Tältä tuntuu olla köyhä

SK:n arkistoista: Työttömäksi jäänyt kertoo elämästään. Selkäranka-seminaarissa Sammon konsernijohtaja Kari Stadigh povasi samaa kohtaloa yhä useammalle.
Kotimaa 19.1.2014 08:30
© Hannes Heikura

Mistä tietää, että on köyhä? Siitä, että kun eläintarhassa katselee lasten kanssa hylkeitä, huomaa pohtivansa, kuinka paljon hyvää ja tuoretta lihaa tuossa makaakaan.

Kuuntelin radiosta keskustelua Suomen taloudesta. Kaksi korkeakoulun korkeasti oppinutta taloustieteilijää keskusteli. En saanut herroista selville muuta kuin sen, että toinen oli Aalto-yliopistosta ja toinen Helsingin yliopistosta. Taisi olla Aalto-yliopiston oppinut, joka totesi, että nykyajan lapsiperheiden köyhyys on sitä, että lapsi ei saa haluamaansa muotikännykkää. Miten voi viisas mies olla niin tietämätön todellisuudesta?

Noita todellisuudesta vieraantuneita talousoppineita poliitikkomme kuulevat asiantuntijoina ministeriöissä ja eduskunnan valiokunnissa. Köyhyyttä pohditaan, mutta siitä puhuvat ne, jotka eivät koskaan ole kokeneet mitään sellaista. Keskustelua käyvät ja päätöksiä tekevät ihmiset, joille köyhät ovat vain lukuja.

Köyhyys rajataan usein muiden ongelmaksi. ”Muut” ovat syrjäytyneitä, sairaita ja alkoholisteja, joihin kukaan tavallinen ihminen ei voi samaistua. Heidän köyhyytensä ei ole sen hyväksyttävämpää, mutta siitä on helpompi puhua, sillä ”muiden” köyhyys ei koskaan todella kosketa ”meitä”.

Jos köyhät eivät ole sairaita tai muuten surkeita, he ovat eläneet vastuuttomasti yli varojensa, ostelleet kalliita vaatteita ja käyneet lomamatkoilla, vaikkei moiseen olisi ollut varaa. He ovat olleet vastuuttomia tai vain tyhmiä. Moni uskoo, että köyhyys on tavalla tai toisella itse aiheutettua. Julkinen keskustelu on kovaa ja syyllistävää. Puhutaan tuhlaamisesta, ajattelemattomuudesta, holtittomasta ylivelkaantumisesta, jopa leppoistelusta.

Tämän päivän Suomessa köyhyys kuitenkin koskee tavallisia lapsiperheitä, joiden koulutetut, aktiiviset vanhemmat on saneerattu pois halvempien työntekijöiden tieltä. Suuri osa nykyisistä vähävaraisista on tavallisia ihmisiä, jotka ovat vähävaraisia globaaleista syistä. Köyhyys voi tulla yllättäen ja se voi koskea yhtä hyvin entistä koneasentajaa kuin entistä toimitusjohtajaakin.

 

Köyhyys on määrittelykysymys. EU:ssa on päätetty, että pienituloinen on henkilö, jonka vuositulot kulutusyksikköä kohden ovat pienemmät kuin 60 prosenttia koko väestön vastaavasta keskitulosta. Suomessa vuonna 2010 pienituloisuusraja oli 14 741 euroa / kulutusyksikkö / vuosi. Pienituloisia suomalaisia on Tilastokeskuksen mukaan noin 700 000.

Koska lapset ja puolisot kuluttavat vähemmän kuin yksin elävä aikuinen, lasketaan kulutusyksikkö siten, että perheen yksi aikuinen muodostaa yhden yksikön, muut 14 vuotta täyttäneet 0,5 yksikköä ja alle 14-vuotiaat 0,3 yksikköä. Perhe, jossa on kaksi aikuista ja kaksi pientä lasta, on siis yhteensä 2,1 yksikköä. Perheen yhteiset tulot jaetaan yksikköjen määrällä. Tästä seuraa, että kaksilapsisen perheen pienituloisuusraja on 30 956 euroa vuodessa.

