Arvio: Spectre sopisi hyvin Daniel Craigin viimeiseksi Bond-leffaksi

Spectre on 007-historian vähiten seksistinen elokuva, kirjoittaa Kalle Kinnunen.
Elokuva 28.10.2015 18:30

Kuvakaappaus Spectren trailerista.

Ensin tärkein: Spectre lunastaa lupaukset.

Spectre on hyvä seikkailuelokuva ja erittäin hyvä James Bond -elokuva. Tarina kantaa 149 minuutin ennätyskeston, ja vaikka toimintajaksojen purevimmat minuutit nähdään aivan alussa, vauhtia ja spektaakkelia on annosteltu loppuun asti.

Kuten Skyfall, Spectre on elokuva muistoista. Bond ei ole entisensä. Bondista on tullut itseensä alituiseen viittaava saaga.

Parinkymmenen ensimmäisen Bond-elokuvan tarinat olivat suljettuja. Oli enemmän hauska kuin merkityksellinen poikkeus, jos elokuvassa pikkaisenkin viitattiin johonkin aiempaan seikkailuun.

Spectren eeppisyyttä taas rakennetaan ennen kaikkea edeltäjien päälle. Elokuva on paitsi suora jatko-osa Skyfallille (2012) myös Casino Royalelle (2006) ja Quantum of Solacelle (2008). Näiden elokuvien avainhahmojen kasvoja nähdään kuvissa.

Spectre on 24. Bond-elokuva ja Daniel Craigin neljäs. Craigin aikana agenttihahmosta on tullut suositumpi kuin koskaan.

Ohjaajana jatkaa Sam Mendes.

Mendes ohjasi Skyfallin, josta tuli aivan poikkeuksellinen menestys. Suomessa se on katsotuin elokuva sitten Titanicin (1998).

Aivan toisenlaisista elokuvista (muun muassa American Beauty) ja teatterintekijänä tunnettu Mendes ehti jo äänekkäästi kieltäytyä toisesta Bond-keikasta, mutta houkuteltiin takaisin tarjouksella, jolle ei voinut sanoa ei.

Skyfallin menestyksen syitä lienee monia, mutta ennen kaikkea se uskalsi olla vakava.

Bondille tehtiin samaa temppua, jolla Christopher Nolanin elokuvissa luotiin uusi, vakavasti otettava Batman. Skyfall oli moderni ja tekninen, ensimmäinen digitaaliajan Bond. Kuten tosimaailmassa (ja Yön ritarissa), yleisön pelkoihin tökittiin terrorismiteemalla.

Jo Casino Royalessa mukaan oli tuotu suuret tunteet, joita Bond-leffoissa oltiin 1960-luvun jälkeen suorastaan vältety (pienenä poikkeuksena vuoden 1981 Erittäin salainen). Skyfall lisäsi tunneskaalaan yhä enemmän menneisyyden haamuja ja paljasti, että James Bondkin on kerran ollut lapsi.

Spectressäkin palataan agentin poikavuosiin, mutta enemmän Bondin maailman muutoksesta kertovat agentin naisasiat.

Lea Seydoux’n esittämää hahmoa, joka olisi aiemmin ollut ”Bond-tyttö”, voisi paremmin nimittää toiseksi päähenkilöksi. Hahmo on mukana kovimmassakin toiminnassa, eikä kulje rinnalla vain vieteltävänä vaan partnerina. Hänet on laadittu vaimomateriaalista, ei kevyterotiikasta.

Mendes-ajan Bondeja kuvaa taas se, että Seydoux’n hahmo on nimeltään Madeleine Swann. Aikoinaan Bond-tytöillä oli niminään sellaisia sanaleikkejä kuin Pussy Galore, Plenty O’Toole tai Christmas Jones, jonka viereltä lakanoiden välistä Pierce Brosnanin muovibond sai postcoitaalisesti todeta katsojalle, että joulu ei tule vain kerran vuodessa.

Spectre taas on 007-historian vähiten seksistinen elokuva, eikä Madeleine Swannin nimen Marcel Proust -viittaus ole vain kirjallisuusvitsi, vaan liittyy muistamisen teemaan.

Bond on menneen maailman mies, joka roikkuu Casino Royalessa ja Skyfallissa kärsimissään menetyksissä.

Aihetta pyöritetään kekseliäillä tavoilla ja tasoilla, joita ei Bondeissa ennen Craigin aikaa nähty: esimerkiksi eräillä avainhetkillä muut hahmot ovat brittiläisten tiedustelupalvelujen uudessa lasisessa pilvenpiirtäjässä, mutta Bond käy erillissotaansa raunioituneessa vanhan MI5:n rakennuksessa.

