisivat nostaneet kätensä ylös ja heiluttaneet tatuoituja numeroita. Miten kehtaat valittaa, sinulla on kaksi silmää, kaksi kättä ja kaksi jalkaa!”

Maoz naurahtaa kuivasti.

”Jos todistuksessani oli yksikin seiska, äitini sanoi, että tämänkö vuoksi kestin Auschwitzin, tämänkö vuoksi olin krematorion kuumuuden kupeella”, ohjaaja kuvailee.

”En edes tiedä, muistiko äitini oikeasti mitään Auschwitzista. Hän oli lapsi. Ehkä hän keksi muistonsa.”

Elokuvan Michael on eräänlainen Maozin omakuva, itsekin sotaveteraani, joka yrittää peittää henkiset arpensa.

”Kun mies on sisältä rikki, mutta yrittää näyttää ehjältä, aina se paine jostain purkautuu. Jos ei ole muuta, mihin tuskaansa purkaa, mies potkii koiraansa. Joku maksaa tunteiden tukahduttamisesta, vaikka sitten koira”, Maoz sanoo.

”Ajattelet, ettei kukaan näe. Kaikki näkevät.”

 

Foxtrotin kirjoittaminen ja kuvaaminen oli Maozille sekä vaikeaa että välttämätöntä terapiaa, hän sanoo. Elokuvan tumma huumori ei välttämättä aukene kaikille.

”Miettiessäni tyttäreni tapausta ymmärsin kauhean asian: olin tehnyt jotain, mikä oli loogista ja oikein, ja se oli johtaa mitä hirvittävimpään katastrofiin. Tragedia on se, ettei tapahtumasarjasta voinut oppia yhtään mitään.”

Ei mitään, Maoz toistaa: elämässä ei ole opetuksia.

”Voiko ihminen sisäistää, että on asioita, joita voi hallita ja asioita, joita ei voi hallita?”

Vuoden 1994 pommi-isku ja pelon hetket johtivat fiktiiviseen tarinaan, jonka voimakkaimmat hetket korostavat ja juhlistavat sitä, miten ihanalta tuntuu, kun oma lapsi on elossa. Siitä tulee tietoisemmaksi kuin koskaan vasta kun on ehtinyt luulla pahinta.

”Vasta kun siitä bussi-iskun päivästä oli 17 vuotta, kykenin aloittamaan Foxtrotin käsikirjoituksen laatimisen. En edelleen voi kestää oman elokuvani kohtausta, jossa Michael vaatii, että tuokaa poikani luokseni. Se on liian voimakas.”

Foxtrot ei ole kovin lohdullinen elokuva. Miehittäjävaltiossa ei ole tilaa lohdulle, Maoz tuntuu sanovan.

”Hetkiä pitää arvostaa. Menetyksen jälkeen on vain suru, joka päivä ja joka tunti. Mistä muusta voimme nauttia kuin hetkistä?”

Foxtrot esitetään Sodankylän elokuvajuhlilla torstain ja perjantain välisenä yönä. Haastatattelu on tehty syyskuussa 2017 Venetsian elokuvajuhlilla.