Minä olen köyhä. Perheemme tulot ovat alle puolet virallisesta pienituloisuusrajasta. Käytössämme on 6,5 euroa päivässä henkilöä kohti. Siitä maksetaan asumiskulut, ruoat, vaatteet, harrastukset, vakuutukset, liikkuminen, koulukirjat ja kaikki muukin.

Meistä tuli köyhiä yllättäen. Sain tehdä tilaa yrityskaupan myötä tulleen johtajan vanhoille, tutuille alaisille. Pitkän uran samalla alalla tehneenä en enää kelvannut muualle. Kokemukseni oli joko väärältä teollisuudenalalta tai sitten sitä oli liikaa. Työhaastatteluissa työnantajat myönsivät uskovansa, etten kuitenkaan pysyisi aiempaa pienemmällä palkalla aiempaa helpommassa työssä vaan lähtisin pian pois. He eivät uskoneet vakuuttelujani siitä, etten enää tässä elämänvaiheessa pitänyt nousujohteista uraa tärkeänä ja että olisin mielelläni tehnyt työtä pienelläkin palkalla.

Ehkä ongelma oli joskus myös se, etteivät esimiehet halunneet palkata itseään kokeneempaa alaista: sellainen saattaa aiheuttaa ongelmia organisaatiossa. Lisäksi ehdin työnhaussa täyttää jo 45 vuotta. Sitä vanhempia ei enää haluta minnekään.

Puolisoni puolestaan on alalla, jossa on satoja työttömiä, korkeakoulutuksen saaneita ihmisiä. Hänkin on jo siinä iässä, jossa työllistymismahdollisuudet ovat olemattomat. Aktiivisesta yrittämisestä huolimatta hän ei ole löytänyt työtä, vaikka on menettänyt ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahansa jo kauan sitten.

 

Televisiouutisten haastatteluissa joukkoirtisanomisten uhrit suhtautuvat uuteen tilanteeseen vielä toiveikkaasti. He väittävät hymyillen uskovansa, että töitä kyllä varmasti vielä löytyy ja ellei löydy, on perustettava oma yritys.

Seuraavaksi TV-ruutuun ilmestyy vakavailmeinen pääministeri, joka kertoo valtion tukevan yrittäjyyttä ja toivovan, että juuri irtisanottu Suomen henkinen pääoma ja kehityksen veturi, koulutettu ja ahkera työntekijä, jaksaisi uskoa tulevaisuuteen ja perustaa uuden menestystarinan, joka nostaa koko Suomen suosta.

Minä tottelin pääministeriä ja perustin yrityksen, olenhan sentään ammattitaitoinen ihminen ja kokemustakin minulla on. Saman tien valtio rankaisi minua taloudellisesti: Menetin ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahani kokonaan.

Jos työtön henkilö tekee tilapäishommia toisen palveluksessa, jokainen hänen ansaitsemansa euro pienentää työttömyysturvaa 50 sentillä. Yrittäjällä ei sen sijaan moista turvaa ole. Hän saa tukea kuuden kuukauden ajan noin 500 euroa kuussa, eikä sen jälkeen välttämättä mitään, sillä jatkoraha on kiinni siitä, sattuuko sitä olemaan jäljellä. Ei sattunut.

Palkkaa uuden yrittäjän on turha odottaa pariin vuoteen. Velkaa sen sijaan useimpien on tehtävä, koska ilman työtiloja, työkaluja ja merkittävää markkinointibudjettia uutta firmaa on mahdotonta perustaa. Lisäksi yrittäjä joutuu maksamaan kuukausittain palkansaajiin nähden moninkertaisia eläkemaksuja täysin riippumatta siitä, saako hän tuloja vai ei, sillä yrittäjän eläkemaksut eivät ole palkkaan sidottuja.

Olen siis pääministeriä totellessani järjestänyt asiani todella huonosti. Jos hallitus oikeasti haluaisi tukea yrittäjyyttä, se muuttaisi ensimmäiseksi työttömyyspäivärahan myöntämisperusteita siten, että yrittäjiksi ryhtyviä kohdeltaisiin tasavertaisesti muiden kanssa. Uusia yrityksiä perustettaisiin varmasti enemmän ja työttömiä ammatti-ihmisiä olisi varmasti vähemmän, ellei oman yrityksen perustaminen merkitsisi loikkaamista kaikkien turvajärjestelmien ulkopuolelle.

