Tiesitkö tämän: Suomi julistettiin itsenäiseksi jo huhtikuussa 1917 – Asialla oli Suomussalmen kirkkokokous

ESSEE: Suomen ensimmäinen itsenäisyysjulistus jäi aikoinaan vähälle huomiolle, koska se syntyi kaukana periferiassa, kirjoittaa Paavo Eini.

historia
Teksti
Paavo Eini
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Mitä tapahtui Suomussalmen kirkkokokouksessa huhtikuussa 1917? Ja mikä sai kansankokouksen julistamaan Suomen vapaaksi ja Vienan sen osaksi?

“Suomussalmen kirkkokokouksen vallankumouksellisuus oli sosialistinen ja kohdistui uudenlaisen Suomen luomiseen uudenlaisen hallintomallin mukaisesti”, kirjoittaa historian unohtamasta kokouksesta toimittaja Paavo Eini Kanava-lehdessä. “Herrojen Suomen oli aika väistyä.”

Suomen Kuvalehti julkaisee Einin kirjoituksen kokonaan.


Kylän kirkon ovet avautuivat poikkeuksellisella tavalla ja kokoontunut kansa vyöryi sinne.

Kirkkokokous on oikeastaan harhaanjohtava nimi Kainuun ja koillisen Suomen poliittiselle kansankokoukselle, joka pidettiin Suomussalmella 7. huhtikuuta 1917 ja joka paisui niin suureksi, ettei sille löytynyt kylässä sijaa.

Silloin avautuivat poikkeuksellisella tavalla kylän kirkon ovet ja kokoontunut kansa vyöryi sinne.

Sää suosi kokoontujia. Hanget olivat vielä syviä, mutta päivällä oli lämpötila jo päälle nollan. Aurinkoa ei näkynyt, koska satoi kevyttä lunta.

Ei ole varmaa tietoa siitä, miten kutsu kokoontumiseen tapahtui. Mikään spontaani tapahtuma se ei ollut, sillä väkeä oli laajalta alueelta.

Lähtölaukaus oli ammuttu jo vuonna 1905 suurlakossa. Vaiennut kansa oli löytänyt oman äänensä ja uuden tavan toimia: joukkovoiman. 1910-luvulla erilaisista joukkokokoontumisista voimakkaine vaatimuksineen oli tullut maan tapa.

Kokoonnuttiin yleensä vieläpä yhdessä: porvaristo, jopa sen oikeistolainen aktivistinen siipi ja nouseva sosiaalidemokraattinen työväki. Samoissa mielenosoituksissa ja kokouksissa liehui sovussa kaksi lippua, porvarien lippu ja työväen punainen lippu. Vieretysten ne olivat Suomussalmen kirkossakin.

Ensimmäinen maailmansota lopetti tilanteen, kun Venäjän keisari julisti sotatilan myös Suomeen. Kenraalikuvernööri sai laajat valtuudet valvoa yleisten kokousten pitoa, lehdistön kirjoittelua, tuomioistuinten ja virkamiesten toimintaa ja koulujen opetusta. Yhdistystoiminnan lamaannus kesti kuitenkin vain hetken.

 

Uutiset Venäjän maaliskuun vallankumouksesta 1917 saavuttivat pian myös Kainuun.

Kun maaliskuussa tuli tieto keisari Nikolai II:n luopumisesta, hiljainen korpien kansa heräsi. Jo 22. maaliskuuta, viikko keisarin luopumisen jälkeen, Kajaanin työväenyhdistys järjesti siihen saakka suurimman joukkomielenosoituksen, johon otti osaa noin 1 500 ihmistä. Joukossa oli vapaamielisiä porvareita ja myös koululaisia.

Viikkoa myöhemmin oli uusi mielenosoitusmarssi ja -juhla, tällä kertaa Venäjän vallankumouksessa kaatuneiden sankarien muistolle. Mukana oli Kajaanissa ollut venäläinen sotilasosasto lippuineen ja puhujana muun muassa tämän joukko-osaston päällikkö.

Pian näiden sopukokoontumisten jälkeen rivit alkoivat kuitenkin rakoilla. Aktivistit perustivat jääkärien etappi-isännän Hallan-Ukon eli hyrynsalmelaisen entisen kansanedustajan Juho Heikkisen johdolla oikeistolaisia kansalaiskomiteoita eri puolille Kainuuta.

