Tervetuloa kaikki! Närpiössä ja Korsnäsissä ilahdutaan jokaisesta uudesta maahanmuuttajasta
Närpiön kuudenneksi yleisin sukunimi on Nguyen.
Bengalia, punjabia, berberiä, kurdia, somalia, venäjää, singaleesia, tamilia, nepalia, kikujua, hausaa, tagalogia… Helsingissä asuu 93 000 ihmistä, joiden äidinkieli ei ole suomi, ruotsi tai saame. Pääkaupunkiseudulla jo joka seitsemäs asukas on vieraskielinen – siis noin 15 prosenttia.
Isolta kirkolta katsottuna Suomi näyttää kansainväliseltä paikalta. Se on harhaa. Keskivertokunnassa vieraskielisten asukkaiden osuus on kaksi prosenttia. Pääkaupunkiseutu on kansainvälinen, muu Suomi ei.
Mutta muun Suomen laidalla on poikkeus. Neljän tunnin ajomatkan päässä itähelsinkiläisistä maahanmuuttajalähiöistä luoteeseen, Merenkurkussa, on Närpiö.
Siellä on kansojen sulatusuuni.
Vihdoinkin kuuma. Närpiön kirkolla ei heinäkuisena perjantaina liiku kukaan. Kaikki ovat tietysti keskustassa. Siellä vietetään jokavuotista tomaattikarnevaalia.
Kirkko on komea keskiaikainen ilmestys, jonka vanhimmat osat pystytettiin 1500-luvulla. Seinät valkoiseksi rapattua kiveä, vieressä puinen kellotapuli.
Aikoinaan tänne vaellettiin pitkien matkojen päästä jumalanpalvelukseen. Vetovoimasta muistuttavat kirkon ympärille ripotellut pikkutalot. Ne ovat hevosten parkkipaikkoja. Punaisissa puumökeissä ratsut saivat levähtää, kun ihmiset istuivat kuulemassa Sanaa.
Isoimmat kirkkotallit oli varattu vauraiden mahtitalojen kulkupeleille. Yhden tallin ovi aukeaa. Maassa lojuu meetvurstipitsan kääre.
Snickars, Norrgård, Söderback, Nyman, Nygård… Hautausmaan kivet kertovat, että ollaan syvällä ruotsinkielisessä Suomessa.
Nykyään Närpiön kuudenneksi yleisin sukunimi on Nguyen.
Karnevaaliväki löntystelee myyntikojujen lomassa. Vihanneksia, vaatteita, lasiesineitä. Naisjärjestö kerää ehdotuksia vuoden närpiöläiseksi.
Kambvägenillä kaikuu kaihoisa rytmi. Jhermy Ramos, 17, soittaa salsaa matkapuhelimesta.
Ecuadorissa syntynyt Ramos ottaa keinuvia tanssiaskeleita myyntikojunsa vieressä.
Kojussa on esillä metallinhohtoisia spinnereitä. Ramos näyttää, kuinka lelua pyöritetään etusormen päässä kuin hyrrää.
”Bra för stress!” Ramos sanoo.
Vaikka mikä Närpiössä stressaisi.
”Mycket lung”, Jhermy kehuu kotikuntaansa.
Tummaihoinen tyttö tanssahtelee salsan tahtiin. Alaselkään ulottuvat pikkuletit heiluvat.
Good Asian food. Aasialaisen näköiset ihmiset kauppaavat kevätrullia ja nuudeliannoksia. Vai onko korrektia arvailla ihmisten taustoja?
Lions Clubin lohiarvonta-altaalle tupsahtavan eläkeläisherra Tore Grönesjön taustaa ei tarvitse arvailla. Arvontaa valvova Henry Forsman esittelee ystävänsä: Grönesjö on ruotsalainen.
Kyllä, Grönesjö vahvistaa. Hän muutti Suomeen rakkauden perässä: Kreikan-loma, tanssia ravintolassa, puhelinnumero.
Forsman puolestaan on entinen mamu, yksi kymmenistä tuhansista suomalaisista, jotka lähtivät Ruotsiin 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Se oli työperäistä maahanmuuttoa, niin kuin nykyään sanotaan.
Maahanmuuttajia uurastaa myös täkäläisissä hoitokodeissa.