On mahdollista, että jossain vaiheessa yritys menestyy, mutta sekään ei ole itsestään selvää. Yrittämiseen liittyy aina riski. Se on kuitenkin varmaa, ettei kukaan selviä yrityksen ensimmäisistä parista vuodesta ilman ruokaa.

Kataisen kehotus työllistää itsensä ryhtymällä yrittäjäksi hymyilytti minua muutenkin. Yhtä hyvin hän olisi voinut sanoa, että ainahan te voitte ryhtyä oopperalaulajiksi. Yrittäminen ei nimittäin ole helppoa. Ei riitä, että osaa jotakin. Tarvitaan myös yritysidea, riittävän hyvä koukku, jotta saadaan toiset ihmiset luopumaan rahoistaan.

Ideakin voi olla hyvä ja tuote voi olla mainio, mutta lisäksi ne pitää vielä osata myydä. Jollet osaa myydä, voit istua uuden Nokian päällä tai pitää häkissä vihaisia lintuja ja silti kärsiä nälästä. Eivät kaikki vanhan Nokian hylkäämät huippuinsinöörit osaa myydä, eivätkä kaikki osaa laulaa oopperaa.

 

Mutta yrittäjyyden ongelmat eivät ole se asia, josta halusin kirjoittaa, vaan köyhyys. Se, millaiselta köyhyys tuntuu.

Heti alkuun on todettava, että yllättävä ja suhteellisen nopeasti syntyvä köyhyys on erilaista kuin pitkäaikainen köyhyys. Vaikka nopea köyhtyminen työttömyyden tai sairastumisen vuoksi voi olla henkisesti hyvin raskas prosessi, toimeentulonsa menettäneellä on yleensä jo valmiiksi asunto ja auto ja kaappi täynnä vaatteita, vaikka päivittäiseen elämiseen tarvittavat rahat katoavatkin.

Myös yrittäjän köyhyys on erilaista kuin pitkäaikaistyöttömän. Työttömän köyhyys on toivotonta, mutta hän saa enemmän tukia ja alennuksia. Yrittäjän köyhyys on totaalisempaa, mutta siihen liittyy toivo paremmasta huomisesta. Mutta vaikka toivossa on hyvä elää, paha sitä on syödä.

Oli köyhyyden syy mikä tahansa, köyhä ei todellakaan mieti kännykkämerkkejä. Köyhä miettii, miten saisi rahat riittämään ruokaan ja mitä laskua voi lykätä hieman myöhemmäksi. Kaupassa köyhä oppii nopeasti kävelemään sujuvasti hyllyjen ohi: Ei juustoa, ei jugurttia, ei yrttejä, ei salaatteja, ei patonkia, ei keksejä, ei kalaa, ei lihaa, ei jäätelöä – ei mitään, mikä ei ole täysin välttämätöntä. Ei myöskään kirjoja, ei musiikkia, ei elokuvalippuja, ei bussilippuja eikä Linnanmäkeä.

Ei myöskään lääkäreitä, ellei henki ole kyseessä – tai lapset.

Ehdottomasti ei ainakaan alkoholia. Kaipaan kovasti lasillista hyvää viiniä, mutta yksi pullollinen maksaa enemmän kuin perheen ruokaan on budjetoitu. Ei tulisi mieleenkään sanoa lapsille, että tänään ette saa ruokaa, koska äiti ja isi juovat nyt lasilliset viiniä. Vaikka joissain perheissä niin valitettavasti sanotaankin.

Ei myöskään vaatteita. Jos rahaa on vain välttämättömään, kesän alennusmyynnit ovat merkityksettömiä. Uudet sandaalit tai shortsit ovat poistohintaankin hintansa verran liian kalliita. Tosin harva meistä ihan oikeasti tarvitsee uutta paitaa. Sukkia on kyllä hankittava syksyllä, kun tulee kylmä.

Syksyllä on jostain löydettävä rahaa myös lukion kirjoihin ja tulossa oleviin rippijuhliin. Minulla ei ole aavistustakaan, miten niistä selvitään. Mutta yhteen turhuuteen oli jostain löydettävä rahaa: Lapset halusivat mansikoita, edes kerran tänä kesänä.