Hänen perässään kulki Kainuun osuusliikkeiden matkatarkastaja Janne Myyryläinen luomassa paikallisia työläisten komiteoita. Molemmat hehkuttivat isänmaan ja demokratian puolesta, mutta kylillä alettiin jo katsella, mihin porukoihin kukin kuuluu.

Suomussalmella, kirkonpenkeillä istuen, oltiin viimeistä kertaa jotenkuten sopuisasti yhdessä suunnittelemassa uudenlaista Suomea. Soraääniä oli kuitenkin paljon, ja ne kuuluivat, koska kirkkoväki äänesti pääasiassa huutamalla.

 

Väkijoukko lähti liikkeelle osuusliikkeen edestä. Johtajana oli seppä Iisakki Matero, joka kehotti kaikkia tienvarressa olleita liittymään mukaan.

Sinivalkoinen kirjallisuus on kertonut kokoontumisen spontaanisuudesta. Näin ei voi olla. Tuntuu mahdottomalta, että tällaiseen joukkoon olisivat liittyneet noin vain tien varrelta esimerkiksi sellaiset vaikuttajapersoonat kuin kirkkoherra Frans Nordlund, pastori Taavetti Kapiainen, Hallan-Ukko, nimismies Sandberg, muutama muu paikallinen virkamies ja Janne Myyryläinen. Pääjoukko oli lähiseudun talvisavotoilta ja pientilallisia.

Ajatus yhteisestä kokoontumisesta on voinut syntyä niin Hallan-Ukon kuin Janne Myyryläisenkin mielessä heidän kiertäessään pitkin maakuntaa. Kainuu oli heidän poliittinen pelikenttänsä, jossa he juoksivat toverillisesti kilpaa.

Lopullisen päätöksen kokoontumiselle on kuitenkin todennäköisesti antanut histo­rioitsija Reijo Heikkisen mukaan Kainuussa noihin aikoihin vieraillut nuori ja innokas aktivisti Paavo Sivén, myöhempi Paavo Susitaival, joka oli tavannut kirkkoherra Nordlundin.

Valtavaksi paisunut väkijoukko suuntasi kohti kirkkoa, missä suunnitelmassa mukana ollut pastori Kapiainen avasi ovet. Koskaan ei ole Suomussalmella haluttu kirkkoon innokkaammin kuin pääsiäisenä 1917. Kokouksessa pidetyn pöytäkirjan mukaan ”oli läsnä lähemmä kaksi tuhatta kansalaista pitäjän eri puolilta ja muutama ulkopitäjistä”.

Kaikki eivät edes mahtuneet sisälle kirkkoon.

Piilossa ollut herraviha purkautui kiihkeinä huutoina ja herjoina.

Alttarin eteen nostettiin pöytä ja tuolit, sivulle Suomen lippu ja toiselle sivulle työväen punainen lippu.

Alttaritaululta katseli Maria-äiti Jeesus-lapsi sylissään remuavaa kirkkoväkeä, joka huusi uhmakkaasti ja pui välillä nyrkkiä. Tällaista seurakuntaa hän ei ollut koskaan nähnyt.

Kapiainen avasi itseoikeutetusti kokouksen ja pyysi valitsemaan sille puheenjohtajan. Joku virkamiehistä ehdotti avaajaa, mutta silloin väki räjähti huutamaan puheenjohtajaksi Janne Myyryläisen.

Kainuun sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen johtohahmoksi kasvanut Myyryläinen asettui pöydän taakse, vaatii hiljaisuutta ja sai sen. Viereen istahti sihteeriksi Kapiainen, josta kansa ei pitänyt hänen ylimielisen olemuksensa vuoksi.

Välillä kokous meni huutamiseksi, mutta puheenjohtaja sai auktoriteetillaan tunnekuohut jotenkuten kuriin.

Piilossa ollut herraviha purkautui kuitenkin kiihkeinä huutoina ja herjoina. Pian vaadittiin herrojen poistamista kirkosta ja virkamiesten, muun muassa pastori Kapiaisen, nimismies Sandbergin ja poliisi Mannisen erottamista viroistaan.

Kapiainen jatkoi ylimieliseen tapaansa sihteerinä kuurona kaikille huudoille, ja Myyryläisen nuijanlyönnit kaikuvat kirkkosalissa. Kokous vyöryi eteenpäin kuin mitään ihmeempää ei olisi tapahtunut.

