Eeva Kilpi: ”Seksuaalisten tabujen rikkominen oli tietoinen pyrkimykseni, eikä se ollut miulle vaikeeta, nautin siitä”
Vuonna 1972 ilmestynyt Tamara myi hyvin, mutta moni tuntui myös säikähtävän eroottista kirjaa. Sen kohtelu mietityttää Eeva Kilpeä yhä.
“Huushollini on usein vielä sekaisempi kuin nyt, koska tärkeintä on, että voin istua kirjoituskoneen ääreen. Kirjoitan yhä vanhalla Facitilla”, kertoo 90-vuotias kirjailija Eeva Kilpi Parnasso-lehdessä 1/2019.
Suomen Kuvalehti julkaisee Kilven haastattelun kokonaisuudessaan.
“Mie oon tuntenut, että oon sanonut kaiken. Että ei jää mitään sanottavaa enää. Semmoinen tunne syntyy, kun ei ole äskettäin kirjoittanut mitään ja ura alkaa olla takana. Miettii, että olisiko se siinä sitten.”
Eeva Kilpi, 90, on todellakin sanonut vuosikymmenten mittaan jollei kaikkea niin paljon. Hänen näkemyksensä eivät tosin aiemminkaan ole tulleet esiin niinkään lehdistössä kuin omassa työssä.
Kilpi ei ole seurannut kirjallisia tai aatteellisia muoteja vaan on ollut joissain teemoissa selvästi aikaansa edellä ja joissain painottanut menneitä, hiukan hyljeksittyjä aikoja ja teemoja. Fraasi ”omasta polusta” tuntuu kerrankin mielekkäältä.
Kilven tuotanto on monipuolinen. Hän on kirjoittanut tasaveroisesti niin romaaneja, novelleja kuin runoutta, ja joukossa on aika yllättäviäkin teoksia kuten eläinten oikeuksia esiin nostanut runokokoelma Animalia (1987).
Tietyt teemat toistuvat kuitenkin vahvoina uran alusta lähtien. Kilpi on kirjoittanut runsaasti luonnosta ja ihmissuhteista, mutta myös toisesta maailmansodasta ja sen vaikutuksista naisiin ja lapsiin. Naiseus on Kilvelle muutenkin vahva teema.
Taustaltaan hän on karjalainen. Eeva syntyi Saloksi Karjalan Kannakselle Hiitolaan vuonna 1928.
”Äitini puoli on supikarjalainen, mutta isän puolelta selkeälinjaisuus hajoaa jo aikaisessa vaiheessa. Kaikenlaisia Parkanon paroneita on ehdoteltu, että he mukamas olisivat meidän sukua. Tiedä häntä. Dokumentteja ei ole, joten en tiedä, mitä uskoa.”
Tuossa mielessä suku on aina uskon asia ja valinta. Ihminen vahvistaa taustaansa koko elämänsä, niin Kilpikin.
”Olen etsinyt ja vaalinut juuriani koko ikäni. Se johtuu varmasti sodista, jotka uhkasivat hajottaa yleisesti kaikki sukusiteet. Mutta siinä ei onnistuttu. Karjalassa moni kaatui, ja ihmiset hajosivat ympäri maata. Me pidimme kuitenkin toisistamme kiinni ja etsimme sukulaiset sotien jälkeen.”
Menetys voi jäykistää mutta myös kannustaa toimimaan. Vaikuttaa siltä, että Karjalasta lähtemään joutuneille evakoille syntyi voimakas tarve suvun läheisyyteen. Haluttiin pitää elämän perusasioista kiinni.
”Me tarrasimme niihin löytyneisiin läheisiin. Emme halunneet luopua. En tiedostanut nuorempana, miten voimakkaasti suvut tahtoivat pysyä yhdessä. Se oli samanlaista eloonjäämistaistelua kuin lisääntymisen halu. Kun sota loppui ja miehet tulivat sodasta, he siittivät uuden sukupolven. Minullakin on itseäni huomattavasti nuorempi sisar.”
Evakkoja ei kohdeltu silkkihansikkain. Moni haki pitkään paikkaansa yhteiskunnassa ja konkreettisestikin.
”Meidän piti lähteä Hiitolasta. Kun raja siirtyi, siirryimme aina mekin. Kyllä se hankalaa oli, ja harhailimme jonkin verran. Ensin olimme evakossa Kankaanpäässä, mutta pian päädyimme rajan pintaan. Muutimme Vuoksenniskaan, siihen Karjalaan, joka oli jäänyt jäljelle.”