Forsmanin mielestä tulijat suhtautuvat vanhuksiin valtavan kunnioittavasti. Vai onko korrektia yleistää?
”Oijoi, he pitävät meistä niin hyvää huolta”, Grönesjo sanoo.
Närpiöläiset vääntävät ruotsia kuin savolaiset suomea.
Kvems ji hitche mössa?
Tätä kieltä ei heti tunnistaisi. Närpiön ruotsi on pahamaineisen vaikeaa. Kvems ji hitche mössa on närpiöläinen tapa kysyä, kenen tämä pipo on, yleiskielellä vems är den här mössa.
Karnevaalivieraalta kadonnut vauvan päähine on toimitettu infopisteeseen.
Närpiöläiset vääntävät ruotsia kuin savolaiset suomea. Yksi kahvi, en kaffe, onkin ein kaffe. Anteeksi, förlåt, on föluoåt. Vessa, toaletten, viesie.
Närpiönkieli, närpespråket, närpessproåtsche.
Suomea ei näy missään paitsi Kotipizzan logossa. Ja possujunassa. ”Possujuna, 3 €.”
Hymyilevät muovipossut kulkevat soikion muotoisella radalla lapset kyydissä.
Tuntuu hyvältä puhua vaihteeksi suomea. Possujunan mies on Laihialta, täällä vain työkeikalla. Hän epäilee, että osa täkäläisistä vain teeskentelee, ettei suomi suju.
Kaksi vietnamilaisen näköistä naista lähestyy possujunaa. Heillä on mukanaan kaksi lasta.
Två stycke, naiset sanovat ja antavat kympin setelin possujunan miehelle.
Två, mies vahvistaa. Väntä lite jag måste växla, hän sanoo ja hakee vaihtorahaa.
Tämä on yksinkertaista kielenkäyttöä. Jos keskustelu menee mutkikkaaksi, on pakko vaihtaa englantiin, possujunamies sanoo.
Närpiö on ihan pääkaupunkiseudun kintereillä. Vantaa, Espoo ja Helsinki ovat Suomen kansainvälisimmät kunnat, jos mittarina käyttää vieraskielisten osuutta. Närpiö on neljäntenä. Närpiöläisistä 13 prosenttia on vieraskielisiä.
Viidentenä Manner-Suomen kunnista on Turku.
Kuudentena? Korsnäs, Närpiön naapuri: kymmenen prosenttia vieraskielisiä. Korsnäs jättää taakseen kasvukeskuksia, kuten seitsemän prosentin Tampereen, neljän prosentin Oulun ja kolmen prosentin Kuopion.
Korsnäs on naapuriaan selvästi pienempi, pittoreski 2 000 asukkaan paikka. Talot ovat hyvässä maalissa, ikkunoissa pitsiverhoja. Robottiruohonleikkurit vaeltelevat pihoilla.
Punaisen puutalon seinässä liehuu Thaimaan lippu.
Korsnäs on rantaa täynnä. Lapsille on jaossa uimamaisterin titteleitä.
Suojaisaan poukamaan on rakennettu keltainen puinen paviljonki, jonka eteen lappaa autoja. On alkamassa konsertti. Lippuja saa vielä ovelta, 30 euroa.
Rahastaja Kaj Gustafsson ei voi käsittää, että joku ei tunne illan esiintyjiä. Mats Rådberg, Nina Lassander, Therese Karlsson, Scoog, Heléne Nyberg ja Thomas Lundin. Kaikki kuusi nousevat tänään lavalle. He ovat huippusuosittuja artisteja Ruotsista, Ahvenanmaalta ja Suomesta, Gustafsson selittää. Från Sverige, Åland och Finland.
”Från Svenskfinland”, korjaa keikan puuhamies Per-Erik Krooks.
Miten voi olla, ettei tiedä edes Thomas Lundinia? Thomas Lundin, Tammisaaresta kotoisin. Kosketinsoittaja viittilöi mukaansa backstagelle. Tulkaa! Kohta varmasti tunnistatte.
Lundin pahoittelee, ettei voi kätellä. Hän sukii selitykseksi hiuksiaan ja näyttää käsiään – hiusgeeliä.
