"Ei paholainen pillereillä lähde" - Tositarina taikauskosta ja välinpitämättömyydestä

Cristian Mungiu
Teksti
Kalle Kinnunen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Yli vuorten -elokuvassa Cristina Flutur ja Cosmina Stratan jakoivat parhaan naisnäyttelijän palkinnon.


Kesäkuussa 2005 Tanacussa itäisessä Romaniassa kuoli nuori nainen.

Ortodoksiluostarin pappismunkki ja nunnat olivat mananneet Maricica Irina Cornicistä paholaista. Cornici oli sidottu ristiin. Häntä oli pahoinpidelty päivien ajan.

Tapauksesta tuli Romaniassa iso uutinen. Kävi ilmi, että 23-vuotiaalta Cornicilta oli hieman aiemmin diagnosoitu skitsofrenia.

Isä Daniel Petre Corogeanu ei uskonut lääketieteeseen. Hän oli paikallinen kuuluisuus. Nuorta pappismunkkia pidettiin etevänä manaajana.

“Ei paholainen pillereillä lähde”, oli Corogeanu kerran sanonut televisiohaastattelussa. Kun Cornici alkoi nauraa kesken messun ja kiroili nunnille, Corogeanu tiesi, mikä auttaisi.

Cornicin kuoleman jälkeen Corogeanua puolustettiin seudulla. Eivät hän ja nunnat naista tappaneet, hehän yrittivät auttaa raukkaa.

Nunnaksi ryhtyneen ystävänsä luo muuttanut Cornici taas oli vähän epäilyttävä kotimaan hylkääjä: hän oli asunut ja työskennellyt Saksassa sekä modernimmilla Romanian läntisillä alueilla, muun muassa vauraan perheen kodinhoitajana.

Vain puolitoista vuotta manauskuoleman jälkeen Romania liittyi Euroopan unioniin.

Bukarestissa asuvasta Cristian Mungiusta tuli vuonna 2007 Romanian kuuluisin elokuvantekijä, kun hänen ohjaamansa 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää voitti Cannesissa pääpalkinnon. Kun Mungiu etsi aihetta seuraavaan elokuvaansa, tositarina taikauskosta ja välinpitämättömyydestä kiinnitti hänen huomionsa.

“Kuolema oli ollut suuri uutinen heti tapauksen jälkeen”, Mungiu kertoo.

“Sitten se unohdettiin.”

Elokuva Yli vuorten on hänen vapaa näkemyksensä tapahtumasarjasta.

“Kommunismin jälkeisen ajan suuri kysymys on vastuu. Kuinka sitä opitaan kantamaan”, Mungiu kysyy retorisesti.

Manaaminen johtaa kuolemaan, koska kukaan nunnista ei kyseenalaista sen muuttumista yhä hurjemmaksi. Pappismunkki sanoo, mitä hän olettaa nunnien haluavan kuulla.

Eri mieltä ei kannata olla. On helpointa mennä mukana. Syntyy moraalityhjiö.

“Kirkolta toivon vain, että he ottaisivat kantaa itse tosielämän tapahtumiin enemmän kuin elokuvaani. Jos papit menevät itse katsomaan elokuvan, he ymmärtävät, etten esitä syytöksiä.”

Romaniassa ei ole rahaa, Mungiu sanoo. Rahoituksen elokuvantekijä sai Ranskasta ja Saksasta. Kustannuksia aiheutti esimerkiksi se, että luostari piti rakentaa elokuvaa varten.

“Kaikki Romanian sadat luostarit ovat käytössä. Kukaan ei olisi vuokrannut tiloja tätä aihetta käsittelevälle elokuvalle. Älä edes kuvittele”, Mungiu sanoo.

Elokuvaohjaajaksi hän puhuu varsin hiljaisella äänellä ja verkkaisesti. Hän ei tee numeroa itsestään.


Paljon kansainvälistä yhteistyötä tehnyt Mungiu taitaa englannin kielen erinomaisesti. Sanat hän valitsee selvästi tarkkaan.

“Aiemmat elokuvani tein melkein yksin. Tällä kertaa tiesin, että tuotannosta tulee kalliimpi. Kaikki sujui yllättävän hyvin. Belgialaiset Dardenne-veljekset olivat nähneet aiemmat elokuvani ja Arte-televisiokanavan väki oli minulta lupaa kysymättä näyttänyt heille uutta käsikirjoitustani. Kun hekin pitivät siitä, riski ei tuntunut enää niin suurelta.”

Elokuva kuvattiin joulu-tammikuussa 2011, ja se oli valmis jo toukokuun Cannesin festivaaleille. Se sai erinomaisen vastaanoton, ja pääosia näyttelevät Cristina Flutur ja Cosmina Stratan jakoivat parhaan naisnäyttelijän palkinnon.