”Isäni Solmu Salo oli puuliikemies, hän hakkautti metsiä ja myi puuta. Hänellä oli minusta jo sodan aikana sellainen suunnitelma, että sieltä kannattaa ostaa vähän riskillä, koska muualla hinta muodostuu kalliimmaksi.”
Kilven suku omistaa yhä alueella metsää. Voimakas luontosuhde tuntuu monissa Kilven kirjoissa ja se kuuluu hänen puheestaan nytkin.
”Se on hyvää, koskematonta metsää. Alueella on luolia, joissa mahtuu juuri ja juuri ryömimään. Kaikenlaista voi kuvitella, mitä niissä on joskus tapahtunut. Ne lienevät olleet pako- ja piilopaikkoja joskus, eläimille ainakin. Olen koittanut iskostaa jälkeläisiini, että metsät täytyy säilyttää minun jälkeeni niin, ettei luolien ympäristöä hakata paljaaksi.”
Kilpi on leimallisesti karjalainen kirjailija ja hyvä esimerkki traumojen käsittelyn hitaudesta ja ylisukupolvisuudesta. Hän oli sota- ja lapsuusmuistoineen luultavasti liian aikaisessa, mikä merkitsi käytännössä, että lukijoita riitti, mutta romaanien teemat jäivät julkisuudessa muutoin lapsipuolen asemaan.
Uudet sukupolvet halusivat keskittyä jälleenrakentamiseen ja myöhemmin maailman muuttamiseen, eikä vielä ollut vanhojen kaivelun aika.
”Kun aloin kirjoittaa proosaa, se palautti lapsuusmuistot entistä vahvempina mieleen. Näköjään niitä oli hämmästyttävän paljon, koska aiheesta syntyi niin monta kirjaa. Kaikki täytyi puristaa itsestä ulos, mutta ei se ole vieläkään mielestä kadonnut. Koin kaiken niin voimakkaasti. Eri vaiheissa uraani olen toisinaan ajatellut, että nyt en enää koske sotavuosiin, mutta aina olen palannut uudelleen.”
Kilven tuotannossa aikaa käsittelevät muun muassa romaanit Elämä edestakaisin (1964) ja Elämän evakkona (1983). Myöhemmät muistelmateokset Talvisodan aika (1989), Välirauha, ikävöinnin aika (1990) ja Jatkosodan aika (1993) palaavat vielä kerran lapsuuden kohtalonhetkiin Hiitolaan, Kolkontaipaleelle, Vuoksenniskalle ja Imatralle.
Lapsuutta kuvaa myös Kilven esikoiskirja, novellikokoelma Noidanlukko (1959), jonka synty yllätti aluksi kirjailijan itsensäkin.
”Mieheni Mikko Kilpi kirjoitti runoja, muun muassa rakkausrunoja miulle. Ne olivat helliä ja hyviä, loppusoinnullisia ja kaikkea. Itse keskityin siinä vaiheessa kuitenkin perheen ylläpitoon. Miulle syntyi kolme poikaa lyhyessä ajassa.”
”En ottanut osaa kirjallisten salonkien elämään. Jätin sen Mikko Kilven asiaksi kuten kirjoittamisenkin, mutta sain kai tartunnan häneltä, koska iski sellainen väsäämisen tarve, joka ei ole vieläkään loppunut. Miulla on koko elämäni ollut hurja kirjoittamisen halu.”
“Huushollini on usein vielä sekaisempi kuin nyt, koska tärkeintä on, että voin istua kirjoituskoneen ääreen. Kirjoitan yhä vanhalla Facitilla. Eniten nautin kuitenkin käsin kirjoittamisesta. Mie oon tehnyt kynällä muistiinpanoja valtavasti, kotini täyteen. Pojat siunailevat sen ongelman edessä, että mitä näille kuoltuani tehdään.”
Mistä halu? Varmaan paitsi aviomiehen myös perheen esimerkki vaikutti.
”Olen hyvin tavallisista oloista, mutta isäni luki paljon ääneen ja muutenkin. Zane Greyn villin lännen tarinoita, kympin rompsuja ja muita. Kun vanhemmat lukevat, se vaikuttaa voimakkaasti lapsiin. Lukemisen into jää. Myöhemmin luin itse esimerkiksi Saima Harmajaa ja hänen sukupolvensa runoilijoita.”