Pian Lundin nousee lavalle kirkkaanpunaisissa housuissa. Hänellä on musikaalitähden elkeet.
Allt i slut ska ordna sig, för dig och mig och dom.
Korsnäsin kollektiiviseen kertomukseen kuuluu anekdootti, jonka mukaan kunta oli aikaisemmin maailman ruotsinkielisin. Ruotsin kunnat jäivät kakkoseksi, koska maahanmuutto oli alkanut siellä aikaisemmin. Anekdootin paikkansapitävyyttä on vaikea tarkistaa, mutta se voi olla totta. Vuonna 1990 Korsnäsin asukkaista 98 prosenttia oli ruotsinkielisiä.
Suomenkielisten osuus on yhä yhtä olematon, mutta maahanmuuton takia ruotsinkielisyysaste on pudonnut 86:een.
Lähikauppa Molpe Butik myy pelkkiä ruotsalaisia aikakauslehtiä. Hembakat on julkaissut gluteenittomien leivonnaisten erikoisnumeron.
Kunnanjohtaja Christina Båssar sanoo olevansa paremmin perillä länsinaapurin puheenaiheista kuin kotimaan aiheista.
Hän ei seuraa Suomi-Areenaa vaan Almedalenia. Kanavapaketti Svean ostamalla saa ruotsalaiset kanavat.
Jassoo. No haaveillaanko täällä, että oltaisiinkin ruotsalaisia?
”Ei, ei.”
”Meillä on Suomi-identiteetti. Me olemme enemmän eftertänksam… rauhallisempia kuin ruotsalaiset”, Båssar sanoo.
Kun tv:stä tulee urheilua, käännetään suomalaiselle kanavalle.
’Our lives are entwined in a very harsh times.” Kaksi vuotta sitten perussuomalainen Olli Immonen vastusti maahanmuuttoa runollisella englanninkielisellä, ”ankaria aikoja” valittelevalla Facebook-päivityksellä. Närpiössä ja Korsnäsissä ajat ovat kaikkea muuta kuin ankarat. Rannikon sulatusuunissa menee paremmin kuin suomalaisissa kunnissa keskimäärin, oli mittari miltei mikä hyvänsä.
Se, joka haudataan Närpiön kirkkomaahan, on todennäköisesti elänyt pidemmän ja terveemmän elämän kuin keskivertosuomalainen. Väkivalta- ja omaisuusrikollisuutta on vähemmän, ihmiset ovat onnellisempia.
Närpiön ja Korsnäsin yhteinen työttömyysprosentti on viisi. Maan keskiarvo on yli kymmenen, monessa itäsuomalaisessa kunnassa työttömyysprosentti on yli kahdenkymmenen.
Korsnäsin kunnan tiedotuslehti kertoo, että alkavana lukuvuonna oppilasmäärät ovat suuremmat kuin viime vuonna. Mamuista saadaan lisävahvistusta luokkiin, kyläkouluihin riittää oppilaita.
Kun valkonaamat muuttavat vanhainkoteihin, taloille löytyy ostajia.
Juuri tällaisesta maahanmuuton tuomasta piristysruiskeesta Ruotsissa unelmoitiin 1980-luvulla. Länsinaapurissa valtiovalta yritti pelastaa tyhjeneviä kuntia sijoittamalla niihin pakolaisia. Yritys epäonnistui. Maahanmuuttajat olivat samanlaisia kuin kantaruotsalaiset. Hekään eivät halunneet jäädä kituville paikkakunnille. Suuri osa päätyi lopulta isoihin kaupunkeihin.
Ihmiset hakeutuvat tuttujen pariin ja niin syntyvät ”Mogadishu Avenuet”.
Närpiö ja Korsnäs ovat onnistuneet siinä, missä useimmat pikkukunnat eivät onnistu. Näille rannoille on jääty.
Suomenkielisistä kunnista on vaikea saada työntekijöitä.
Suunta oli poispäin 1900-luvun alussa. Närpiöläiset lähtivät Amerikkaan. Worcesterin kaupunkia Massachusettsin osavaltiossa alettiin kutsua Pikku-Närpiöksi.
