Wau-arkkitehtuuri – kattovuotoja, korjauskierteitä ja muita yllätyksiä?

Guggenheim-tuomari selittää, mikä on arkkitehdin perustehtävä.
Kotimaa 6.3.2015 04:55

Arkkitehtuurin perustavaoite ei ole ole pudottaa ihmisiä takamuksilleen, sanoo arkkitehtuurin Finlandia-tunnuksella palkittu Rainer Mahlamäki. © Klaus Welp

”Älkää olko huolissanne”, vakuutti arkkitehti Fernando Jerez satapäiselle yleisölleen.

Oli tammikuinen iltapäivä konferenssisalissa Katajanokalla. Helsinkiläiset pääsivät avoimessa yleisötilaisuudessa tutustumaan Guggenheim-museon arkkitehtuurikilpailun kuuteen finalistitoimistoon.

”Me”, Jerez jatkoi ja viittasi finalistiarkkitehtien riviin, ”olemme taiteen rakastajia kaikki.”

Maailmat eivät aivan kohdanneet.

Finalisteilta oli kysytty, miten he ajattelevat rakennustensa toimivan nimenomaan taidemuseoina. Mutta he eivät saaneet kertoa. Ehdotukset pysyvät nimettöminä kesään, voittajan julkistamiseen, saakka. Vain suunnitelma ratkaisee.

Luovuttaisinko tälle tai tuolle arkkitehdille kaupunkini paraatipaikan ja mahdollisesti miljoonia euroja veronmaksajienkin rahaa, mietti moni yleisössä. Joviaalille lontoolaiselle Asif Khanille, joka Suomen-siteineen tuntui luotettavalta vävypojalta? Ujonpuoleiselle Hiroko Kusunokille, jonka japanilaisaksentti oli toivottoman vaikea ymmärtää – entä jos hänen toimistonsa ehdotus olikin juuri se nerokkain?

Mutta yleisö ei saanut olla työhönottaja eikä tämä tilaisuus saanut olla työpaikkahaastattelu.

Osa yleisöstä nautti silkasta kansainvälisestä atmosfääristä ja arkkitehtuurin tuulien haistelusta. Eihän museosta ole vielä edes tehty rakentamispäätöstä, ja kerran sen on kaupunki jo torpannut.

Mutta osa oli varuillaan. Jos 130 miljoonan euron museo toteutuisi. Ettei siitä tulisikin taakka.

Hyvät taiteen rakastajat, tämä on jurnuttavien veronmaksajien kaupunki, joka ei vielä ole päässyt eroon edellistenkään monumenttirakennustensa virheiden korjauksista.

Nykytaiteen museo Kiasma ei ole säästynyt vesivuodoilta ja korjauksilta. Rakennus valmistui vuonna 1998. © Jaakko Avikainen / IMAP / LK

Helsingin Musiikkitalon tekninen isännöitsijä Pasi Kanerva muistaa tarkalleen, milloin talon pääaulan lasikatto alkoi tippua vettä.

”31.8.2011. Avajaiskonsertissa.”

Kyllä suunnittelijat olivat sitä ajatelleet. Sisäilman kosteus tiivistyisi lasikattoon, mistä 200 metriä pitkän, kattoa kiertävän vesikourun pitäisi ohjata se hallitusti pois. Mutta syystä, jota ei vieläkään varmasti tiedetä, vettä lorahtelikin keskelle päälämpiön lattiaa.

Keväällä 2013 näkyvä vuoto loppui. Varteenotettavin teoria on, että vesikouru ei ole tiivis. Kourussa on saumoja muutaman metrin välein, ja se sijaitsee niin hankalassa paikassa, ettei sitä ole voitu kunnolla tutkia.

”Missä se vesi nyt kulkee, sitä ei pysty sanomaan”, kertoo Kanerva, ”mutta näkyville sitä ei ole tullut.”

Musiikkitalon seinät taas huurtuvat pakkasella ulkopuolelta.

”Se on lasin ominaisuus, ei vika”, Kanerva sanoo. ”On päätetty, että sille ei tehdä mitään. Se on ainoastaan esteettinen haitta. Sama ilmiö tapahtuu auton laseille, kun ne pakkasaamuna ovat jäässä.”