Köyhyytemme syy on osittain valinnoissamme: Voisimme esimerkiksi vaihtaa automme mansikoiksi tai jugurtiksi. Se olisi kuitenkin tyhmää, sillä tarvitsen autoa työssäni. Auton syötyämme olisimme entistä varattomampia. Voisimme myös myydä kotimme ja asua vuokralla, mutta koti, johon osa lapsistamme on syntynyt, on viimeinen asia, josta luovumme.

 

Olen huomannut, että on yllättävän vähän asioita, joita ihminen tarvitsee. Tämä asenne tarttuu myös lapsiin. Kun tuhlattavaa rahaa ei ole vähään aikaan ollut, lasten on pian vaikeaa keksiä, mitä haluaisivat.

Itse kyllä tiedän, mikä olisi kivaa. Olisi kivaa saada tauko säästämiseen. Olisi kivaa ostaa hyvää ruokaa tuntematta huonoa omaatuntoa. Olisi kivaa lähteä maalle ajattelematta bensan hintaa. Olisi kivaa käydä lasten kanssa elokuvissa ja puolison kanssa joskus ravintolassa. Olisi kivaa tehdä joskus spontaanisti jotain kivaa, mutta kaikki maksaa. Eniten suren sitä, etten ehkä voi viedä lapsiani lomamatkalle, ennen kuin lapsuuden mansikka-aika menee ohi. Haluaisin tarjota heille muistoja ja yhteisiä kokemuksia.

Olisi muuten kivaa myös saada seksiä. Älkää käsittäkö väärin. En maksa puolisolleni hänen palveluksistaan enkä liioin käy vieraissa. Lapsiperheessä erotiikka vain on vaikeaa, etenkin jos osa pilteistä on jo kasvanut ikään, jossa uni ei tule. Tarvitsisimme kipeästi kahdenkeskistä aikaa, mutta se maksaa. Silloin, kun vielä oli rahaa, lähdimme silloin tällöin parin yön matkalle. Palkkasimme myös lapsenvahdin ja kävimme silloin tällöin romanttisilla illallisilla, jolloin suunnittelimme tulevia karkumatkojamme.

Köyhyys vaatii itsekuria, sillä vaikka joskus rahaa onkin tilillä, sitä ei voi käyttää, jos huomisesta ei ole tietoa. Tänään ei voi ostaa suklaata, koska myös viikon päästä on oltava varaa perunoihin. Vihaan köyhyydessä sitä, että minun on koko ajan pakko ajatella rahaa.

Köyhän elämä on kroonisesti kieltäytymistä – tauotonta arkea, jossa ei ole mitään odotettavaa. Se on köyhyydessä kaikkein pahinta. Köyhyys on äärettömän uuvuttavaa, koska ei ole varaa hengähtää hetkeksi. Siksi köyhyys on myös vaarallista: Loppuun asti uupuneet ihmiset saattavat menettää toivonsa ja toivottomat voivat tehdä tyhmiä ja kauheita tekoja.

 

Väitetään, että köyhät syrjäytyvät. Olen yhteiskunnallisesti aktiivinen, sillä se on kutakuinkin ilmainen harrastus. Olen sosiaalinen, analyyttinen ja tiedostava, seuraan maailmaa tarkasti ja keskustelen sen menosta myös lasteni kanssa. Vaikka olen syrjässä kulutusyhteiskunnasta, en vastaa omaa mielikuvaani syrjäytyneestä ihmisestä.

Olen kuitenkin pannut merkille, että köyhyys vastoin odotuksiani on sittenkin aiheuttanut jonkinlaista syrjäytymistä myös minussa.

Tapaan ihmisiä harvemmin. Minulla ei enää ole varaa lähteä ystävieni kanssa istumaan iltaa, erilaisista maksullisista harrastuksista puhumattakaan. Emme myöskään voi kutsua ystäviä kotiimme entiseen tapaan, sillä heille pitäisi ostaa syötävää. Vieraat syövät hirveän paljon, eikä heille kelpaa mikä tahansa alennusmyyntijauheliha. Kun emme kutsu, ei meitäkään kutsuta. Sosiaalinen kanssakäyminen siis vähenee, kun on köyhä.