Tiukan realistiselta tyyliltään elokuva on hyvin lähellä Mungiun läpimurtoteosta. Laitonta aborttia järjestävistä tytöistä kertova, juuri Nicolae Ceaucescun hallinnon romahdusta edeltävään aikaan sijoittuva 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää oli ensimmäinen Suomessa levityksen saanut romanialainen elokuva sitten 1970-luvun.

“Se oli nopea, trillerimäinen kertomus kommunismin kaatumisesta. Yli vuorten on laajempi, romaanimaisempi”, ohjaaja vertaa teoksiaan.

“Tyylini syntyy tarinan pakosta ja siitä, mitä elämästä tiedän. Haluan tehdä realistisia elokuvia itse elämästä. Yleensä elokuvataide on tulkittua elämää.”

Tyylilajina realismi on muuta kuin se, että tarina pohjautuu tarkasti tositapahtumiin.

“Tällä kertaa näin kaksi kouluttamatonta, aika yksinkertaisissa maalaisoloissa kasvanutta nuorta naista. Ystävykset, jotka ovat riippuvaisia toisistaan. Toinen on ryhtynyt nunnaksi, koska tarvitsee auktoriteetin. Jotain, joka vie vastuun ja taakan pois.”

Naisten ystävyys on pakkomielteisen läheistä. Siinä saattaa olla jotain eroottista, mutta asiaa ei selvennetä.

Mungiun elokuvien realismiin vaikuttaa tällainen kysymyksiä auki jättävä moniselitteisyys ja ennen kaikkea se, että näyttelijät ovat usein amatöörejä.

“Ammattinäyttelijöillä on tietty tulokulma. He ovat Tsehovinsa lukeneet, mutta se ei ole elokuvan kannalta hyödyllistä.”

“Ei se luo aitoutta. Tiesin, että koska elokuva sijoittuu Moldoviaan, minun pitää käyttää ihmisiä, joilla on paikallinen aksentti. Sitä ei voi näytellä.”

Sadoista koekuvauksista Mungiu valitsi ne, jotka eivät näytelleet.

“Repliikki ja tunteet, ei mitään päälle.”

Sille, että päähenkilöinä on kaksi naista, kuten Mungiun edellisessäkin elokuvassa, on yksinkertainen syy.

“Ei se ole sattumaa. Käsittelen tässä elokuvassa vaikeita asioita tämän päivän yhteiskunnassa. Naiset kärsivät aina eniten.”

Uusi romanialainen elokuva tunnetaan yhteiskunnallisuudestaan. Toisin sanoen kaikki merkittävät ja kansainvälisesti noteeratut romanialaiselokuvat ovat olleet ahdingon kuvauksia.

Kirjallisuutta opiskelleen ja ennen elokuvauraansa toimittajana ja opettajana elantonsa ansainneen Mungiun, 44, esikoisohjaus Occident (2002) kertoi nuorista romanialaisista, jotka lähtevät paremman elintason toivossa länteen. Sekin oli asenteeltaan viileä, vaikka huumoria oli enemmän kuin ohjaajan myöhemmissä menestyksissä.

Syy tyylivalintaan ei Mungiun mielestä ole kuitenkaan siinä, että Romaniassa olisi erityisen paha olla.

“Yhteiskunnallisia ongelmia on kaikissa maissa, ja kaikkialla Itä-Euroopassa painitaan samojen haasteiden kanssa. On käytännön kysymys, että tällainen tyyli syntyi ja yleistyi juuri Romaniassa. Tyyli ei ole seuraus tietyistä ongelmista”, Mungiu sanoo.

Hän vertaa 19 miljoonan asukkaan Romanian elokuvantekijöiden tilannetta suurempaan Itä-Euroopan maahan, Puolaan.

“Koska meillä ei ole yleisöä Romaniassa, tilanne on eri kuin Puolassa, jossa on noin 40 miljoonaa asukasta. Siellä elokuvissa käydään. He voivat tehdä lajityyppielokuvan, ja siitä voi tulla suosittu omassa maassa.”

Lajityyppielokuva viittaa nyt mihin tahansa muuhun kuin enemmän tai vähemmän arkiseen draamaan.

“Meillä Romaniassa kukaan ei kuvittele, että elokuva toisi rahansa takaisin. Kukaan ei tule elokuvaamme katsomaan.”

“Siksi voimme tehdä taidetta.”

Mungiu hymyilee.

“Meillä ei ole elokuvakulttuurista kiinnostunutta yleisöä. Paradoksaalisesti se on meille etu. Yleisöämme on ympäri maailmaa.”

Romanian taitavat tekijät saavat rahoituksensa Keski-Euroopasta. Eikä kyse ole suurista summista.

Pienimuotoinen 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää oli budjetiltaan vain 600 000 euroa, noin kolmasosan keskiverrosta suomalaiselokuvasta.