”Meillä oli sellainen tapa, että joululahjoihin kirjoitettiin aina runo. Isän äiti, Hiitolan mummi, piti tätä erityisesti yllä. Jokaisen piti väsätä jotain. Loppusoinnut olivat tärkeitä!”
Perheen pyörittämisen lisäksi Kilpi ehti valmistua Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi ja työskennellä kahden vuoden ajan englannin opettajana Helsingin kaksoisyhteislyseossa. Kun ajatus kirjoittamisesta urana alkoi itää, muut työt jäivät. Noidanlukko ilmestyi vuonna 1959, ja Kilpi on toiminut siitä lähtien vapaana kirjailijana.
Yksi tuotannon kiinnostavimmista vaiheista sijoittuu 1970-luvulle. Ihmisen äänessä (1976) ja Naisen päiväkirjassa (1978) Kilpi tuo oman sielunmaisemansa pelottomasti näkyville. Kirjat toimivat avaimena muuhunkin tuotantoon, muun muassa Häätanhuun (1973) ja Kesään ja keski-ikäiseen naiseen (1970), kuvaavat keski-ikäistyvän kirjailijan tuntoja ja hänen tuotantonsa keskeisiä teemoja edelleen yllättävän verevällä tavalla.
Ihmisen ääni oli WSOY:n kirjasarja, jossa ajan maineikkaat kirjailijat kuvasivat työtään ja elämäänsä. Kilven teos on sarjan rehellisimpiä. Hän kuvaa masentuneisuuttaan, yksinäisyyttään ja häviämisen tunnettaan hyytävän lakonisesti.
Naisen päiväkirja laajentaa kirjoista omaan elämään vielä selvemmin, miehen kaipuuseen mutta myös vuosi vuodelta lisääntyvään itsenäisyyteen.
Kilpi oli Ihmisen ääntä kirjoittaessaan 48-vuotias vanha sielu. Jo Rakkauden ja kuoleman pöytä (1967) kuvasi illuusiottomasti miesten maailmaa ja ihmisen väsymistä ainaiseen taisteluun, eikä hän väistänyt elämään kuuluvien negatiivisten tunteiden käsittelyä myöhemminkään.
Autofiktiosta kirjoitetaan välillä kuin se olisi eilispäivän lapsi, vaikka esimerkiksi Christer Kihlman, Henrik Tikkanen ja Kilpi ovat kukin omilla tavoillaan ruotineet kirjoissaan elämänsä vaiheita ja kipupisteitä. Kilven muistelmaromaanit, päiväkirjamuistiinpanot ja runous ovat tästäkin näkökulmasta kiinnostavia, tihkuvat henkilökohtaisuutta mutteivät narsistisella vaan voimakkaasti sekä menneisyyteen että ihmisyyteen kiinnittyvällä tavalla.
Runokokoelmat kuten Laulu rakkaudesta ja Animalia ovat rupattelevia prosaistin töitä, mikä tekee niistäkin yllättävän voimakkaita. Kilpi ei kätkeydy kieleen vaan käy suoraan asiaan, jota on. Hän itse korostaa kylläkin runokielen ja -rakenteiden mahdollisuuksia.
”On todella niin, että olen kirjoittanut jatkuvasti henkilökohtaisista ja itselle kipeistä muistoista. Mutta runot ovat jo toista versiota, niissä tulee esiin vapauteni kirjoittajana. Parhaimmillani olen päässyt kiinni sellaiseen tunneaineistoon, johon proosa ei oikein pysty. Kipeät ja kaihoisat tunteet lehahtavat lentoon runomuodossa.”
”Kun olen kahlannut sotamuistojen läpi, kirjoittaminenkin on usein tuntunut raskaalta. Muistot ovat itkettäneet ja tuntuneet niin tavattoman tosilta. Proosaan verrattuna runot ovat yhtä lentämistä, perhosen siipien liikettä.”
”En ikinä edes ajatellut, että kirjoittaisin runoja, mutta niitä alkoi tulla ja kokoelmistani on pidetty. Niitä siteerataan yhä jatkuvasti. Se on ollut minulle yllätys, koska pohjimmiltaan runoni ovat aika yksinkertaisia.”
”Muisteleminen ja asioiden siirtäminen esimerkiksi kirjallisuuden muodossa on vanhempien sukupolvien lahja nuoremmille.”
Kilpi korostaa lukijan merkitystä sekä itselleen että teoksen vastaanotolle.
