Ylegate-kirjan kova väite: Yle-kohun siemenet kylvettiin jo Matti Vanhasen lautakasaan
OTE KIRJASTA: Keskustalaiseen pääministeriin kohdistunut lahjusepäily johti päätoimittaja Atte Jääskeläisen vallan kasvuun.
Yleisradion journalistisen riippumattomuuden kyseenalaistanut kohu käynnistyi marraskuussa 2016, kun Suomen Kuvalehti uutisoi pääministeri Juha Sipilän Ylen toimittajiin kohdistamasta painostuksesta. Tuoreessa Ylegate-kirjassa kuitenkin kerrotaan, että samat ongelmat olivat riivanneet Yleä jo pitkään. Terrafame-uutisointiin liittynyt kohu vain nosti ne julkisuuteen.
Kirjassa Ylen entiset toimittajat jäljittävät ongelmien alkupisteen viime vuosikymmenen puolelle ja pääministeri Matti Vanhaseen (kesk) kohdistuneisiin lahjusepäilyihin. Lue oheisesta Ylegate-kirjan otteesta, miten Jussi Eronen, Jarno Liski ja Salla Vuorikoski kuvaavat vuoden 2009 tapahtumia.
Trauma lautakasasta
Syyskuussa 2009 Ylen tiloissa katsottiin juuri valmistunutta Silminnäkijä-ohjelman jaksoa. Paikalla oli ohjelman vastaava toimittaja, TV2:n kanavapäällikkö Ilkka Saari.
”Kova juttu. Pannaan ulos”, Saari sanoi näkemäänsä tyytyväisenä.
Jakson nimi oli Matin talot, mutta myöhemmin se tuli tunnetuksi lautakasana. Se nousee jatkuvasti esiin, kun puhutaan Ylen vaikeuksista käsitellä poliittisesti arkoja aiheita.
Ohjelman tekijä Ari Korvola oli toiminut A-studion pomona vuodesta 2005 alkaen. Muiden töidensä ohessa hän oli kiinnostunut keskustalaisen Nuorisosäätiön toimintatavoista. Kuvio näytti omituiselta: julkisilla varoilla tuettu säätiö tuki hallintoonsa osallistuneita keskustalaisia poliitikkoja, jotka puolestaan ohjasivat julkisia tukia säätiölle. Näitä havaintoja Korvola selvitti Silminnäkijää varten.
Juttu oli pommi jo valmiiksi vaalirahaskandaaleissa rypeneelle keskustalle. Siksi ennen ohjelman ensiesitystä puolue oli päättänyt itse julkistaa tuet, joita Korvola oli reportaasiaan varten selvittänyt. Tämä on kriittisten juttujen kohteiden suosima taktiikka, jolla yritetään vetää ohjelmalta matto alta ennen esitystä. Hetken Korvola esimiehineen oli jopa pohtinut, pitäisikö juttu jättää kokonaan julkaisematta. Se oli kuitenkin päätetty esittää.
Pitkässä ohjelmassa oli lyhyt osuus, josta puolue ei tiennyt ja jossa oli vielä täysin uutta tietoa. Korvolan mukaan pääministeri Matti Vanhanen oli omakotitaloa tehdessään saanut rakennustarvikkeita Nuorisosäätiölle urakoineelta rakennusliikkeeltä. Lahjusväitteen takana oli sisäpiirin lähde, joka oli antanut kirjallisen lupauksen todistaa asiasta tarvittaessa oikeudessa.
Korvola ja Richt toivoivat Vanhasen vievän asian oikeuteen.
Ohjelman esittämistä seuranneena päivänä Vanhanen järjesti pikaisen tiedotustilaisuuden, jossa hän vaati ”papereita pöytään”. Samalla hän myös kysyi, kuka uskoo, että hän olisi uhrannut poliittisen uskottavuutensa ”jonkun lautakasan vuoksi”.
Vanhanen sivuutti kaiken muun ohjelmassa esitetyn ja hyökkäsi ainoastaan ilmaisia rakennustarvikkeita koskenutta osuutta vastaan. Julkinen keskustelu keskittyi lautakasaväitteeseen. Vanhanen kiisti jyrkästi saaneensa rakennustarvikkeita ja vaati Yleä tarkentamaan syytöstään: mitä tarkalleen oli annettu? Silminnäkijä-ohjelman vastaava toimittaja oli Ilkka Saari, mutta ajankohtaisohjelmien osaamiskeskuksen puolella Korvolan esimies oli Jyrki Richt. Vaikka pomoja Ylessä riitti, jutun puolustajat olivat harvassa, kun Vanhasen ja keskustan hyökkäys koveni. Korvola ja Richt vakuuttivat seisovansa jutun takana ja toivoivat Vanhasen vievän asian oikeuteen, jossa asiat voitaisiin valan velvoittamana käydä läpi. Julkaisupäätöksestä lain mukaan vastannut Ilkka Saari sen sijaan pysyi sivussa.
