Viisi vuotta ja 200 työhakemusta – Silpputyö tuo elannon mutta jättää epävarmuuden

Yhä useampi suomalainen joutuu tekemään elääkseen useampaa työtä.

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

”Moikka, kymmenen euroa kiitos. Oikea käsi. Otatko kuitin?”

Kouvolan Amarillo-ravintolassa on lauantai-iltana ysäribileet ja ihmisiä lappaa sisään yhdestätoista lähtien. Lippuja myyvä Lisa-Marie Pyykkönen, 28, ottaa rahat, antaa leiman käteen ja muistaa hymyillä jokaiselle. Sillekin hoippuvalle humalaiselle, jonka kortti ei millään meinaa osua maksupäätteeseen.

Pyykkösellä on baarijakkara, mutta mieluummin hän seisoo, vaikka on tehnyt jo iltakuuteen työpäivän Only- vaateliikkeessä.

Pyykkönen on viettänyt kolmen vuoden ajan useimmat perjantai- ja lauantai-iltansa erilaisissa ravintolatöissä, nyt vuoden pelkästään lipunmyynnissä. Lipunmyyntivuoro päättyy sentään jo aamukolmelta, kun viimeinen työntekijä sulkee ovet vasta vartin yli neljä. Viimeinen tunti kolmesta neljään on aina raskain.

 

Pyykkösen leipä koostuu palasista. Hän tekee päätyötään vaateliikkeessä noin 25 tuntia viikossa. Lisäksi hän järjestää yrittäjänä muotitapahtumia, joita on tehnyt opiskeluajoista lähtien.

Pyykkönen opiskeli vaatesuunnittelijaksi, mutta tajusi, että suunnittelutyö olisi hänelle liian yksinäistä. Oma yritys Daliz Events työllistää häntä 10–15 tuntia viikossa, tapahtumien alla enemmän. Ravintolan neljän tunnin vuorot mukaan luettuna työtunteja kertyy viikossa 43–48.

Lipunmyynnissä Pyykkönen saa ensimmäisen hengähdyshetken kello 0.30. Hän plaraa kuitteja ja nojaa lipunmyyntipöytään.

Kohta narikan edessä alkaa huuto. Toisesta ovesta sisään tullut miesporukka haastaa riitaa. Joku meinaa käydä käsiksi toiseen. Järjestysmiehet estelevät, pitelevät miehiä aloillaan ja työntävät heidät ulos. Yksi karjuu vielä ulkona ja hakkaa liikennemerkkejä mennessään.

”Sama porukka haastaa täällä riitaa joka viikonloppu. Tänään jo harvinaisen aikaisin”, Pyykkönen toteaa.

Ovet avataan uudelleen, iloisia juhlijoita virtaa taas sisään. Pyykkönen ottaa hymyillen vastaan uudet asiakkaat.

 

Monen työn tekijöistä ei ole kattavaa tilastoa, mutta Palvelualojen ammattiliiton PAMin kyselyssä selvisi vuonna 2013, että sen työssäkäyvistä jäsenistä kahdeksan prosenttia tekee kahta tai useampaa työtä. Alle 30-vuotiaista useampaa työtä teki 14 prosenttia, tarvittaessa työhön kutsuttavista peräti 34 prosenttia.

Viime vuoden kyselyssä luvut hieman laskivat: alle 30-vuotiaista reilut kahdeksan prosenttia ja tarvittaessa työhön kutsuttavista 23 prosenttia teki kahta tai useampaa työtä.

PAMin tutkimuspäällikkö Antti Veirto arvelee, että silloin kun töitä on vähemmän tarjolla, myös rinnakkaisia osa-aikatöitä on vaikeampi löytää.

”Jos olisin pelkästään yrittäjä, elanto olisi vaikeampi tienata ja stressaisi enemmän. Nyt kun taloustilanne on mikä on, saa olla todella tyytyväinen, että on vakituinen työpaikka. Yritän pitää siitä kynsin hampain kiinni”, Lisa-Marie Pyykkönen sanoo.

Pyykkönen ei tiedä omalta vuosikurssiltaan ketään, joka tekisi töitä vaatesuunnittelijana. Monet ovat erilaisissa myyntitöissä. Hänen tuttavissaan on kokoaikaisia, osa-aikaisia ja kahden työn tekijöitä. Jotkut eivät ole osa-aikaisuuteen tyytyväisiä, kun taas Pyykkönen pitää omaa tilannettaan hyvänä.”

”Tämä yhdistelmä on minulle juuri täydellinen, kun jää aikaa oman yrityksen proggiksiin. Olen saanut pidettyä sellaisen elintason, että minun ei tarvitse miettiä, lähdenkö reissuun kerran vai kahdesti vuodessa”, Pyykkönen sanoo.

Pyykkönen kokee, että hänen on ollut helppo löytää töitä.

”Kun olen halunnut tehdä duunia, olen saanut sitä. Täytyy vain mennä kyselemään rohkealla asenteella.”

 

Kouvolalainen Eija Silo, 29, on hakenut viiden vuoden aikana noin kahtasataa työpaikkaa. Hän on päässyt joihinkin haastatteluihin, mutta ne eivät ole johtaneet mihinkään.

