Viljo katosi 43 vuodeksi
Kielitaidoton merimies löytyi mielisairaalasta Brasiliasta.
Zaida Sillantaka kirjoitti huhtikuussa 1959 kirjeen ulkoasiainministeriölle: ”Voitaisiinko veljeni hyväksi tehdä jotain. Eikö Suomen valtio olisi niin armelias ja toimittaisi poikansa kotimaahan.”
Sillantaka oli huolissaan veljestään Viljo Nästelinistä. Tämä oli työskennellyt kokkina rahtilaivoilla 1930-luvun puolivälistä alkaen. Välirauhan aikana 1940 32-vuotias Nästelin oli pestautunut Santifell-alukselle. Joidenkin tietojen mukaan mies lähti ”sotaa pakoon”.
”Ennen lähtöään hän puhui minulle, että aikoo jäädä laivasta pois Etelä-Amerikassa ja yrittää etsiä itselleen paremman työpaikan, ehkä sattuisi pääsemään jonnekin ravintolaan”, Sillantaka kirjoitti.
Hänen tietojensa mukaan Viljo olikin kesällä 1940 poistunut laivasta jossain Etelä-Amerikassa, mutta hänet oli pidätetty ja passitettu sairaalaan. Myöhemmin oli tullut tieto, että Viljo oli teljetty internointileirille eikä hän saanut edes kirjoittaa kotiin.
Ulkoministeriö (UM ) vastasi, että tehtävä oli mahdoton, koska Viljo Nästelinistä ei ollut mitään tietoja. Se piti paikkansa – Helsingin Ritarikadun arkistossa ei ollut miehestä merkintöjä. Jostain syystä UM ei ottanut yhteyttä edustustoihin Etelä-Amerikassa.
Ainakin Buenos Airesin -lähetystöstä olisi löytynyt tiedonmuru. Merimiestoveri, jonka kanssa Viljo ilmeisesti oli liikkunut, oli ilmoittanut sinne jo huhtikuussa 1941, että Viljo Nästelin on sairaana Santa Anan kaupungissa Brasiliassa. Tieto oli välitetty myös Rio de Janeiron -lähetystölle.
Jos UM olisi vuonna 1959 Zaida Sillantakan kirjeen saatuaan ottanut yhteyttä edustustoihin, ne olisivat hyvinkin löytäneet arkistoistaan Nästelinin merimiestoverin viestin ja ymmärtäneet ryhtyä toimiin.
Mutta Zaida-sisko ei luovuttanut. Vuonna 1971 hän otti yhteyttä suoraan Rio de Janeiron -edustustoon.
Lähetystösihteeri pyysi Viljo Nästelinin täydelliset henkilötiedot sekä kaikkien niiden ihmisten nimet ja osoitteet, joilla saattoi olla tietoja miehen oleskelusta Brasiliassa. ”On otettava huomioon, että Brasilia on Euroopan kokoinen maa ja että sen henkilörekisterilaitos on hyvin puutteellinen.”
Jostain syystä Sillantaka ei vastannut kirjeeseen, jonka omaiset löysivät ilmeisesti vasta hänen kuoltuaan 1977. Niinpä edustusto ei tehnyt mitään.
Elokuussa 1983 Laitilan Osuuspankki kirjoitti Suomen pääkonsulaattiin Rio de Janeiroon. Pankki viittasi lähetystösihteerin kirjeeseen, ilmoitti hoitavansa Nästelinin siskon kuolinpesän asioita ja tarvitsevansa Nästelinin yhteystiedot tai kuolintodistuksen.
Omaiset olivat saaneet uutta tietoa Riossa asuneelta Jussi Saarelalta. Tämä oli ollut vuonna 1948 yhteydessä Nästeliniin, joka oli tuolloin ollut hoidettavana São Pedron psykiatrisessa sairaalassa Porto Alegressa, eteläisessä Brasiliassa.
Pääkonsulaatista soitettiin heti psykiatriseen sairaalaan.
Viljo Nästelin oli yhä siellä. Sairaala ei ollut pystynyt selvittämään 75-vuotiaan Nästelinin kansalaisuutta eikä siksi ollut osannut ottaa yhteyttä Suomen edustustoon. Potilas ei ollut myöskään itse sitä pyytänyt.
Nästelin ei kuulemma puhunut mitään.