Alussa minua syrjäytti köyhyyden sijaan työttömyys. En lähtenyt töihin, en tavannut työkavereita enkä enää päässyt osaksi työpaikkaterveydenhuollon huolenpitoa. Pian en myöskään halunnut kävellä kaupungilla: En voinut olla katselematta ohikulkijoita, joilla tuntui olevan kiire. Kaikki muut olivat matkalla jonnekin. Heillä oli tarkoitus. Kadehdin tarkoitusta paljon enemmän kuin varallisuutta. Vaikka alun ahdistus on jo mennyt ohi, en enää viihdy kaupungissa. Siellä on meluista ja ahdistavaa. Kotona – syrjässä – on helpompi hengittää.

Syrjäytyminen on kuitenkin myös jotain muuta kuin sosiaalista passivoitumista ja kotiin jäämistä: se on motivaation hukkaamista. Se on sitä, että katsoo kauppakeskusten ja työpaikkojen oravanpyöriä ulkopuolelta, eikä enää ymmärrä, miksi ne olivat joskus tärkeitä.

Yhteiskunnan kannalta vaarallista syrjäytymistä on se, että alkaa viihtyä syrjässä. Oikein pahasti syrjäytynyt ei enää suostu kaikkeen siihen, mitä työelämässä nykyisin ihmiseltä vaaditaan: Kilpailemiseen, yhtiön etujen ajamiseen oman moraalin kustannuksella, omasta vapaa-ajasta luopumiseen tai turhien ja merkityksettömien asioiden tekemiseen.

Olen kovaa vauhtia syrjäytymässä huolestuttavalla tavalla, sillä olen lakannut itse huolestumasta. Kunhan vain saisin tarpeeksi rahaa ruokkiakseni lapseni ja maksaakseni sähkölaskun, muulla ei olisi väliä.

Ainoa minua lievästi huolestuttava asia syrjäytymisessä on se, että syrjäytyminen todella on periytyvää: Lapseni ovat alkaneet etsiä elämänsisältöä jostain muusta kuin rahasta ja urasta. He ovat ilmeisesti kehittäneet defenssimekanismin, jonka avulla he ovat todenneet, etteivät raha ja menestyminen ole elämässä tärkeitä. Hallituksen näkökulmasta heistä ei ehkä koskaan tule kunnollisia kansalaisia. Saattavat vielä vaikka ryhtyä humanisteiksi.

 

Onneksi elämme tällä vuosituhannella. Vielä kaksikymmentä vuotta sitten olisimme joutuneet häpeämään köyhyyttä ja työttömyyttä. Nyt köyhyys on yhteiskunnallinen ongelma ja meillä on tuhansia kohtalotovereita, joista suurin osa on köyhiä ilman omaa syytään.

Valitettavasti vanha äitini elää kuitenkin edelleen vanhojen arvojen mukaan. Hän uskoo, että ihminen, joka on rehellinen, ahkera ja hyvämaineinen, kyllä saa työtä ja pystyy elättämään perheensä. Kyllä tekevälle töitä löytyy.

Äitini on kyllä ymmärtänyt, että meille on käynyt hullusti ja olemme ihmeellisellä tavalla pudonneet johonkin epäreiluun mustaan aukkoon, jonka reunalla nauraa sarvet päässä entinen esimieheni uusvanhoine alaisineen. Mutta äidin ystävät eivät ymmärrä. Siksi en voi kirjoittaa omalla nimelläni, sillä äitini yrittää pitää kulissejamme pystyssä puolestamme, enkä halua saattaa häntä häpeään.

Haluan suojella myös lapsiani. Kouluissa ja päiväkodeissa elää julmien luolaihmisten lauma, joka raatelee ja hylkää toisiaan vähäisemmästäkin syystä. En myöskään soisi lasteni lukevan lehdestä, että vanhempia ahdistaa.