”Mie en ole koskaan ollut nuori kirjailija. Kun rupesin julkaisemaan, miulla oli perhe ja se rajasi ja ohjasi elämää. Jollain tapaa olen aina ollut keski-ikäinen. ’Keski-ikäinen kirjailija’ ei ole mikään hyvä mainos! Mutta toisaalta lukijoillani oli samanlaisia kokemuksia kuin itselläni, ja se kohtaloyhteys piti yllä halua kirjoittaa vähän huonompinakin hetkinä.”
”Lukija on kokija ja eläytyy kirjaan vahvasti. Se on tapa käsitellä sellaisia muistoja, joista ei muuten osata puhua tai kyetä puhumaan. Se on ihmisten henkinen ja sielullinen yhteys, jota kannetaan vuosikymmenestä toiseen ja joka pääsee kirjallisuudessa esiin. Ihmisillä on kaikkina aikoina paljon asioita, joista ei arkioloissa puhuta, mutta välillä vahvat tunteet valtaavat mielen. Ennen muistoja käsiteltiin ehkä enemmän.”
Kilven mukaan yhteyden ja torjunnan tarpeet kulkevat aaltoina.
”Muisteleminen ja asioiden siirtäminen esimerkiksi kirjallisuuden muodossa on vanhempien sukupolvien lahja nuoremmille. Siksi kai olen omankin sielullisen kokemukseni kaikkinensa tahtonut kertoa. Mutta aina se tietysti vaatii, että seuraava ikäpolvi ottaa sen vastaan. Välillä torjunta on voimakkaampaa.”
Vuonna 1972 ilmestynyt Tamara oli aikansa kohukirja, samaan tapaan kuin Tytti Parraksen Jojo tai Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata ja Vuosisadan rakkaustarina. Ahtaat sukupuoliroolit aiheuttivat sen, että naisten kirjoittamiin seksuaalisuutta käsitteleviin kirjoihin suhtauduttiin hämmästellen, jopa paheksuen. Keskustelu oli usein värittynyttä.
Tamara kuvaa seksuaalisesti aktiivisen naisen ja alaruumiistaan halvaantuneen miehen suhdetta. Sen lähtökohtana on oikeastaan ajan sukupuoliroolien kääntö: mies joutuu mukautumaan ja alistumaan naisen tahtoon. Kilpi liikkuu aistien ja rakkauden maailmassa hienotunteisesti mutta pelottomasti.
Tamaran vastaanotto oli ristiriitainen. Kirja käännettiin useille kielille, ja se myi hyvin. Kritiikki ei kuitenkaan pelkästään kiitellyt, ja tunnetun kirjailijan puhelin soi vuosikausia.
Kilpeä teoksen väärinymmärtäminen harmittaa yli 40 vuotta myöhemminkin.
”Seksuaalisten tabujen rikkominen oli tietoinen pyrkimykseni Tamarassa ja parissa muussakin kirjassani. Eikä se ollut miulle vaikeeta, nautin siitä. Aiheesta oli itse asiassa helppo kirjoittaa.”
”Tamaran eroottisuus juontaa juurensa jostain hyvin kaukaa, salaa luetuista kirjoista. Isäni kantoi kotiin sellaisiakin teoksia, joita minun ei olisi ollut tarkoitus lukea. Tietysti luin kaiken! Myöhemmin naistenlehdissä ilmestyi kaikenlaista seksuaalineuvontaa, mutta ei se mihinkään riittänyt. Kaipasin syvempää kuvausta ihmisen viettien toiminnasta ja tulin tehneeksi sellaista sitten itse.”
Kilpi halusi käsitellä Tamarassa seksiä ”riemullisesti, avoimesti ja kauniisti”. Aikakin oli otollinen: erilaiset seksioppaat, tieteelliset tutkimukset sekä Henry Millerin ja Anaïs Ninin tapaiset prosaistit ilmensivät vapaamielisyyden lisääntymistä.
”Aika oli periaatteessa otollinen. Voimakkaasti eroottissävyinen kirjallisuus oli yleismaailmallinen trendi, ja seksistä kirjoitettiin rohkeasti. Suomessa sitä minusta säikähdettiin. Kirjallisuuskenttä oli jäykkä eikä jaksanut ottaa tuollaista naisen kirjoittamana vastaan.”