Muutama muukin sitkeä kauneusvirhe nakertaa kiitetyn ja käytetyn Musiikkitalon mainetta.

Pääsalin parvien kaiteiden parantaminen on edelleen vireillä arkkitehtien, turkulaisen LPR-toimiston kanssa. Nyt kaiteet yhä estävät liikuntaesteisten paikoilta kunnon näkymät orkesteriin. Turvallisuussyistä kaiteita ei voi madaltaa, lasikaide taas verottaisi salin kiitettyä akustiikkaa.

Eivätkä miestenhuoneiden innovatiiviset, automaattisesti huuhtelevat pisuaarit ole koskaan toimineet kunnolla. Uusia testataan parhaillaan.

 

Isot tai pienet yllätykset ovat himmentäneet viime vuosien merkkirakennusten alkutaivalta muuallakin kuin Helsingissä.

Joensuu Areena (2004, Marjatta Hara-Pietilä), monitoimihalli ja puurakentamisen ällistyttävä taidonnäyte, on koko olemassaolonsa ajan kärsinyt kattovuodoista. Kaupunki ja rakennusurakoitsija väittelevät yhä siitä, kenen on vastuu.

Seinäjoella uuden kaupunginkirjaston (2012, JKMM-arkkitehdit) uniikki lasinen pääovi ei kestänyt käytön vääntöjä vaan rikkoutui monta kertaa. Myös ovenavausautomatiikka reistasi, ja ovi suljettiin kokonaan vuodeksi. Arkkitehtien ja kaupungin yhteistyö tuotti korjauksen, joka säilytti talon arkkitehtonisen ilmeen. Ovi muutettiin kahvattomaksi ja täysin automaattiseksi.

Lahdessa Sibeliustalossa (2000, Hannu Tikka ja Kimmo Lintula) on jouduttu toteamaan, että talon lämmitys vie olennaisesti enemmän energiaa kuin rakennuksen suunnitteluvaiheessa oli laskettu. Nykyhinnoilla vuosittainen lämmityslasku on 50 000 euroa suunnitelmia suurempi.

On myös viaksi koettuja asioita, jotka eivät välttämättä ole vikoja.

Inarissa saamelaismuseo Siidan (1998) mustaksi käsitellyt puujulkisivut tuppaavat haalistumaan nopeasti ja niiden pintakäsittelyä on siksi uusittu. Mutta rakennuksen suunnitelleen arkkitehdin Juhani Pallasmaan näkemys on, että puun kuuluisi antaa haalistua.

Seinäjoen kaupunginkirjaston uudisosa Apila valmistui 2012. Julkisivu on kuparia. Rakennuksessa on olut ongelmia lasisen pääoven kanssa. © Timo Aalto / LK

Niin, mitähän se arkkitehti oikein ajatteli?

”Ihminen, joka näin kysyy, ei välttämättä tiedä, miten valtavan monta tahoa rakennusprosessissa on”, sanoo Aalto-yliopiston rakennussuunnittelun professori Pirjo Sanaksenaho.

On rakennuttaja, joka säätelee rahahanoja. Lvi-suunnittelija, sähkösuunnittelija ja rakennuksen lopullisten käyttäjien edustajat. Rakennuttajakonsultti, joka kilpailuttaa urakat, ja urakoitsijat, jotka tekevät käytännön työn. Ja arkkitehdin ehkä tärkein takapiru, rakennesuunnittelija.

Taide ja järki vetämässä köyttä eri suuntiin, tämähän tiedetään?

”Näin sitä luodaan stereotypioita, mutta ei se ole niin yksioikoista. Löytyy kunnianhimoisia rakennesuunnittelijoita, jotka ottavat tavallisuudesta poikkeavat ratkaisut haasteena. Heitä vain on valitettavan vähän”, Sanaksenaho sanoo.

”Aikaisemmin rakenteita suunnittelivat diplomi-insinöörit, nyt opistoinsinöörit. Ambitiotaso on ehkä vähän laskenut. Heille voi joskus olla vaikea perustella tilallisella tai esteettisellä asialla, miksi tämä olisi hyvä, jos se teknisesti olisi järkevämpi toisin.”

Kun arkkitehtien ratkaisuja ihmetellään, ei välttämättä tiedetä myöskään nykyistä normien ja vaatimusten viidakkoa, Sanaksenaho huomauttaa.