Silolla on kyllä töitä, peräti kaksi työpaikkaa saman kauppakeskuksen erikoisliikkeissä, mutta yhteensäkään tienestit eivät riitä toimeentuloon. Äskettäin hän on alkanut tehdä tuurauksia myös kolmannella työnantajalla, kahden eri liikuntakeskuksen vastaanotossa.

Silo kouluttautui aluksi matkailualalle, jolta töitä ei löytynyt. Hän opiskeli vaatetusalan tutkinnon, työskenteli toimistosihteerinä ja matkailuneuvojana ja sen jälkeen vaatekaupassa, sitten kenkäkaupassa, kunnes liike suljettiin. Hän suoritti vielä myynnin ammattitutkinnon.

Nykyisissä töissään hän on nollasopimuksella, eli työnantajien ei ole pakko tarjota tunteja.

Silon tarina on tavallinen: kokoaikaisia töitä on tarjolla yhä vähemmän. Tilastokeskuksen mukaan avoimien työpaikkojen määrä pysyi heinä–syyskuussa suurin piirtein ennallaan vuoden takaiseen verrattuna, mutta osa-aikaisuuksien osuus nousi 12 prosenttia. Niitä on jo melkein kolmannes tarjolle tulevista työpaikoista.

”Jotkut työnantajat varmaan arvostavat koulutusta ja kokemusta, mutta monet ottavat mieluummin opiskelijoita. Minulla on myynnin ammattitutkinto, joten minulle pitää maksaa isompaa palkkaa”, Silo sanoo.

Useimpina viikkoina töitä on ainakin 10 tuntia, parhaina viikkoina hän tekee täyttä työaikaa ja kuutta päivää viikossa.

”Joskus teen samana päivänä ensin päivävuoron toisessa myymälässä, iltavuoron toisessa, niin että välissä on puoli tuntia aikaa. Ylityökorvauksia en tietenkään saa.”

 

Vuokraa ja ruokia ei makseta kymmenen viikkotunnin töillä. Silo saa liiton päivärahaa niinä kuukausina, kun työtunnit eivät riitä.

Jos hän ryhtyisi laskemaan, hän saattaisi huomata olevansa tuloloukussa: lisääntyneillä työtunneilla ei tienaa juuri enempää kuin etuuden laskiessa menettää.

”En tiedä, onko työ minulle kannattavaa. Mutta haluan tehdä töitä”, hän sanoo.

Suomessa työllä elää vielä melko hyvin verrattuna Etelä-Eurooppaan ja anglosaksisiin maihin, joissa melkein joka kymmenes työssäkäyvä on tilastollisesti köyhä. Toissa vuonna päätoimisesti työtätekevistä noin 82 000 jäi tilastollisesti pienituloisiksi, yrittäjistä 13 prosenttia ja palkansaajista 2,2 prosenttia. Yhden hengen taloudessa elävä on pienituloinen, jos hänen käytettävissä olevat kuukausitulonsa jäivät noin 1 190 euroon kuukaudessa. Perheellisillä rajat ovat korkeammat.

Eija Silo sanoo, että hän ei välttämättä kaipaisi kokopäivätyötä. 20 tunnin sopimuskin olisi hyvä, antaisi varmuutta.

”Monet kaverit ovat ihmetelleet, kun olen onnistunut jopa säästämään. Olen varmaan pihi. Vuokrien ja laskujen lisäksi rahaa ei juuri mene. Ajoittain saatan kyllä tuhlaillakin: hierojalle, kampaajalle, kosmetiikkaan, ravintolaruokaan. Asunnon ostamisesta on turha edes unelmoida. Olisi hienoa elää niin, ettei olisi koko ajan epävarmuutta.”

 

On torstai-ilta. Lisa-Marie Pyykkönen vaihtaa ravintolan takahuoneessa siksak-kuvioisen värikkään paidan mustaan paitapuseroon. Vaatemyyjän työssään hänen täytyy käyttää oman liikkeen vaatteita, mutta kun työ vaihtuu, vaihtuu tyyli.

”Nyt olen enemmän oman firmani näköinen”, hän toteaa.

Pyykkönen on jälleen Amarillossa, mutta ei myymässä lippuja. Hän moikkailee tuttuja työntekijöitä, asettuu läppärinsä kanssa nurkkapöytään palaveria varten.

Paikalle saapuu muita nuoria naisia, jotka ovat mukana järjestämässä toukokuista muotitapahtumaa, Fashion Weekendiä. Pyykkösen johdolla he miettivät koristelua: äitienpäivä saa näkyä teemassa. Keitä paikallisia artisteja pyydettäisiin? Mitä yrityksiltä veloitetaan?

Muotitapahtumien järjestäminen Kouvolassa ei kuulosta isolta bisnekseltä, mutta Pyykkönen on löytänyt oman ekologisen lokeronsa: ei ole kilpailijoitakaan. Helsingissä olisi enemmän työmahdollisuuksia, mutta myös kalliimpi elää ja vaikeampi saada jalkaa oven väliin.