Vaikka henkilökohtaisesti en häpeä köyhyyttäni, en voi käyttää omaa nimeäni senkään vuoksi, että yritystoiminta perustuu luottamukseen. Vaikka kaikki yrittäjät tietävät, että raha on tiukassa, se on kuitenkin yhä edelleen salaisuus. Jollet menesty, olet huono ja jos olet huono, olet epäluotettava. Kukaan ei halua tehdä yhteistyötä epäluotettavan yrittäjän kanssa. Ja ehkä heikkona hetkenä uskon itsekin olevani huono.

Saatan myös vielä joskus hakea töitä. Työnantajat tekevät päätöksiään sangen merkillisin perustein, enkä halua huonontaa mahdollisuuksiani entisestään – enkä puolisonikaan mahdollisuuksia.

En tunnista häpeää itsessäni, mutta kokonaan en ilmeisesti ole siitä päässyt, sillä häpeän kaksoissisar ylpeys piinaa minua edelleen. Minun on edelleen vaikeaa ottaa vastaan tarjottuakaan apua ja avun pyytäminen on täysin sietämätöntä. Mutta lasten takia on pakko unohtaa ylpeys. Jääräpäisyys ei ole riittävä peruste pitää lapsia nälässä tai viedä heiltä koti. Olemme korviamme myöten kiitollisuudenvelassa ja se velka on yllättävän raskas kantaa, vaikkeivät velkojamme niin haluaisikaan.

 

Ei köyhyys ole yksinomaan surullinen asia, siinä on myös hyviä puolia. Esimerkiksi ympäristökatastrofeista on helpompi lukea, kun tietää, että oma hiilijalanjälki on lämmityskustannuksia lukuun ottamatta afrikkalaista tasoa. Elämme erittäin ekologista elämää – olosuhteiden pakosta.

Tosin ylpeillä en voi, sillä jos rahaa jostain tulisi, olisimme hetkessä yhtä syntisiä kuin kaikki muutkin. Mutta tänään voin iloita siitä, ettemme osta turhia tuotteita, emme tuota jätettä emmekä riistä yhtäkään tehtaaseen lukittua pikkulasta. Tosin reilun kaupan tuotteisiin minulla ei enää ole varaa eikä liioin kummilapseen tai norppatuotteisiin.

Olen iloinen myös siitä, että tavara on menettänyt merkityksensä. Olen erityisen iloinen siitä, että lapseni ovat oppineet elämään ilman shoppailun ja kuluttamisen hetkellistä iloa. Ilman köyhyyttäni en ikinä olisi onnistunut kasvattamaan heistä niin järkeviä kuin he nyt ovat.

Pyydän anteeksi kaikilta ministereiltä, kun sanon tämän, mutta syrjäytyminen, josta jo puhuin, on myös mukavaa. Työpaikoilla ja kulutustemppeleissä käynnissä oleva karnevaali tuntuu vieraalta, pelottavalta ja tyhjältä, enkä tunne enää mitään vetoa takaisin siihen maailmaan.

Minun ei enää tarvitse myöskään olla mitään muuta kuin itseni. Ollakseni arvokas minun ei tarvitse enää todistaa arvoani kenellekään eikä taistella paikasta esimiesten auringossa. Olen joutunut etsimään arvoni sisältäni, kun ei enää ole varaa ostaa sitä kaupasta.

Ja kaupasta ostamisesta mieleeni tulee, että jos on tarpeeksi köyhä, pysyy myös hoikkana, ihan itsestään. Se on kuulkaa mukavaa!

Mutta vaikka köyhyydessä on hyviäkin puolia, tunnustan kuitenkin, että odotan joulua: silloin aion luopua itsekurista ja ostaa rasian puolukkakonvehteja, joiden ohi aina kuljen ruokakaupassa. Rasia maksaa melkein kuusi euroa, mutta jouluna olen päättänyt ostaa itselleni lahjan ja syödä sen yksin. Aalto-yliopiston harhautuneelle taloustieteilijälle voisin ehkä lähettää yhden suklaapalan lahjaksi, jos vain tietäisin hänen nimensä.

 

Kirjoittaja on perheellinen yksityisyrittäjä pääkaupunkiseudulla. A. Toivola ei ole hänen oikea nimensä. Joitakin kirjoittajaa ja hänen perhettään koskevia tietoja on muutettu läheisten yksityisyyden suojelemiseksi. 

Juttu on julkaistu Suomen Kuvalehden numerossa 37/2012.