 

Elokuvassa ei (ainoastaan) taistella suurkatastrofilla tai muilla sabotaaseilla maailmanvalloitusta tavoittelevaa kelmiä vastaan, vaan pahiksen pysäyttämistä tärkeämpää on estää ennennäkemättömän tiedonkeruujärjestelmän käyttöönotto.

Se olisi globaali painajainen, koska Spectressä tiedustelupalveluiden pyrkimykset ovat niille itselleenkin epäselviä. Aave kummittelee Bondinkin maailmassa – Edward Snowdenin aave.

Datateema juonessa muistuttaa Skyfallista, ja niin elokuvan rakennekin. Tuntuu, että edellisestä 007-leffasta on toisinnettu koko runko. Tuttuutta ja kaavamaisuutta ei sinänsä tarvitse harmitella, kun detaljit ja useimmat hahmot ovat uusia, eksoottisista tapahtumapaikoista puhumattakaan.

Hauskasti myös loppuottelua varten palataan Britanniaan, tällä kertaa Lontooseen – Mendes-Bondien panokset ovat niin suuret, ettei peli voi ratketa jossain kehitysmaassa vaan kotona.

 

Silti Spectressä on ongelmansa.

Jos snowdeniaanista maailmankuvaa ei lasketa, mitään omaperäistä se ei tarjoa.

Vaikka Skyfallin kliimaksi Bondin kotiinpaluusta muistutti ansoineen Yksin kotona -elokuvia, loppupuolellaan se oli myös jämäkästi dramaattinen. Jälkikäteen tuntuu, että suuri osa tuosta ansiosta kuuluu Mendesin rohkeudelle tehdä Judi Denchin näyttelemän M:n kohtalosta niin tärkeä osa koko tarinaa.

Dave Bautistan esittämä äänetön, terminaattorimainen murhaaja Hinx tuo Bond-historiasta mieleen ensin hiljaisen Oddjobin, sitten Richard Kielin hupsusti koikkelehtivan Jaws-hahmon.

Kai juuri Hinxin yliampuvuus on syynä, kun Spectren yleistunnelmaa on muutamissa arvioissa rinnasteltu Roger Mooren Bondien veijarifiilikseen. Ei sentään syytä huoleen, niin pitkälle huumorissa ei onneksi mennä.

Suurin pettymys onkin sitten pirullinen.

Paperilla pääpahis Franz Oberhauser on herkullinen vanhan koulukunnan mielipuoli kaikilla tavoilla – mukaan lukien kidutusyritys hirvittävällä mekaanisella laitteella. Kun kuvittelee Christoph Waltzin tällaiseen rooliin, siinähän on kaikkien aikojen Bond-kelmi.

Eipä ole.

Valitettavasti Waltzin näyttelemä pahishahmo ei ole yhtään enempää kuin kirjaimellinen ”Christoph Waltzin näyttelemä pahishahmo”. Oberhauserin menneisyyssuhde Bondiin on olevinaan järisyttävä, mutta se ei ole sitä alkuunkaan.

Waltzin olisi toivonut pääsevän vaikka muikean parodian rajalle – sen sijaan hän köllii mukavuusalueellaan ja jää koko Spectren tärkeistä lenkeistä heikoimmaksi.

 

Ainakin Meksikossa, Itävallassa, Algeriassa, Italiassa ja tietysti Lontoossa kuvattu Spectre on oopperaa koko rahalla. Nautin siitä.

Koska elokuvassa ei ollut yhtä paljon christophernolanmaista insinööriajattelua, pidin siitä enemmän kuin Skyfallista. Koska siinä ei ollut Denchin kaltaista emotionaalista ankkuria, pidin siitä vähemmän kuin Skyfallista – vaikka Seydoux’n tarvittaessa raju Swann on ”ihan oikea ihminen” Bond-leffan naiseksi.

Klassista Bond-eleganssia ja modernia toimintaa verrattomasti yhdistäneen Casino Royalen tasolle Spectre ei nouse.

Loppuratkaisussa vihjataan, että elokuva voisi olla väkivaltaisella terapialla menneisyytensä onnistuneesti siistineen Craig-Bondin viimeinen esiintyminen.

Näyttelijän sopimuksesta on erilaisia tietoja: joidenkin mukaan se on jo katkolla, joidenkin mukaan jäljellä on vielä viisi vuotta eli hyvinkin kahden leffan verran.

Sääli, jos Craig lopettaa tähän – mutta Spectre solmii lankoja niin ahkerasti, että on vaikea kuvitella, minne tämä 007-inkarnaatio jatkaisi.