Eino Leinon elämäkerta paljastaa tuuliviirinomaisen runoilijaluonteen
Arvio: Teos on onnistunut, myös ajan ja sen älymystöelämän kuvauksena.
Mistä se virvatuli tulee, ja minne se menee? Pimeän metsän lammen rannalla sellaisen saattaa nähdä, mutta muuten ilmiö jää selittämättömäksi. Hohtaako metsässä levä vai levoton sielu?
Panu Rajalan Eino Leinoa käsittelevän elämäkerran nimi on osuva. Virvatulena monisäikeinen ja ristiriitainen Leino näyttäytyy sille, joka perehtyy hitusenkin leveämmin tuon alati liikkeellä olleen, usein nerokkaan, usein uutta luovan, mutta väliin taantumuksellisen ja tilaustöitä rustanneen kirjailijan elämään ja tuotantoon.
Laajan runotuotantonsa lisäksi Leino kirjoitti romaaneja, näytelmiä, matkakuvauksia, esseitä, teatteriarvosteluja ja tietysti kirjeitä. Niinikään Leino käänsi maailmankirjallisuutta, Danten Jumalaisen näytelmän esimerkiksi.
Rajalan kirjan kohde tulee lukijaa likelle liikkuakseen taas kauas: syntyy kuva, että kuinka Leinon ajatuksia ja motiiveita voi tuntea, kun hän ei niitä itsekään aina tuntunut tuntevan tai käsittävän!
