Vapaan sopimusoikeuden yhteiskunnassa ei kenelläkään voi olla ”oikeutta työhön”
NÄKÖKULMA: Ymmärrän marinaa perustuslakiasiantuntijoiden ylivallasta, kirjoittaa Juhana Vartiainen.
Seurasin ennen poliittista uraani syrjäkarein poliittisten päättäjien ja valtiosääntöasiantuntijoiden erimielisyyksiä perustuslain tulkinnoista. Päätöksentekoa läheltä katsoessa olen kuitenkin alkanut enenevässä määrin ymmärtää poliitikkojen marinaa perustuslakiasiantuntijoiden ylivallasta.
En toki paheksu sitä, että perustuslaki yleisesti asettaa rajoja poliittiselle päätöksenteolle. Niin sen tuleekin tehdä. Mutta talouspolitiikan kannalta perustuslaki saattaa rajoittaa vastuullista päätöksentekoa enemmän kuin mikä on kohtuullista ja mielekästä.
Ongelmat eivät johdu perustuslain laatijoiden hyvän tahdon puutteesta, vaan pikemminkin siitä taloudellisesta ajattelusta, joka on ohjannut nykyisen perustuslain laatijoita.
Ajattelu heijastaa edelleenkin sellaista populistista maailmaa, jossa taloudellista hyvinvointia ajatellaan jaettavan poliittisella tahdolla. Julkisen talouden budjettirajoitus ei sitä vastoin selvästikään ole ohjannut perustuslain laatijoiden työtä. Myöskään työmarkkinoiden toimintalogiikkaa ei ole taidettu oikein ymmärtää silloin kun valtiosääntömme on kirjoitettu.
Julkistalouden osalta perustuslakimme taloudellisine oikeuksineen on epäsymmetrinen. Perustuslaki suojaa vankasti taloudellisen perusturvan tasoa, ja syksyn valiokuntakeskustelut osoittavat, että perustuslakia pidetään tulonsiirtojen mitoituksen rajoituksena. Jos keskeisiä tulonsiirtoja kuten toimeentulotukea tai asumistukea pienennetään, jossain tulee vastaan raja, jonka alapuolelle menemistä pidettäisiin perustuslain vastaisena.
Tämä ei ole moitittavaa, enkä paheksu sitä, että olemme sitoutuneet jonkinlaisen minimitoimeentulon ylläpitämiseen. Mutta perustuslaista ei löydy yhtä vahvoja normeja, joihin julkistalouden tasapainosta huolta kantava poliitikko voisi vedota.
Julkistalouden enenevä velkaantuminen ei muodollisesti loukkaa kenenkään perusoikeuksia. Valtiosäännössä sanotaan vain yleisesti, että tuloarvioiden on katettava määrärahat.
Näkemäni ja kuulemani perusteella voisinkin helposti kuvitella, että Suomen valtio ja kunnat velkaantuvat räjähtävästi samalla kun perustuslakiasiantuntijat keskittyvät estämään tulonsiirtojen leikkauksia.
Vähimmäistoimeentulon standardit toki ilmeisesti reagoivat jossain määrin taloudelliseen tilanteeseen, ja kokeneet edustajat ovat kertoneet minulle, miten 1990-luvun laman aikana sallittiin perusoikeusnäkökulmastakin suuremmat tulonsiirtojen leikkaukset kuin sittemmin seuranneella nousukaudella.
Mutta tällainenkin automatiikka johtaa vahingolliseen suhdanteita vahvistavaan toimintatapaan. Mikään perustuslain kohta ei näytä velvoittavan pitkäjänteiseen budjetointiin.
Minusta jokaisen taloudellisten perusoikeuksien toteutumisesta huolta kantavan olisikin pitänyt jo 2000-luvun alussa vedota naama punaisena sen puolesta, että julkistalous ryhtyy varautumaan edessä häämöttävään massiiviseen väestön ikääntymiseen, mutta ainakaan perustuslaki ei näytä ketään pakottaneen tällaiseen.
Kyse ei ole vain epäsymmetriasta yksilön oikeuksien ja julkisen talouden tasapainon välillä. Perustuslaki ei tee riittävän selvää eroa vapausoikeuksien ja taloudellisten oikeuksien implikaatioiden välillä.
Perinteiset negatiiviset vapaudet kuten sananvapaus, uskonnonvapaus ja habeas corpus ovat normaalioloissa julkistaloudelle ilmaisia tai ainakin ”halpoja”, kunhan valtiovalta vain pidättyy puuttumasta yksilönvapauksiin.
Tarvitaan toki oikeusjärjestelmä, joka tarvittaessa valvoo vapauksien toteutumista. Silti minun sananvapauteni ei edellytä muilta kansalaisilta erityisiä uhrauksia.
Taloudellisten ”oikeuksien” luonne on toinen. Voimme toki kirjoittaa perustuslakiin, että kaikilla on oikeus taloudelliseen toimeentuloon vaikka omia tuotannontekijätuloja ei olisikaan. Mutta tuo oikeus ei voi olla samantasoinen kuin vapausoikeudet, koska se edellyttää kaikilta tietynlaista käyttäytymistä. Jotta jotkut voivat elää tulonsiirtojen varassa, toisten täytyy tehdä työtä ja suostua maksamaan veroja.
Periaatteessa he voivat kieltäytyä tästä ja vaikkapa muuttaa ulkomaille. Ja jos veroaste nousee liian korkeaksi, työnteon kannustimet heikkenevät. Taloudellisissa perusoikeuksissa on siis jonkinlainen kokoonpano-ongelma.
Vielä räikeämpänä kokoonpanoharha näyttäytyy perustuslain 18 pykälän otsikossa, ”oikeus työhön”. Luvun otsikko ja teksti huokuvat edelleen ajattelutapaa, jonka mukaan perustuslaki takaa oikeuden työhön ja irtisanomissuojaan.
Vapaan sopimusoikeuden yhteiskunnassa ei kenelläkään kuitenkaan voi olla ”oikeutta työhön”, siitä yksinkertaisesta syystä, että se edellyttää toista osapuolta, joka on valmis solmimaan työsopimuksen. Joidenkuiden ominaisuudet ovat sellaisia, ettei kukaan halua heitä töihin.
Lisäksi monet lainsäädännön luomat instituutiot kuten työehtosopimusten yleissitovuus nimenomaan estävät sitä, että mahdollisimman moni pääsisi työsuhteeseen.
Myös irtisanomissuojasta on joidenkin perustuslakiasiantuntijoiden mukaan mahdotonta sopia vapaasti, ja perustuslain mukaan ”ketään ei saa ilman lakiin perustuvaa syytä erottaa työstä”. Kuulostaa hyvältä, mutta sama pykälä voi jättää aika monen kansalaisen kokonaan ilman työsuhdetta.
Liian vahva perusoikeusajattelu ei siis ole sopusoinnussa vapaan sopimusoikeuden kanssa, vaikka kuinka niin toivoisimme. Jos perustuslaissa lukisi ”jokaisella on oikeus hyvään puolisoon”, jokainen ymmärtäisi, ettei tällaista oikeutta mitenkään voi taata. Miksi työmarkkinoista ajatellaan erilaisella, naivilla tavalla?
Kirjoittaja Juhana Vartiainen on kokoomuksen kansanedustaja.