Yksi monista Amerikan-seikkailijoista oli Valdemar Mattfolk. Reissullaan hän omaksui uudenlaisen ruokavalion. Närpiössä oli syöty lihaa, kalaa ja hylkeitä. Vihanneksia ei osattu oikein viljellä.
Mutta Amerikassa Mattfolk sai niitä syödäkseen. Pian hän rouskutti niitä joka aterialla.
Yhdysvalloissa Mattfolk havaitsi, että kasvikset kasvoivat hyvin, kun niiden annettiin olla sisätiloissa. Aasialaistaustainen kurkku ja eteläamerikkalainen tomaatti tarvitsivat katon päänsä päälle menestyäkseen kylmässä maassa.
Mattfolk palasi Närpiöön vuonna 1916 ja rakensi kunnan ensimmäisen kasvihuoneen.
Suomalainen ruokavalio muuttui hitaasti, mutta sodan aikana Vaasaan sijoitetut saksalaissotilaat janosivat vihanneksia. Viljelmät laajenivat.
Nykyään kotimaisista tomaateista noin kaksi kolmasosaa viljellään Närpiössä tai Korsnäsissä.
Virallisia lukuja ei ole, mutta Närpiön kunnan kotoutumiskoordinaattori Lilian Ivars arvioi, että sadasta kasvihuonetyöntekijästä 98 on ulkomaalaistaustaisia.
Kasvihuoneyrittäjien mukaan bisnes ei pyörisi tässä laajuudessa ilman maahanmuuttajia. Heidän mukaansa suomenkielisistä kunnista on vaikea saada työntekijöitä Närpiöön. Ihmisillä on kotipaikkakunnillaan omakotitalot, lapsilla kaverit, kissoilla reviiri, kouluruotsi unohtunut. Aloituspalkka kasvihuoneessa on 8,3 euroa tunnissa.
Korsnäslainen Thi Nguyet Hong joutuu ottamaan kynän ja paperin avukseen. Miten paljon hänellä on sukulaisia Korsnäsissä?
Nguyetejä 6, Quê’ta 7… Yhteensä 30 sukulaista Vietnamista, Quang Ninhin alueelta.
Kohta voi jo puhua ”Pikku Quang Ninhistä”.
Thi Nguyet Hong asuu Korsnäsin kirkonkylällä kaksikerroksisessa puukerrostalossa. Asukkaina on kolme perhettä Vietnamista, kolme Bosniasta, yksi Myanmarista, yksi Valko-Venäjältä. Talon aikuisista puolet työskentelee kasvihuoneissa.
Ensimmäiset vietnamilaiset, noin 20 hengen pakolaisryhmä, saapui Närpiöön marraskuussa 1988. Korsnäs sai ensimmäiset vietnamilaisensa kaksi vuotta myöhemmin. Paikalliset järjestelivät tulijoille vaatteita ja kalusteita. Ja töitä. Taimien kasvatusta, istutusta, kypsien vihannesten poimimista, pakkaamista.
Kun työnantajat alkoivat 2000-luvulla valitella työvoimapulaa, ulkomaalaistaustaiset työläiset tarjosivat ratkaisun: tädit, sedät, serkut, tutut.
Muutama vuosi sitten Siirtolaisuusinstituutti teki ”Närpiön mallista” tutkimuksen. Miksi rannikkokunnat onnistuvat siinä, missä Ruotsi epäonnistui?
Tutkijoiden mukaan Närpiö ja Korsnäs tuskin olisivat pystyneet pitämään kiinni maahanmuuttajistaan, ellei heille olisi ollut töitä.
Toinen onnistumisen syy on tutkijoiden mukaan kantaväestön asenne. Ei pitäisi yleistää, mutta rannikon suomenruotsalaiset ovat ilmeisesti suvaitsevaisempia kuin metsäsuomalaiset:
”Omasta historiallisesta kokemuksesta kumpuava mielenmaisema näkyy humaanina eetoksena ja auttamisen halun perinteenä. Se tuottaa avoimuutta ja suvaitsevaisuutta ulkomailta tulevia kohtaan.”
Korsnäsin kunnanjohtaja lähettää innostuneelta vaikuttavan sähköpostin:
”Juuri saamamme tiedon mukaan saamme uuden kiintiöpakolaisryhmän kuntaan lähikuukausien aikana!”
