Antony Gormley saviprojektin lopputuloksesta: Häikäisevää

Kaisaniemeen syntynyt savimaailma odottaa nyt romuttamista. Katso kuvakertomukset projektin vaiheista ja tuloksesta.

Antony Gormley

Taiteilija Antony Gormley tutustui työn tuloksiin. Kuva Kaisa Rautaheimo.

Keskiviikkona saapuvat kauhakuormaajat ja alkavat survoa kasaan ihmisten savitöitä Kaisaniemen kentällä seisovassa kuplahallissa. Savi palaa luontoon, se viedään Kekkilän multa-asemalle ja päätyy puutarhamullaksi.

Kupla puretaan, betonilattia hajotetaan, puisto palautetaan entiselleen. Savi ja kollektiivinen keho -projekti on ohi. Tekemiseen osallistui yli 1300 ihmistä.
Vielä tänään ja huomenna pientä ihmettä voi mennä katsomaan.

Sunnuntaina teoksen isä, kuvanveistäjä Antony Gormley saapui pikaiselle vierailulle Helsinkiin katsomaan teoksensa lopputulosta ja osallistumaan IHME-päivien keskusteluun.

Löydän Gormleyn kuplan sisältä. Hän astelee varovasti veistosten yli, etsii isoille kengilleen tilaa lattialta, joka on tiheästi täytetty suomalaisten savifantasioilla.

”Hämmästyttävää, käsittämätöntä”, hän henkäilee ja kuvaa pienellä kamerallaan teoksia.

”Täällä on paljon enemmän kuolemaa ja kalloja ja vähemmän peniksiä kuin lähtiessäni”, hän kommentoi. Kaikkein eniten on kuitenkin pupujusseja, kissoja, koiria, hevosia ja erilaisia fantasiaolioita.

Gormley oli alkuun viisi päivää itse mukana ihmisten kanssa, mutta lähti välillä Lontooseen.

”Minusta tämä on häikäisevä”, hän huokaa.

Työ siis täyttää odotukset?

”Ei minulla ollut mitään odotuksia. Olen aivan hämmentynyt siitä, miten rikas tämä voi olla. Käsittämätön variaatio teoksia”, Gormley sanoo ja kiertää katseellaan uudestaan ja uudestaan hallia.

Suomalaisten ujous sopi savityöhön

Kaikki alkoi dramaattisesti, kun nelimetriseksi aiottu kuutio romahti. Miltä se tuntui?

”Kuutio olisi tietenkin ollut hieno. Katsoin sen rojahtamista internetissä. Olimme jo joutuneet tukemaan sitä ja saatoimme päättää, milloin sen annetaan romahtaa. Emme vieläkään tiedä tarkkaan, mistä se johtui. Koekuutio onnistui ihan hyvin.”

”Mutta tärkeintä on kuitenkin se, mitä tänne on syntynyt. Lähtökohta oli tehdä jotain teollisesti tuotetusta massasta, katsoa miten ihmiset muuttavat sen muotoa. Nyt savea oli 100 tonnia, se oli hyvä luku.”

”Me rakensimme maailman, jota ei ollut olemassa pari viikkoa sitten. Sitä eivät ole rakentaneet suuret nerot, siinä näkyy yhteisestä tekemisestä tiivistynyt lahjakkuus.”

Suomalaiset ovat ujoja, mutta se sopi hyvin tähän projektiin, Gormley sanoo.

”He saivat työskennellä hiljaisuudessa, tunnelma täällä oli hämmästyttävä. Ihmiset kuljeksivat ympäriinsä, löysivät paikan mihin halusivat tehdä oman juttunsa. Jotkut jatkoivat toisen teoksia. Oli hauska katsoa, miten lapset innostivat vanhempia, lapset eivät ole peloissaan.”

Kaiken tämän jälkeen lopputulos hajotetaan, miltä se tuntuu?

”On hyvin tärkeää, että se katoaa. Tavoittelemme kokemusta, ei esineitä. Projekti on markkinatalouden ohjaaman taideteostuotannon vastakohta”, Gormley painottaa.

”Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana taide on nopeasti materialisoitunut. Vain taiteen vaihtoarvo kiinnostaa ihmisiä.”

Saviprojektissa taiteen sallitaan olla verbi, taide tarkoittaa tekemistä. Gormley uskoo, että tällä on ihmisille merkitystä. ”Se vahvistaa heitä maailman rakentajina, tekijöinä, jotka osallistuvat muutenkin maailman muokkaamiseen.”

Savityö oli kuin meditaatiota

Taiteilija huomaa tuttuja tekijöitä. ”Tule puhumaan näiden kanssa. Hei, työnne ovat aivan loistavia. Katso näitä muotoja ja niiden kaartuvuutta.”

Kolme osallistujaa seisoo hämillisinä kuuntelemassa kehuja. Tästä tuli heille isompi juttu kuin arvasivatkaan. Teatterikorkeassa opiskeleva Aaro Wichman oli kahden ystävänsä kanssa kuplassa useana päivänä, joku heistä jopa seitsemän tuntia.

”Ei oikeastaan tiedetty tästä just mitään. Tultiin katsomaan – ja jäätiin koukkuun. Aina teki mieli jatkaa. Se oli vähän kuin meditaatiota.”

He kuvaavat tunnelmaa erikoislaatuiseksi. Oltiin erossa ulkomaailmasta, kosteassa, valoisassa tilassa, vähän kuin uimahallissa. Kaikki keskittyneinä siihen mitä tekevät. Ajan taju katosi, kun ei ollut kännyköitä. Savea oli niin paljon, ettei tekemiselle ollut mitään rajaa. ”Se oli makeeta.”

”Oli myös ihmeellistä havaita, miten me kolme saatettiin niin mutkattomasti tehdä yhdessä samaa työtä, kukin omalla tyylillään.”

”Oli hauska nähdä, miten ihmiset lisäilivät ja jatkoivat toistensa töitä. Piknik-kattaukseen alkoi kävellä etanoita ja jäniksiä ja hämähäkit tuli viimeisinä.”

Myös graafikko Riikka Haahti oli muovailemassa. ”Tuntui hyvältä pistää kädet saveen. Rakensimme tyttäreni kanssa linnan. Eikö tämä maksa mitään, tytär ihmetteli.”

Lauantaina he kävivät katsomassa lopputulosta. ”Kuplahalli oli kukkuroillaan ihmisten ajatuksia, toiveita, valtavasti käsityötä. On vaikea uskoa, että kaikki tämä syntyi savikuutiosta.”

Riikka Haahdella on myös hyvä ehdotus: ”Voisiko kaiken puristaa takaisin kuution muotoon ja säilyttää? Voisimme sitten katsella kuutiota ja ihmetellä.”

Kaikkineen IHME-tuotannot maksoivat puoli miljoonaa euroa. Rahoituksen hoiti Pro Arte -taidesäätiö. Osallistujille jäi vapaus olla ja tehdä.

Julkaistu 6.4.2009 klo 14:31, päivitetty 7.4.2009 klo 14.15.