 

Hallan-Ukon puhe yhdisti koko sekavan seurakunnan.

Hän puhui siitä, miten vaikeiden aikojen jälkeen oli vihdoin koittamassa vapauden hetki, ja  tuon suuren hetken avaimet olivat nyt paikalla olleiden käsissä. Päätteeksi hän viittasi kädellään kohti punaista lippua ja sanoi sen olevan vapaustaistelijoiden lippu, jonka alla Suomikin saa vapauden.

Heikkisen mukaan tämä jääkärivärväriltä erikoinen ele on jätetty pois Suomussalmen kirkkokokouksen ensimmäisistä raporteista. Myöhemmissä kertomuksissa se on haluttu nähdä kädenojennuksena työväenliikkeelle.

Jos näin olisi, mistä sitten johtui Hallan-Ukon ja Myyryläisen poliittinen kilpajuoksu Kainuun maisemissa? Selitys eleelle voi olla toinenkin.

Tuolloin ei ollut olemassa virallista sinivalkoista Suomen lippua, vaan sen sijasta käytettiin pääasiassa Venäjän laivaston perua ollutta sinivalkoista ristilippua ja Suomen vanhasta leijonavaakunasta peräisin ollutta punakeltaista lippua.

Punakeltainen oli tuolloin Venäjän sortotoimenpiteitä tiukimmin vastustaneiden perustuslaillisten tunnusväri. Sopisi, että juuri se olisi ollut Suomussalmen kirkossa ja Hallan-Ukon aktivistikäsi olisi viitannut siihen. Silloin se ei olisi ollut sovitteleva ele, vaan linjanveto.

Hallan-Ukon jälkeen puhui kirkkoherra Nordlund. Puheensa lopussa hän ehdotti Suomen julistamista tilaisuudessa itsenäiseksi ja Vienan Karjalan liittämistä Suomeen, jolloin koko kulmakunta saisi paremmat mahdollisuudet tehdä kauppaa ja kohentaa olojaan.

Yllättävä ehdotus hyväksyttiin käytännössä yksimielisesti. Sen jälkeen kokous suistui sekasortoon eikä nuijanlyöntejä kuullut enää kukaan.

Miehille kerättiin kolehti Helsingin-matkaa varten.

Pastori Kapiainen kirjoitti – Heikkisen mukaan – mylvivän korpikansan tunnot pöytäkirjaan:

”Eduskunnan on nykyiselle Venäjän hallitukselle ilmaistava kansan toivo ja pyyntö, että se tahtoo nykyisen jalomielisen Venäjän hallituksen korvaamaan Suomelle tehdyt vääryydet siten, että se julistaa Suomen täysin itsenäiseksi kuten se on Puolalle itsenäisyyden vakuuttanut.”

Pöytäkirjan 6. pykälä kuuluu:

”Otettiin käsiteltäväksi kirkkoherra F. Nordlundin alustama kirjallinen esitys Suomen itsenäisyydestä ja Vienan-Karjalan yhdistämisestä Suomeen.(…) Esitys hyväksyttiin, seisoalle nousten, yksimielisesti kokouksen päätöksenä pöytäkirjaan merkittäväksi ja valittiin edustajat kirkkoherra F. Nordlund ja ent. kansanedustaja, maanviljelijä J. A. Heikkinen, Hyrynsalmelta Suomen kansan Eduskunnalle päätöksestä tietoa viemään Helsinkiin ja asiasta edusmiesten kanssa keskustelemaan, joille yllämainituille edustajille ote tästä pykälästä annetaan.”

Pöytäkirjan allekirjoittivat Myyryläinen ja Kapiainen ja sen tarkasti ja hyväksyi viisimiehinen tarkastuslautakunta 10. huhtikuuta.

Kokouksen päätteeksi kirkossa kerättiin kolehdilla rahaa matkamiesten kuluihin ja hotellikorvauksiin Helsingissä. Kokoon saatiin helposti riittävä summa eli 104 markkaa 71 penniä ja 51 kopeekkaa.

 

Helsingissä julistus ojennettiin eduskunnan puhemiehelle Kullervo Mannerille sekä senaattoreista Oskar Tokoille ja P. E. Svinhufvudille. Pitempiin puheisiin ei päästy. Mannerin kerrotaan sanoneen: ”Asia on hyvä, mutta se riippuu tällä kertaa Hindenburgista ja Jumalasta.”