Pikkukaupungissa Pyykkösellä on tarvittavat kontaktit. Hän on luonut itse oman työnsä. Suunnitteilla oleva tapahtuma oli viime vuonna Fashion Night, mutta suosion vuoksi se laajenee kaksipäiväiseksi.

”Uskon omaan tekemiseeni, tiedän vahvuuteni. Hirveän moni suomalainen ei uskalla sanoa, että on hyvä jossakin”, Pyykkönen sanoo.

Tapahtumia edeltävällä viikolla Pyykkönen käyttää vuosilomaviikon myyjän työstään. Muulloin hän yrittää pitää yhden vapaapäivän viikossa.

”Mutta yrittäjä ei koskaan ole täysin vapaalla. Televisiota katsoessa tai aamupalapöydässä saatan edistää jotain yritykseeni liittyvää asiaa.”

Pyykkönen valitsee näytöksiin mallit itse, hän ei käytä mallitoimistoja. Hän pitää yllä suhteita yhteistyökumppaneihin myös tapahtumien välillä: toimittaa videoita ja kuvamateriaaleja, käy pyörähtämässä paikan päällä ja laittaa sähköpostia. Alkuaikoina töitä joutui tekemään joskus pienellä korvauksella näkyvyyden vuoksi. Nyt hän voi jo laskuttaa paremmin.

Pyykkönen aikoo nyt satsata tapahtumien järjestämiseen, minkä vuoksi hän on päättänyt pudottaa yhden palikan pois. Hän lopettaa ravintolatyön.

”Se vähän harmittaa, mutta aika ei vain riitä kaikkeen. En ole vielä vanha, mutta alan arvostaa sitä, että saan myös nukkua.”

 

Yksi kokoaikainen työ on edelleen normi ja oletus, mutta ihmisten elämä ei noudata samaa kaavaa. Yhä useampi tekee töitä pätkissä, rinnakkain ja lomittain. Osa-aikaisia on jo yli 15 prosenttia kaikista palkansaajista, kaupan alalla jopa 40 prosenttia.

Moni itsensä työllistäjä tekee palkatun työn ohessa välttämätöntä asiakashankintaa ja markkinointia, jolle ei lasketa hintaa.

Kutsutyöntekijät, kuten myyjä Eija Silo, taas ovat aina valmiudessa. Silo saa liikkeistä alustavat vuorolistat, mutta vuoroja tulee lyhyillä varoitusajoilla lisää.

”Kerran olin mökillä ja minulle soitettiin. Kolmen-neljän tunnin päästä olin töissä. Silloin harmitti. Mökillä oli ihmisiä, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan, oli kaunis sää ja olimme juuri lähdössä veneilemään. Olisi edes tullut muutama päivä töitä putkeen, mutta lähdin muutaman tunnin takia. Olin kyllä etukäteen sanonut, että voin tulla.”

Silo uskoo ja toivoo, että työnantajat arvostavat hänen joustavuuttaan. Hän kieltäytyy hyvin harvoin, ja silloinkin potee huonoa omaatuntoa.

Joskus toinen ekstraaja on saanut työvuoron, jos Silo ei heti ole vastannut. Se on hänestä ymmärrettävää.

”Ennen pidin öisin puhelinta äänettömällä. Nykyään en enää uskalla, vaan se on värinällä, jos aamulla satutaan soittamaan.”

 

Missä Eija Silo näkee itsensä viiden vuoden päästä? Hän hymähtää, vilkaisee ympärilleen kauppakeskuksessa: ”En tiedä. Täällä.”

Silo on välillä miettinyt muualle muuttoa, mutta ystävät ja perhe ovat Kouvolassa.

Silo elää avoliitossa. Lapsia hänellä ei ole, mutta hän uskoo, että nykyinen tapa tehdä töitä onnistuisi lapsiperheellisenäkin, toki järjestelyjä se vaatisi.

”Olen löytänyt alani. Myyjän työssä parasta ovat asiakkaat, se että joku löytää sen, mitä on tullut etsimään. Se että saa ihmisen hyvälle tuulelle.”

Työporukassa kutsutyöntekijää kohdellaan tasaveroisesti. Iltoja ja viikonloppuja Silo tekee omasta halustaan, arkiaamuina on mielellään vapaalla ja käy kuntosalilla.

Silolle olisi kuitenkin tärkeää, että vapaapäivät olisivat oikeasti vapaita.

”Voisin lähteä vaikka käymään Tukholmassa, jossa hyvä ystäväni asuu. Voisin joskus pidemmillä vapailla ottaa äkkilähdön jonnekin. Ei tarvitsisi pelätä, että jos en pääse töihin, kutsua ei enää tule. Nyt en uskalla lähteä suunnilleen minnekään.”

 

Artikkeli ilmestyy osana kaksivuotista Ajolähtö-tutkimushanketta, jota rahoittaa Koneen Säätiö. Ajolähtö kertoo journalismin, valokuvan ja tutkimuksen keinoin nuorista aikuisista uuden työn markkinoilla. Ajolähtö-blogi Suomen Kuvalehden verkkosivuilla.