“Amerikkalainen kiille on korruptioinut romanialaisen elokuvayleisön. Amerikkalaisuus saapui kommunismin romahduksen jälkeen hyökyaaltona. Silloin se oli valoa. Nyt nuori yleisö ymmärtää elokuvan ainoastaan viihteenä. Yli vuorten olisi heillä täysin käsittämätön teos.”

“Mutta ei heidän tarvitse huolehtia. Yli vuorten ei päädy Romaniassa monisaliteattereihin. He eivät joudu tekemään valintaa.”

Yli vuorten on levitetty useimmissa länsimaissa. Katsojaluvut eivät ole suuria, mutta elokuva kiinnostaa ja saa huomiota.

Nyt Mungiu jo nauraa hiljaa, sarkastisesti.

“Vain amerikkalainen elokuva menestyy Romaniassa.”

Romaniassa uskonto on läsnä arjessa. Kommunismin kaaduttua ortodoksiluostareita on perustettu satoja. Virallisesta ateismista on rynnätty kirkkoon.

“Uskonto on turvapaikka”, Mungiu sanoo.

“Roolittamisen yhteydessä huomasin, että ihmiset ovat uskonnollisempia kuin arvaisikaan. Näyttelijöiden uskonnolliset vakaumukset yllättivät. Uskovaisille kirkko on pyhä paikka, ja se oli yksi syy, miksen olisi voinut kuvata yhtään kohtausta oikeassa kirkossa. Eräs nunnaa näyttelevä nainen halusi ja sai rippi-isältään vakuutuksen, että hän voi näytellä roolin. Ei hän silti ollut sujut asian kanssa.”

Vakaumusten vuoksi muillakin nunnien näyttelijöillä oli vaikeuksia tehdä roolinsa.

“On vaikea tehdä eroa roolihahmon ja oman itsen välille. Etenkin väkivaltaisessa kohtauksessa pitää saavuttaa tietty energia. Ei sitä voi vain näytellä. Siinä on aina aitoa aggressiota. Se on hyvin monimutkaista.”

Itse tositapaus oli jo pitkälti unohdettu.

“Esimerkiksi Valeriu Andriuta, joka näyttelee pappismunkkia, oli unohtanut sen täysin. Hyvä niin, sillä halusinkin roolihahmosta toisenlaisen kuin tosielämän Corogeanusta. Vähemmän taikauskoisen, vähemmän kiivaan.”

Mungiu korostaa, ettei halua hyökätä uskontoa vastaan. Kyse on välinpitämättömyydestä, joka vaikuttaa yhteiskunnan joka tasolla.

“Kommunismi sääteli elämää tarkkaan. Se toi ristiriitaisen turvallisuuden tunteen, jota moni kaipaa, vaikkei sitä myönnä.”

“Tilalla on taikauskoa. Lääkärihahmon, joka elokuvassa antaa diagnoosin, tosielämän vastine piti samanlaisen puheen lääketieteestä ja uskonnosta”, Mungiu selittää.

Lääkäri antaa lääkereseptin ja kertoo, mikä naista lääketieteellisesti vaivaa. Sitten hän toteaa nunnille rukouksen olevan paras apu.

“Sitä kuvittelisi, ettei taikauskolla ole väliä, mutta irrationaalinen ajattelu valtaa yhä enemmän alaa, jos sen päästää elämäänsä. Mitä tapahtuu, jos lääkäritkin ovat taikauskoisia?”

Tosielämän Cornicia hoidettiin diagnoosin jälkeen sairaalassa kaksi viikkoa. Sitten hänet annettiin luostariin, rukouksella hoidettavaksi.

Mungiun elokuvan luostarissa eletään kuin 1800-luvulla. Uuden ajan ilmiöitä pelätään. Ulkomailta voi tulla vain pahaa. Jokainen vierailu lähikylään on pappismunkin mielestä kyseenalainen.

Kuoleman jälkeen virkavalta suhtautuu elokuvassa tapahtuneeseen kuin se olisi ikävä riesa, josta joku varmaan pitää pistää vastuuseen.

Yli vuorten päättyy kohtaukseen, jossa nunnat ovat poliisiautossa. Poliisit puhuvat omia juttujaan. Nunnat ihmettelevät, mikä meni pieleen: eivät heidän tekonsa ainakaan vääriä ole. Sitten ohiajava rekka roiskaisee tuulilasin kuravellistä sameaksi.

Pessimismi on ankaraa.

Kyllä elokuvassa toivoa on, Mungiu vakuuttaa.

“Lopussa eräs nunnista alkaa epäillä. Menettääkö hän uskonsa pappismunkkiin? Ymmärtääkö hän, mitä he ovat tehneet?”

Viimeisillä minuuteilla tällaiseen mahdollisuuteen viitataan hyvin varoen.

“Hänessä herää rohkeus esittää kysymyksiä. Enää hän ei vain sopeudu.”

“On mahdollisuus vapautua.”