Tokoi ja Svinhufvud pitivät hanketta vaarallisena ja kehottivat valtuuskuntaa palaamaan kaikessa hiljaisuudessa takaisin Kainuuseen. Muutamaa kuukautta myöhemmin he itse tekivät saman aloitteen, joka johtikin tulokseen. Vienan Karjala oli tosin jätetty siitä pois.

Ajan monissa mielenosoituksissa ja kokouksissa tehtiin rajuja päätöksiä ja vaadittiin tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa, mutta missään niistä ei ehdotettu itsenäisyyttä kertaratkaisuna ongelmille ja toiveille. Asia oli poliitikoille ja puolueaktiiveille arka pala.

Vanha isäntä oli ollut hyvä ja paha ja sitä oli kuunneltu ja kirottu. Sen hylkääminen kokonaan oli ajatus, joka oli helpointa sysätä syrjään, varmuuden vuoksi.

 

Suomussalmen kirkkokokouksen osanottajien valtaosan mieliala oli vallankumouksellinen, ei vanhakantaisesti isänmaanhehkuinen, kuten aikoinaan kerrottiin.

Sen vallankumouksellisuus oli sosialistinen ja kohdistui uudenlaisen Suomen luomiseen uudenlaisen hallintomallin mukaisesti. Herrojen Suomen oli aika väistyä.

Järjestäjät kanavoivat kuitenkin tämän hehkuvan innostuksen uudenlaiseen muotoon eli itsenäisen Suomen julistukseksi.

Ehdotus Vienan Karjalasta oli erinomainen diplomaattinen veto: ei mikään isänmaallis-heimohenkinen vaatimus, vaan elinkeinopoliittinen näkemys, jota kukaan ei voinut vastustaa. Siinä oli samaa lupausta kuin Kekkosen puheessa vuosikymmeniä myöhemmin Kostamuksen rakentamisesta.

Ehdotukset itsenäisyydestä ja Vienasta olivat niin uusia, rajuja ja täydelliseltä tuntuvia, että ne hiljensivät riitaisuudet ja synnyttivät yhteisesti hyväksyttävän ratkaisun.

Jos julistus olisi annettu Helsingissä, kirkon seinässä olisi muistolaatta.

Suomen ensimmäinen itsenäisyysjulistus jäi aikoinaan vähälle huomiolle, koska se syntyi kaukana periferiassa, josta lähtevä ääni harvoin kantautuu toteuttamiskelpoisena Helsingin päättäjien korviin.

Jos sama julistus olisi annettu jossakin Helsingin kirkossa, olisi sen seinälle kiinnitetyn muistolaatan eteen kokoonnuttu kunnioittavasti jo useita kertoja.

Oma osansa on Suomussalmen omalla kirkkokansalla, joka pian huomasi, että päätös, jonka se oli suurin toivein hyväksynyt, ei johtanutkaan niihin tuloksiin, joihin silloin uskottiin.

Esimerkiksi väkijoukon kirkkoon johtanut ­Iisakki Matero, joka myöhemmin istui poliittisista syistä vuosia kiven sisällä, ei muistelmissaan edes mainitse Suomussalmen kokousta. Se leimautui valtaosan mielessä herrojen juoneksi.

Suomussalmen kuntakaan ei ole juuri ratsastanut itsenäisyyskokouksella. Se kuuluu hyvin omaleimaisen ja uskonnollisiakin piirteitä omaavan kainuulaisen korpikommunismin piiriin, eikä kirkkokokous ole tälle joukolle mikään ylvästelyn aihe.

Janne Myyryläisen demariveri punertui kansalaissodan aikana ja mies pakeni rakentamaan suomenkielistä Itä-Karjalaa.

Tammikuun pakkasilla 1922 hän hiihti Jahvetti Moilasena noin 70 miehen joukolla Savukosken savotoille ajatuksena luoda perusta punaiselle Pohjois-Suomella.

Hanke tunnetaan läskikapinan nimellä.

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Kanavassa 2/2017. Kirjoittaja Paavo Eini on eläkkeellä oleva Yleisaradion toimittaja.

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja lehdillä on yhteinen päätoimittaja.