Pääkonsulaatti kirjoitti yhä Riossa asuneelle Saarelalle ja pyysi tältä lisätietoja.
”Sain Viljolta 1948 viestin. Hän pyysi tehdä jotakin, että pääsisi pois sieltä missä hän oli. Kirjoitin sinne sairaalaan tiedustellen mahdollisuuksia, mutta vastaus oli vain sellainen yhteenveto hänen tilastaan. Sen jälkeen en ole saanut mitään tietoja. En tiedä missä hän on. En käynyt siellä, sillä siihen aikaan oli matkustaminen vaikeata. Ei ollut omnibussia niin kuin on tänään. Valitan, että en voi auttaa”, Saarela vastasi.
Syksyllä 1983 ja keväällä 1984 pääkonsulaatti pyysi sairaalalta lisätietoja Nästelinistä.
Porto Alegressa asuvan suomalaisen Brita Sandellin avulla oli saatu selville, että Viljo Nästelin oli tuotu sairaalaan 13.7.1940, 400 kilometrin päästä läheltä Uruguayn rajaa. Nästelinin sairauskertomukseen on marraskuussa 1940 merkitty, että mies on vapaa lähtemään, mutta ”hänellä ei ollut paikkaa, minne mennä Brasiliassa”.
Sairaala suositteli Viljo Nästelinin siirtoa Suomeen. Nästelinin lähin elossa oleva omainen oli sisarenpojan tytär.
Sukulaiset eivät olleet järin innokkaita kustantamaan Viljon matkaa Suomeen, varsinkin kun hän itse vastusti kotiutusta. Ministeriökään ei lämmennyt idealle.
UM:n mielestä oli järkevämpää auttaa Nästeliniä Brasiliassa, missä häntä oli mahdollista tukea kuukausittaisilla avustuksilla. Näitä maksettiin 1980-luvulla parillekymmenelle aikanaan Etelä-Amerikkaan menneelle siirtolaiselle.
São Paulon pääkonsulaatissa työskennellyt siirtolaispastori Tapani Ojasti kävi tammikuussa 1985 tapaamassa Viljo Nästeliniä mielisairaalassa.
Nästelin tuotiin tapaamishuoneeseen siististi puettuna. Hän piti terveydentilaansa muuten tyydyttävänä, mutta kaksi kuukautta aikaisemmin vasen käsi ja olkapää olivat murtuneet ja kättä pakotti vieläkin ajoittain.
Nästelinin ajatusmaailmaa hallitsivat Ojastin UM:lle lähettämän muistion mukaan Tobiaksen kirja, poliisit ja vasemmistokätyrit. Hän ei halunnut palata kotimaahan, koska ”Suomi tuhoutuu 1990-luvulla, se on Tobiaksen kirjassa”.
Myös portugalin kieli ja kenkien käyttö oli siinä kuulemma kielletty. Nästelin ei syönyt muuta kuin sairaalaruokaa eikä omasta mielestään tarvinnut mitään.
Jos hänet olisi kotiutettu, sen olisi sairaalan mukaan pitänyt tapahtua huumattuna. Henkilökunnan mielestä Nästelinin kuntoutumista oli haitannut kielitaidottomuus ja yhteistyöhaluttomuus. ”Sairaalassa tai sen ulkopuolella Nästelinillä ei ole ihmissuhteita, hän on kroonisesti laitostunut erakko”, raportoi Ojasti.
Pastori myös järkyttyi potilaiden oloista sairaalassa. Pienehkön rakennuksen ympärillä oli muurilla aidattu kävelypiha. Kolme tuntia kestäneen vierailunsa aikana Ojasti näki pihalla tappelun, ja myös sisällä oli yhteenotto. Hoidokkeja oli noin 30, hoitajia vain neljä.
”Apaattinen alistuneisuus ja biologisten tarpeiden ensisijaisuus luonnehtivat mielestäni sairaalaa. Jos hygieniaa ja turvallisuutta pidetään laitoshoidon minimikriteereinä, ao. laitos ei ole tarkoitukseensa sovelias”, kirjoitti Ojasti. Hoitajilla oli lääkeruiskut avoimesti esillä. Jos joku vähissä rääsyissä liikkuneista potilaista kävi levottomaksi, hänet rauhoitettiin nopeasti.