Ei Alvar Aallon ja hänen avustajakuntansa tarvinnut miettiä energiansäästönormeja tai pyörätuolilla liikkuvia.

”Arkkitehti yrittää pitää huolta kokonaisuudesta ja estetiikasta, kun muuten suunnittelu pyörii teknisissä detaljeissa. Ja arkkitehti on valitettavasti usein rakentamisen tahoista se ainoa, joka yrittää pitää estetiikan mielessään”, professori sanoo.

”Toki on myös rakennuttajia, joilla on tavoite tehdä hyvää arkkitehtuuria.”

 

Helsingin Guggenheimin suunnittelukilpailuun tulvi 1 715 ehdotusta ympäri maailmaa. Yksi kilpailun tuomareista on arkkitehtuurin Finlandia-tunnustuksella hiljattain palkittu Rainer Mahlamäki.

”Sen kilpailun perusteella voi sanoa, että valtaosa arkkitehtuurista perustuu käsittämättömiin muotoihin, joissa ei ole minkäänlaista rakenteisiin liittyvää ideaa tai ajatustakaan toteuttamisen mahdollisuudesta”, Mahlamäki sanoo.

Mutta voiko waun, järkevyyden ja kohtuulliset kustannukset yhdistää?

Aivan ensiksi Mahlamäki huomauttaa, että vaikka ”wau” usein mielletään vain rakennuksen hätkähdyttäviksi muodoiksi, arkkitehtuuri voi seisauttaa myös hienovaraisin keinoin.

”Vasta aika näyttää, mitkä rakennukset jäävät historiaan ja muodostavat wau-efektiä. Minä koen wau-efektiä esimerkiksi Engelin rakennuksissa. Ne ovat kestäviä ja rationaalisia, niiden tekemiseen on käytetty paljon aikaa ja vaivaa.”

Uudemmista julkisista rakennuksista hän kehuu Helsingin yliopiston kirjaston päärakennusta Kaisaa (2012, Selina Anttinen ja Vesa Oiva), johon komeus tulee sisätilojen ovaalimuodosta ja tekninen kestävyys muun muassa paikalla tiilestä muuratuista julkisivuista.

Mutta hän mainitsee kestäväksi wauksi myös Vallilan pienen, jo peruskorjatunkin sivukirjaston (1991, Juha Leiviskä).

”Arkkitehtuurin perustavoite ei ole pudottaa ihmistä takamuksilleen vaan luoda tiloja, joissa ihmisellä on hyvä olla. Joillain arkkitehdeilla on kyky tehdä tiloja, joissa tällainen efekti syntyy.”

Ja se, Mahlamäki sanoo, on olennaista. Eivät mitättömät teknilliset pikkuviat. Jos rakennus miellyttää ihmisiä, se kestää, sillä siitä pidetään hyvin huolta sukupolvesta toiseen.

Helsingin yliopiston uudesta pääkirjastosta aukeaa näkymiä naapurikortteleihin. © Mikko Stig / LK

”Sata vuotta” on yleinen vastaus, kun arkkitehdeiltä kysyy, miten pitkän elinkaaren he ajattelevat rakennuksilleen. Mutta ”ikuinen” ei ole harvinainen laatusana sekään.

”Nykyaikaisen rakennuksen kantavat rakenteet suunnitellaan periaatteessa ikuisiksi”, sanoo Mahlamäki.

Julkisivut taas suunnitellaan jo lähtökohtaisesti niin, että ne pitää aika ajoin vaihtaa. Yhden ihmisen elinikään mahtuu jo monta tiilitalon rappausta tai Finlandia-talon Carrara-marmorien kallista uusimista. ”Finlandia-taloon valittu aine vain on korjattava valitettavan usein, liian usein.”

”Myös muun muassa Turun kaupunginmuseo, sata vuotta vanha talo, on jouduttu korjaamaan purkamalla julkisivu kivi kiveltä. Mutta se menee varmasti taas seuraavat sata vuotta”, Mahlamäki sanoo.

Jos rakennettaisiin varman päälle, muurattaisiin vaikkapa vuosisatojen käyttötestin läpäisseestä punatiilestä ja kierrettäisiin kaukaa uudet julkisivuinnovaatiot. Esimerkiksi 1980-luvun muotipinta, klinkkerilaatta, on osoittautunut vaikeasti korjattavaksi, kun laatat ovat alkaneet putoilla sieltä täältä ja yhtenäistä väriä on paikkalaatoilla vaikea saavuttaa.

