Arvio: 007 No Time to Die on Daniel Craigin paras Bond-elokuva, mutta osalle 007-faneista ihmissuhdedraamaa saattaa olla jo liikaa

Cary Joji Fukunagan ohjaus onnistuu tasapainottamaan uusien ja vanhojen 007-elokuvien aineksia identiteettipoliittisesti nokkelassa elokuvassa.

Daniel Craig
Teksti
Matti Rämö

James Bondin elokuvahistoriaa on tapana jäsentää hahmoa esittäneiden näyttelijöiden mukaan. Vaikka maailman kuuluisimman agentin olemukseen ovat vaikuttaneet merkittävästi Bondin luoneen Ian Flemingin tekstit ja niiden loppuminen, ohjaajien, käsikirjoittajien ja tuottajien vaihdokset ja ajan hengen muutokset, 007-universumin hyvinvointi on lopulta mielletty pääosan esittäjän ansioksi tai epäonnistumiseksi.

Sean Connery (kuusi elokuvaa, 1962–1971) muokkasi Flemingin kirjojen kylmäkiskoisesta tappajasta karismaattisen supersankarin, josta oli helppo pitää. George Lazenby (yksi elokuva, 1969) piipahti roolissa jättämättä siihen jälkiä.

Roger Mooren (seitsemän elokuvaa, 1973–1985) Bond oli edeltäjiään keikarimaisempi ja koomisempi, Timothy Daltonin seuraaja (kaksi elokuvaa, 1987–1989) epäonnistunut yritys syventää ja vakavoittaa sarjakuvamaiseksi lipsunutta agenttia.

Pierce Brosnania (neljä elokuvaa, 1995–2002) voisi onnitella kuolleeksi luullun hahmon elvyttämisestä. Silti hänet muistetaan näyttelijänä, jonka vahtivuorolla 007 ajautui niin syvään identiteettikriisiin, että tuottajien oli painettava reset-nappulaa.

Flemingin ensimmäisen 007-kirjan Casino Royalen (2006) filmatisointi palautti James Bondin lähtöruutuun, tappamista vasta opettelevaksi noviisiksi. Uudelleenkäynnistäjän roolin saaneen Daniel Craigin karheat ja yhteiskunnalliset 007-elokuvat ovat elvyttäneet sarjan suureen menestykseen, mutta muuttaneet Bondia niin paljon, ettei osa vanhoista faneista ole aikoihin tunnistanut hahmoa omakseen.