Ojastin mielestä oli päivänselvää, että Viljo Nästelin ei ollut terve ja että hän tarvitsisi jatkossakin jonkinlaista hoitoa. Tosin avoimeksi jäi, oliko hän ollut sairas jo vuonna 1940 vai oliko 45 vuotta ummikkona mielisairaalassa tehnyt hänestä sellaisen.
Ojasti ei pitänyt Nästeliniä siirtolaisena, koska hän ei ollut koskaan hakenut oleskelulupaa. Ennemmin Nästelin oli haaksirikkoutunut ja pakkolaitostettu merimies.
Ojasti kirjasi vielä: ”Jos potilas jää sairaalaan eikä joudu sairaalatoveriensa väkivallan uhriksi, hänellä voi hyvän terveydentilansa ansiosta olla edessään kymmenkunta laitosvuotta. Pidän suotavana potilaan siirtoa pois nykyisestä hoitolaitoksesta.”
Suurlähetystö oli samaa mieltä, samoin UM. Lääkintöhallitus kannatti hoitopaikan järjestämistä Brasiliasta.
Toukokuussa 1985 portugalintaitoinen suomalaislääkäri Tarmo Tikkanen vieraili sairaalassa arvioimassa Nästelinin tilanteen ja jatkohoidon tarpeen.
Nästelin puhui Tikkaselle hiljaisella ja epäselvällä äänellä, vain suomea. Selvisi, että hän todellakin oli ollut Santifell-nimisen rahtilaivan kokki ja että Argentiinan rajaviranomaiset olivat vanginneet hänet sotatilan vuoksi vuonna 1940.
Häntä oli siirrelty kaupungista toiseen Argentiinan, Uruguayn ja Brasilian rajaseudulla. Koska Nästelin oli kielitaidoton, hänet oli luokiteltu vajaamieliseksi ja passitettu São Pedron psykiatriseen sairaalaan, jossa hän kulki paljain jaloin ja joutui syömään käsin.
Nästelinin vasen olkapää ja ranne olivat murtuneet muiden potilaiden mukiloitua hänet. llmeisesti depression vuoksi häntä oli hoidettu kardiatsoli-sokeilla useamman kerran. Nästelin kertoi Tikkaselle pelkäävänsä ”formupoliiseja”.
Tikkasen mielestä Nästelin tuli ehdottomasti siirtää hoitoon Suomeen.
UM pyysi Lääkintöhallitukselta uutta lausuntoa. Viranomaiset katsoivat edelleen parhaaksi hankkia Nästelinille hoitopaikan Brasiliasta.
Sopiva vanhainkoti löytyi Porto Alegresta, ja UM myönsi tammikuussa 1986 avustuksen Nästelinin hoidon kuukausimaksua varten. Brita Sandell oli halukas vanhainkodin vaatimaksi tukihenkilöksi, mutta vastuun sälyttäminen 74-vuotiaalle rouvalle katsottiin liian raskaaksi.
Viljo Nästelin päätettiin sijoittaa vanhainkotiin São Pauloon, missä oli enemmän suomalaisia. Tukihenkilöksi nimitettiin pastori Ojasti. UM teki uuden päätöksen, joka kattoi Nästelinin 1 700 markan kuukausimaksun vanhainkodissa.
Viljo Nästelin astui heinäkuun 4. päivänä 1986 lentokoneesta São Paulon lentokentälle yhdessä São Pedron sairaalan sosiaalihoitajan Clarice Starostan kanssa.
Kaksikkoa oli Porto Alegressa saatellut myös toimittaja, joka kirjoitti paikallislehteen: ”Ikäistään nuoremmalta näyttävällä Viljolla, joka ei puhu portugalia, ei ole ystäviä eikä sukulaisia. — Kukaan ei tiennyt varmasti, mitä hänelle oli tapahtunut vuoden 1940 jälkeen, jolloin laiva, jolla hän matkusti paetakseen toista maailmansotaa, haaksirikkoutui ja upposi. — Koska hän puhui täysin outoa kieltä, häntä luultiin ruotsalaiseksi ja hänet lähetettiin sairaalaan. Aina paljasjaloin, ujon oloisena ja valpaskatseisena häntä pidettiin mielisairaana.”
Starosta jäi viikoksi kaupunkiin ja kävi Nästelinin kanssa muun muassa ostamassa vaatteita. Merimies piipahti myös pääkonsulinvirastossa.