Jopa varmana ja vakaana pidetty titaani aiheuttaa jo harmaita hiuksia. Bilbaon ikonisen Guggenheim-museon (1997, Frank Gehry) titaanilevyt ovat paikoin muuttuneet laikukkaiksi, kun niiden pinta on likaantumisen takia hapettunut epätasaisesti. Kauneuspilkut voivat käydä kalliiksi, sillä yksinkertaista keinoa tasaisen värin palauttamiseksi ei Bilbaossa vielä ole keksitty.

Mutta pelkästään punatiilisessä kaupungissa eivät veronmaksajatkaan halua asua. Nyt julkisivuissa luotetaan muun muassa molekyylitasolla räätälöityihin nanopinnoitteisiin. Sellainen on myös vaha, jolla Helsingin Kampin kappelin (2012, Mikko Summanen) julkisivu on käsitelty. Ainakin ensimmäiset kolme vuottaan ”kirnun” kuusirimoitus on kestänyt säärasitusta hyvin.

 

On toinenkin syy, miksi arkkitehtuurissa vanhassa vara ei ole parempi.

Pyrkimys ennennäkemättömään.

Onko se yhä syvällä arkkitehtikunnan ihanteissa?

”En sanoisi, että arkkitehtikunnan pelkästään”, sanoo Rainer Mahlamäki. ”Se on inhimillistä, halu luoda uutta, se on meidän ihmisenä olemisemme yksi tunnusmerkki. Ja me arkkitehdit toteutamme sitä omassa ammatissamme. Emme tyydy siihen, että tehdään niin kuin aina on tehty. Koko yhteiskunta toimii niin, ja olisi erikoista, jos me arkkitehdit olisimme ulkona tästä ajattelutavasta.”

Uutuuksia lanseerataan nopeasti. Vuosisatojen ajan tyylisuunnat vaihtelivat, mutta rakentaminen tehtiin aina paikan päällä käsityönä. Se perintö katosi vasta äskettäin, tilalle tuli elementtirakentaminen 1960-luvulta lähtien. Ja nyt, Mahlamäki sanoo, ollaan keskellä evoluutioprosessia, jossa epäkelvot ratkaisut ajan myötä karsiutuvat.

Mutta veronmaksaja ei halua laittaa rahojaan evoluutioon, vaan hyvään rakennukseen. Siksi Guggenheim-hankkeenkin yllä on kummitellut remonttihupussaan nykytaiteenmuseo Kiasma (1998, Steven Holl).

Kiasman aulan vuodoista kärsinyt lasikatto vaihdetaan kokonaan. Itäseinän ja katon liitoskohta (kohta, jossa tavanomaisemmassa talossa olisi räystäs) on korjattu vedenpitäväksi jo aiemmin, samoin vuotaneet sinkkipeltikatot. Katutason lasit, joita on jatkuvasti särjetty kivillä ja kaljapulloilla, jäävät vielä odottamaan päivitystään ilkivallankestäviksi.

”Kiasman korjaaminen nyt on konkreettinen esimerkki siitä, miten ihminen toimii. Se luo uutta. Kun tehdään uutta, syntyy myös vikoja, pieniä virheitä.”

Eli se pitää vain hyväksyä?

”Se pitää ymmärtää. Kiasman korjauksessa ei ole kyse siitä, että siinä on taas arkkitehti töpännyt. Jos ongelma olisi näin ohut, ongelmaa ei olisi. Kiasmankin vesivuotojen synnyn syyt ovat tässä aatemaailmassa, joka meidän yhteiskuntiamme pyörittää, myös arkkitehtuuria.”

Komea ajatuskaari, mutta…

”Tietenkin ammatti-ihmisen on kyettävä vastaamaan, miksi virhe on sattunut, ja otettava opiksi. Jos suunnittelemani talo vuotaa, en voi sanoa tilaajalle, että se on kulttuurisen evoluution syytä. Luulen, että se ei tyydytä häntä. Siinä minun täytyy totta kai palata arkitasolle.”