Pian esiin astui Ylen toimitusjohtaja Mikael Jungner. Hän kertoi jälkeenpäin Korvolalle katselleensa muutaman päivän, aikooko joku linjavastuussa olleista johtajista astua esiin. Kun näin ei ollut tapahtunut, oli Jungner päätellyt asian päätyvän lopulta hänen pöydälleen. Niinpä hän selvitti itse asiaa ja tuli julkisuuteen ilmoittamaan, että Yle seisoo juttunsa takana. Jungner myös muistutti, että asiaan saataisiin ratkaisu, mikäli Vanhanen tekisi poliisille tutkintapyynnön kunnianloukkauksesta. Pari vuotta aiemmin Vanhanen oli jättänyt tutkintapyynnön entisen naisystävänsä kirjoittamasta kirjasta, jota hän piti yksityisyyttään loukkaavana.
Korvola oli saanut pelokkaan lähteensä allekirjoittamaan lupauksen todistaa oikeudessa vetoamalla siihen, ettei oikeuteen todennäköisesti ikinä jouduttaisi, koska tiedot pitivät paikkansa. Vanhanen ei uskaltaisi lähteä oikeuteen valehtelemaan.
Syytteen nostaminen pääministeriä vastaan kuului poliitikoille.
Vanhanen ei koskaan vienyt lautakasaa oikeuteen, ja ohjelma sai puhtaat paperit myös Julkisen sanan neuvostolta. Yhtenä Julkisen sanan neuvoston jäsenenä päätöstä oli tekemässä myös MTV3:n 45 minuuttia -ohjelman silloinen vastaava tuottaja Jussi Eronen. Onkin ironista, että juuri Nuorisosäätiötä koskeva uusi juttu opetti vuosia myöhemmin Eroselle, millaista journalismia Ylellä haluttiin, ja ennen kaikkea, millaista ei haluttu.
Matin talot -ohjelman jälkeen keskusrikospoliisi alkoi omatoimisesti selvittää Vanhaseen kohdistuneita lahjusväitteitä. Nopeasti poliisissa kuitenkin todettiin, että mahdolliset Nuorisosäätiön työmailta 1990-luvulla saatuihin rakennustarvikkeisiin liittyvät rikokset olivat jo vanhentuneet.
Sen sijaan ohjelman varsinainen mutta lautakasan alle julkisuudessa peittynyt väite johti rikostutkintoihin. Oikeuskansleri katsoi Matti Vanhasen olleen esteellinen hyväksyessään pääministerinä RAY:n avustuksia Nuorisosäätiölle, joka oli maksanut hänen vaalikampanjansa kuluja. Myös RAY:n hallituksen puheenjohtaja, keskustalainen Jukka Vihriälä joutui rikoksesta epäillyksi samasta syystä.
Koska kyse oli pääministeristä, syytteen nostaminen Vanhasta vastaan kuului poliitikoille. Perustuslakivaliokunta katsoi, että vaikka Vanhanen oli menetellyt väärin, hän ei ollut toiminut tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta, mitä valtakunnanoikeuden koollekutsuminen olisi edellyttänyt. Vihriälä sen sijaan tuomittiin lahjuksen ottamisesta ehdolliseen vankeuteen. Korkein oikeus vielä korotti tuomiota kesällä 2016.
Lautakasa kaataa Jungnerin
Toimitusjohtaja Mikael Jungner puolusti jutun tehnyttä toimittajaa ja Ylen päätöstä julkaista juttu. Tämä maksoi osaltaan hänelle toimitusjohtajan paikan, kun hänen ensimmäinen kautensa lähestyi loppuaan. Jungner ehti johtaa Yleisradiota sosiaalidemokraattien mandaatilla vain yhden viisivuotiskauden. Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kalli oli julkisesti vaatinut Jungnerin eroa, mikäli ”lautakasaväite” osoittautuisi vääräksi. Näin keskustalaiset katsoivat tapahtuneen, kun pääministerin kotiinsa kutsuma TM Rakennusmaailma-lehti ei löytänyt talosta arvokasta ”erikoishöylättyä lautaerää”. Korvola sai kuulla, että pienemmässä piirissä Kalli oli vaatinut myös hänen päätään vadille.