Welcome to Korsnäs -Facebook-ryhmässä puuhataan jo keräystä syyrialaisryhmälle. Ennen kuin uudet asukkaat, ”nya Korsnäsborna”, saapuvat, tarvitaan syöttötuoleja, verhoja, lautasia, leluja, lastenrattaita ja ruokailuvälineitä.
Mirza Hodzicin puhelin soi jatkuvasti.
”Hej hej Carita!”
”Hej Jon!”
Mirza ja hänen vaimonsa Saudina ovat nykyään sekä Suomen että Bosnia-Hertsegovinan kansalaisia. He tulivat tänne 14 vuotta sitten.
”15. tammikuuta 2003”, Mirza Hodzic sanoo ruotsiksi.
Pariskunta tarjoaa mehua ja makeisia kotitalonsa terassilla, mutta ei tähän kehtaa jäädä kovin pitkäksi aikaa istuskelemaan. Perheessä on neljä lasta, kuusi koiraa, nelisenkymmentä lammasta, paljon tekemistä. Mirzalla on päivätyö koulun talonmiehenä, Saudinalla kouluavustajana. Vaimo oli edelliskaudella Korsnäsin kunnanvaltuustossa, tänä keväänä mies pääsi valtuustoon. Rkp:n listoilta tietenkin, sillä valtuustossa istuu pelkästään Rkp:n edustajia.
Omakotitalon vieressä köllöttävät kolme suurta kasvihuonetta ovat kuulemma vain harrastus, pienimuotoinen sivubisnes. Vihannesharrastus tuottaa 90 000 kiloa tavallisia tomaatteja vuodessa. Kurkkuja tulee 50 000 kiloa. Lisäksi joitakin tonneja kirsikkatomaattia ja paprikaa.
Onneksi Mirzan vanhemmat asuvat alle kilometrin päässä ja auttavat.
Vihannesviljelmielle on palkattu viisi kausityöntekijää Bosniasta.
Mirza tuli itsekin Suomeen kasvihuonetyöntekijäksi, aluksi vuoden työluvalla. Sukulainen järjesti työn. Vaimo tuli myöhemmin perässä.
”Nyt avaamme muille ovia”, Mirza sanoo.
Heidän harrastuksensa parissa bosnialaiset saavat työkokemusta, minkä jälkeen on helppo siirtyä töihin suuremmille viljelmille, joissa työtä riittää koko vuodeksi.
Ikävä kyllä kaikkein tulijoiden työmoraali ei ole enää sitä, mitä se joskus oli, Hodzicit valittelevat. Missään nimessä Suomeen ei saa tulla, jos aikoo heittäytyä turvaverkkojen kannateltavaksi. Pitää olla kiitollinen ja ahkera.
”Jos et ole tyytyväinen, ole hyvä, mene takaisin Bosniaan”, Mirza Hodzic sanoo.
Korsnäsin kotiseutumuseossa on esillä paikallista perinnepukeutumista. Mallinuket on puettu kuin 1900-luvun hääseurue.
Nykyään ei tulisi kuulonkaan, että häävieras ilmestyisi paikalle villapaidassa. Morsiankin näyttää enemmän meksikolaisen karnevaalikulkueen tanssijalta. Hänen päässään keikkuu puolimetrinen punainen tötterö, johon on kiinnitetty kiiltäviä killuttimia. Tummansininen pellavamekko on yhdistetty punaiseen viittaan.
1900-luvun alussa sama asu kiersi vuorotellen kylän morsiamilla.
Nykyään täälläkin on siirrytty käyttämään universaalia hääsotisopaa. Valkoisen mekon valitsi näköjään myös Le Nguyen omiin häihinsä Suomessa. Metrin korkuinen hääkuva roikkuu Nguyenin perheen olohuoneen seinällä.
Perheen talo on kilometrin päässä Korsnäsin kirkonkylältä, hiekkatien päässä. Nguyenit ostivat sinisen, 1950-luvulla rakennetun puutalon neljä vuotta sitten. Remontti jatkuu edelleen.
Vastarakennetun terassin laudat hohtavat puhtaina. On pihakeinu, trampoliini, kanoja. Oven edessä helposti jalkaan sujahtavia feikkicrocseja.