Helsingin Musiikkitalon konserttisalia rakennettiin syyskuussa 2010. Parvien kaiteet estävät liikuntaesteisten paikoilta kunnon näkymät orkesteriin. Kaiteiden parantaminen on vireillä. © Mikko Stig / LK

Jopa huippuammattilainen voi tulla yllätetyksi.

Mahlamäki ottaa piikkiinsä esimerkiksi Espoossa sijaitsevan luontokeskus Haltian (2013) pohjakerroksesta löytyvän puutteen. Hän piirsi talon saunatiloihin takan, mutta rakennusmääräykset muuttuivat matkan varrella ja rakennusvalvonta asetti takan käyttökieltoon. Koska hormi oli kevythormi, olisi takalla pitänyt olla CE-merkintä.

”Katsotaan, mitä sen kanssa vielä tehdään.”

Helsingin Itäkeskuksessa sijaitsevassa näkövammaisten palvelukeskuksessa (2003) Mahlamäki taas näkee harmittavan vajavaisuuden, jota muut eivät osaa kaivata. Hän olisi halunnut, että rakennuksen katolla sijaitsevat läpikuultavat konehuoneet olisivat valaistut. Jonkin aikaa ne olivatkin, mutta sitten naapuritalon asukkaat valittivat päivän paistavan yölläkin ja lasikuutiot piti pimentää.

”Aina jää parannettavaa ja aina on asioita, joita tekisi toisin.”

On myös absurdeja yllätyksiä.

Marraskuussa 2014 reppuselkäinen nuorimies nousi hissillä Tampereen vasta avatun tornihotellin näköalaravintolaan. Ennen kuin kukaan ehti ymmärtää, hän kipusi kattoterassin parimetrisen lasiseinän yläpalkille ja astui tyhjyyteen.

Kohta laskuvarjo kahahti asvalttiin.

Kyllä tornihotellin arkkitehti Sampo Valjus oli tullut ajatelleeksi 2000-luvun basehyppyvillitystä, mutta ei hän vakavissaan uskonut, että joku haluaisi ”korkata” 25-kerroksisen rakennuksen.

Terassi suljettiin ja avattiin vasta, kun palkit oli kuorrutettu basehypynestolaitteilla, nelisenttisillä piikeillä.

Lahden Sibeliustalon kantavat rakenteet ovat liimapuuta. Talon lämmittänen on kalliimpaa kuin suunniteluvaiheessa laskettiin. © Heikki Saukkomaa / LK

Yllätyksiltä ei säästyne mikään rakennusprojekti, mutta osaan rakennusten lastentaudeista on konkreettinenkin syy. Kiire.

”Tilaaja monesti hirttäytyy johonkin aikatauluun”, kuvaa Musiikkitalon tekninen isännöitsijä Pasi Kanerva. ”Päätetään valmistumispäivä etukäteen, ja se päivä ei välttämättä perustu mihinkään muuhun kuin poliitikkojen tai virkamiesten päätökseen. Se aiheuttaa ylläpidolle kyllä harmaita hiuksia, jos talo joudutaan ottamaan keskeneräisenä vastaan.”

Pirjo Sanaksenaho kuvailee, että nykyrakentamisessa rakennustyöt halutaan usein aloittaa ennen kuin suunnitelmat ovat valmiita. ”Ja sitten suunnitelmaa tehdään toisesta päästä ja toisesta päästä rakennetaan. Siitä tulee vain ongelmia. Silti se on enemmän sääntö kuin poikkeus.”

Rainer Mahlamäki taas kritisoi rakennusliikkeitä, jotka ottavat rakennushankkeita liian alhaisella hinnalla:

”Ne eivät sitten kykene suoriutumaan niistä muuten kuin puristamalla rakennusaikaa yhä lyhyemmäksi.”

Aika piirtää arkkitehdin kautta, kiteytti aikoinaan Lastenlinnan piirtänyt Elsi Borg.

Rakennusten nykyongelmat ja lastentaudit ovat siis aikamme kuva: kilpailun ja kiireen kiteytymä?

”Eivät arkkitehtuuri ja rakentaminen kulje omana saarekkeenaan”, sanoo Mahlamäki. ”Niissä konkreettisella tavalla tiivistyvät intohimomme, halumme ja myös pienet virheaskeleemme.”