”Nästelin on hyvässä kunnossa ja kävelee vaivattomasti. Hän oli erittäin iloinen kuullessaan suomen kieltä ja saadessaan suomalaisia lehtiä (HS ja US)”, São Paulon pääkonsulinviraston sihteeri Ritva Fischer selosti UM:lle. Nästelinillä oli uudet siistit vaatteet, mutta kenkiä tai sukkia hän ei vanhainkodin hoitajien hämmästykseksi suostunut käyttämään, vaikka kaupungissa oli talviaikaan kylmä.
Pääkonsulipari Kyösti ja Virpi Kaitila kävi myös tapaamassa Nästeliniä. He arvuuttelivat etukäteen, missä kunnossa moisen myllyn läpikäynyt ihminen olisi. Vanhainkotiin tullessaan he huomaisivat ilokseen, että se oli kodinomainen ja siisti ja henkilökunta oli ystävällistä.
”Tapasimme Viljon oleskelutiloissa, joista siirryimme hänen huoneeseensa. Alku oli jännittynyt, Viljo puhui hyvin hitaasti ja epäselvästi”, Kyösti Kaitila kertoo. Hän on Vilho Nästelinin tavoin syntynyt Laitilassa. ”Yhteinen kieli, Laitilan murre sai selvästi Viljoon eloa. Puhuin ihan tarkoituksella leveää murretta ja keskustelu vapautui.”
Ritva Fischer laati vielä myöhemmin uutisen suomalaisyhteisön lehteen.
”Olemme saanet uuden jäsenen siirtokuntaamme. Elettyään yli 40 vuotta täysin eristettynä kaikesta Viljo Nästelin on nyt tyytyväinen uuteen kotiinsa.” Fischer välitti vanhainkodin osoitteen ja kehotti ihmisiä vierailemaan siellä. ”Käy jututtamassa Viljoa, vie vaikka kotipullaa, lehtiä tms. Hän on varmasti kiitollinen käynnistäsi.”
Vanhainkodissa piipahti myös Nästelinin tukihenkilöksi nimetty siirtolaispastori Ojasti lokakuussa 1986.
”Viljo istui tullessani ulkona ottamassa aurinkoa ja oli pirteä ja puhelias. Uuteen asuinpaikkaansa on niin ruuan kuin majoituksenkin suhteen tyytyväinen. Kun kysyin, tarvitseeko jotain, hän vastasi, että lämpimämmät housut ja puseron”, raportoi Ojasti Nästelinin kuulumiset ministeriölle. Samalla siirtolaispastori välitti Viljon kiitokset kaikille häntä auttaneille.
UM:n myöntämä sosiaaliavustus maksettiin edustuston kautta vanhainkodille. Se kattoi täysihoidon, lääkkeet, pesulakulut, hiustenleikkuun ja henkilökohtaisen hygienian.
Vuonna 1990 viranomaiset huomasivat että Viljo Nästelin oli oikeutettu kansaneläkkeeseen, koska hän oli asunut Suomessa yli viisi vuotta täytettyään 16 vuotta. Kela myönsi Nästelinille 2 500 markan kuukausieläkkeen ja takautuvasti vielä 33 000 markan potin, joka talletettiin Postipankkiin. Kuukausittaisen avustuksen maksaminen lopetettiin.
UM:n oikeudellisella osastolla 1980–1990-luvun vaihteessa työskennellyt toimistopäällikkö Irma Ertman muistaa kahden asian ilahduttaneen aina Viljoa: suomen kielen ja tuliaiseksi viedyn suomalaisen pullan.
Alkuvuodesta 1995 Nästelin joutui sairaalaan. Hän kuoli 87-vuotiaana 13.3.1995. Viljo Nästelin on haudattu São Pauloon.
Oliko Viljo lopulta ollut laitostunut ummikko ja erakko, vai oliko hänellä jokin syy olla vaiti ja omissa oloissaan?
Lehtihaastattelussa vuodelta 1986 sairaalan sosiaalihoitaja totesi, että ”Viljo ymmärtää kaiken, mitä puhumme”. Vanhainkodin työntekijät puolestaan hämmästelivät sitä, että hän seurasi tiiviisti brasilialaisia tv-sarjoja. Heidän mielestään mies ymmärsi portugalia.
Mutta Viljo Nästelin puhui vain suomea.