”Kirja kuitenkin myi paljon ja sain kovasti kirjeitä, joissa kiiteltiin, että vihdoinkin näitä kuvataan. Mutta silti minulle jäi julkisuudesta ja kollegoilta mieleen lähinnä pelästyneisyys. Arvostamani naiskirjailijat säikähtivät sitä jollain lailla, ja kirjailijaliitossakin vähän toruttiin, että miksi sinä nyt tuommoista. Outoa, koska jo vanhassa kiinalaisessa ja japanilaisessa runoudessa ja proosassa käsiteltiin runsaasti eroottisia teemoja.”
Kilven mielestä sukupuolella oli silloinkin merkitystä.
”Ehkä Tamara olisi sallittu miehen tekemänä. Nyt se ällistytti ihmisiä eivätkä he iloinneet, että vihdoinkin nainen kuvaa seksiä. Käsittelin miehen ja naisen suhdetta ja seksiä hirveän kunnioittavasti ja kohteliaastikin. Voi sanoa, että se oli silloin yhä tabu.”
WSOY julkaisi viime vuonna kokoelmateoksen Minä haluan olla tässä vielä, jossa on kolme Kilven keskeistä teosta: Kesä ja keski-ikäinen nainen, Tamara ja Naisen päiväkirja. Proosavalikoimaa ei kuitenkaan ole löydetty.
”Tamarasta ei ole otettu aikoihin uusintapainoksia. Kuvittelin, että tämä voisi olla kirjan toinen tuleminen. Olen siitä vähän pettynyt. Voi olla, että toisen tabun kansalaissodan kuvaukset veivät huomion tällä kertaa.”
Kilven mukaan keskusteluun kansalaissodasta herättiin hitaasti, eikä monista toisen maailmansodan kipupisteistäkään vielä osata keskustella. Arpien paraneminen on hämmästyttävän hidas prosessi.
”Se oli minulle pettymys, että niin harva kirjoitti evakoista samaan aikaan kanssani. Voi olla, että kollegani halusivat kiinnittyä nykyelämään eivätkä tahtoneet takertua sotamuistoihin, kärsimyksiin ja pula-aikaan. Mutta irroittautumisen takia moni seikka unohtui. Sukupolveni ei aina osannut pitää muistoja elossa.”
”Kansalaissotaa muistellaan nyt, koska se oli tabu niin pitkään. Mutta me toisen maailmansodan muistelijat häviämme pian. Olisin halunnut nähdä vielä, että karjalaisten siirtolaisuuteen ja evakkokokemuksiin palataan. Nykyajan tapahtumat ovat tehneet muutosta sitä paitsi ajankohtaisen teeman.”
Kilpi kutsuu itseään kirjailijana ”jäänteeksi”, joka on muistellut näihin aikoihin saakka. 1970-luvulla hän oli suosituimmillaan mutta myös kaukana ajan hengestä.
”Poliittisesti minua ei oikein koskaan kuunneltu, ja vasemmistolaisuudessa on aina ollut teräväpiikkinen olemus. Jos haluttiin loukata, vasemmistolaisilla oli useita tapoja halventaa ihmistä, joka uskalsi ajatella karjalaisittain vapaammin. Taustastani kummunneet mielipiteet olivat aina läsnä, epävarmoina tai voimakkaampina.”
”Mutta ei minulla ollut valtavasti poliittisia yhteenottoja. Lähinnä oli kyse jonkinlaisesta hankauksesta. Nykyään se on toki hävinnyt ystävien väliltä. Olemme jauhautuneet riittävästi yhteisissä kohtaloissa. Ja olemme vanhempia ja tulemme toimeen, taustoista ja ajatuksista riippumatta. Huumori liittää ihmiset yhteen silloinkin, kun ajattelee eri lailla.”
Kilpi kertoo arvostavansa karjalaisuuden laulullisuutta ja kepeyttä.
”Uskovainen äitini lauloi hengellisiä lauluja kyyneleet silmissä, mutta nauroi hersyvästi heti seuraavassa hetkessä. Hän otti sekä huumorin että tragiikan vastaan samalla painolla, kyyneliä ja naurua vuoron perään. Isäni oli kova vääntämään vitsejä. Aineksia oli kaikenlaiseen, riidelläkin osasimme! Ensin huudettiin ja itkettiin, lopuksi pyydettiin anteeksi. Sellainen on ollut elämäni.”
Jutun kirjoittaja Ville Hänninen (s. 1976) on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija.
Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Parnasso-lehdessä 1/2019. Parnasson voit tilata täältä.
Suomen Kuvalehti ja Parnasso kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.