Lautakasan laukeaminen sopi syksyllä 2009 kokoomuksen johdolle, joka kertoi keskustalaisille puolueen ottavan mielellään Ylen kärkipaikan demareilta. Keskustalle suunnitelma sopi erinomaisesti, sillä he halusivat eroon Jungnerista mutta eivät halunneet leimautua kostajiksi. Uuden toimitusjohtajan nimi ei ollut heti selvillä. Varmaa oli vain se, ettei Jungner saisi uutta toimikautta.
Pitkän ja monivaiheisen prosessin jälkeen valinta kohdistui Nokiassa työskennelleeseen Lauri Kiviseen. Samalla toimitusjohtajan tehtävä päätettiin muuttaa vakituiseksi eli pestiä ei tarvinnut enää uusia viiden vuoden välein. Palkankorotustakin tuli lähes 10 000 euroa vuodessa. Lauri Kivinen oli kokoomuksen löytö, vaikka häntä markkinoitiin ammattijohtajana. Ammattijohtajuudella viitataan siihen, että tehtävään nimitetyn ei tarvitse tuntea johtamansa yrityksen toimialaa. Yle on Suomen suurin mediatalo, jolla on keskeinen rooli sananvapaudessa, kulttuurissa, kotimaisen tv- ja radiotuotannon edistämisessä sekä esimerkiksi draaman tuottajana. Näistä mistään Kivisellä ei ollut kokemusta. Hän oli tehnyt uransa viestintä- ja lobbaustehtävissä Nokiassa sekä Nokia Siemens Networkissa (NSN).
Sananvapausjärjestöt arvostelivat kovin sanoin valintaa, koska NSN oli myynyt Iranin hallitukselle viestintäteknologiaa, jonka avulla tukahdutettiin maan kansannousua.
Vaikutusvaltaisin oli Yle24-ohjelmistoalueen johtaja Atte Jääskeläinen
Päätoimittaja Atte Jääskeläiselle Korvolan Matin talot –juttu taas edusti sellaista journalismia, jota Ylen ei pitäisi tehdä – tai niin hän ainakin antoi kaikkien ymmärtää.
”Meillä ei ole varaa uuteen lautakasaan”, Jääskeläisen kuultiin toistelevan eri yhteyksissä tulevien vuosien varrella.
Talon sisällä Jääskeläinen kuvaili lautakasaväitteen ajaneen Yleisradion sietämättömään tilanteeseen, kun Suomen kansa jakautui kahtia niihin, jotka uskoivat juttuun, ja niihin, jotka eivät uskoneet. Pahinta oli, että Yleisradio ei voinut tehdä mitään tilanteen ratkaisemiseksi.
Vastuullisten piiloutuminen lisäsi kritiikkiä Ylen sekavaksi koettua organisaatiota kohtaan. Loppuvuodesta 2010 jopa Ylen omissa uutisissa mainittiin Silminnäkijä-raportin vastuukysymysten epäselvyydet yhtenä syynä organisaatiouudistukseen, jossa ajankohtaistoimitus yhdistettiin uutistoimitukseen ja Atte Jääskeläisen alaisuuteen.
Tiukasti ohjelman tietojen takana seissyt Silminnäkijän tuottaja Hannele Valkeeniemi lähetti tuolloin uutisjutun tehneelle toimittajalle sähköpostia.
”Silminnäkijän julkaisija on ollut TV2, ja sen päätoimittajana radiovastuulain mukaan kanavapäällikkö Ilkka Saari. Mitä epäselvää tässä on?
Haluaisinkin tietää kuka on tietolähteesi? Jos se on talon sisältä, on erittäin mielenkiintoista, että radiovastuulakia ei tunneta. Jos se on talon ulkopuolinen, se perustuu käsitykseen, jonka kilpailijat ovat halunneet antaa Yleisradiota heikentääkseen.”
Olivatpa väitteet vastuukysymyksien sekavuudesta omiaan heikentämään Yleisradiota tai eivät, Jääskeläisen asemaa ne ainakin vahvistivat. Yleisradion hallituksen päätöksellä vuoden 2011 alusta aloitti organisaatio, jossa vastaavien toimittajien määrä oli karsittu viiteen.
Ainakin journalistisen päätösvallan näkökulmasta heistä vaikutusvaltaisin oli Yle24-ohjelmistoalueen johtaja Atte Jääskeläinen. Näin lautakasa johdatti häntä urallaan eteenpäin ja laajensi hänen valtaansa.
Jussi Eronen, Jarno Liski ja Salla Vuorikoski: Ylegate. 208 s. Pulitzer, 2017.