Paavo Haavikko ja Diabolos: Ote kohutusta elämäkerrasta

Tapani Ruokanen
Talous 9.10.2009 14:00

Paavo Haavikon elämäkerta on aiheuttanut keskustelun, joka kiihtyy nyt, kun kirja on lopulta ilmestynyt. Diabolos, paholainen, riehuu.

Paavo Haavikko Paavo Haavikko vuonna 1994. Kuva Ari Heinonen / SKOY.

Mauno Saaren kirja Haavikko-niminen mies on tärkeä, lukemisen arvoinen teos, ehkä kirjailijan paras. Todellisuus on sen pinnalla vereslihalla. Useammalla tavalla kuin Helsingin Sanomien, Kuukausiliitteen ja Apu-lehden keskenään poleemiset jutut aiheesta antavat ymmärtää.

Kirja on jo ennen ilmestymistään rikkonut vuosikymmenien vihanpidon jälkeen solmitun rauhan vuosi sitten kuolleen Paavo Haavikon ja Otavan välillä, aiheuttanut iloa juristeille, mutta murhetta muille.

Teos on kaikkea muuta kuin objektiivinen historiantutkimus Paavo Haavikko -nimisestä kirjailijasta, runoilijasta, modernistista, akateemikosta, ihmisestä. Sellaiseksi sitä ei tosin ole väittänyt kirjoittajakaan. Mediapelistä kirjan ympärillä sen sijaan voisi tehdä akateemisen tutkimuksen.

Mediapeliä ja kiihkoa

Viime elokuussa minuun otettiin yhteyttä sen tähden, että akateemikon pojan Heikki Haavikon perheessä koettiin hätää tulevasta kirjasta. Totesin silloin, että Suomen Kuvalehti on tässä kiistassa puolueeton – vaikka kirjan kustantaja onkin saman konsernin Otava. Olemme valmiit kirjoittamaan sekä elämäkerran näkemyksen että kritiikin, jonka perhe haluaa antaa siihen. Välipuhe oli selkeä. Myös perheen juristina soittanut professori Jukka Kemppinen vahvisti tahtotilan.

Helsingin Sanomien kulttuuriosasto nosti yllättäen Heikki Haavikon ja Mauno Saaren kiistan sivuilleen. Teoksesta tuli kansallinen puheenaihe ennen ilmestymistään. Tämä oli taitavaa julkisuuskampanjaa. Viime viikon Apu – siellä oli komea Juha Nummisen reportaasi, Mauno Saaren näkökulmasta.

Viime viikolla kuulen, että Haavikon perheen näkökulma julkaistaan lauantaina ilmestyvässä Kuukausiliitteessä. HS:n kulttuuriosasto ja Kuukausiliite olivat eri puolilla rintamalinjaa.

Haavikon perheen taholta otetaan yhteyttä: onko minulla elämäkerran käsikirjoitus ja voisinko toimittaa sen heille. Totean, ettei ole ja vaikka olisikin, en tietenkään voisi niin tehdä.

Mauno Saari viestittää: Kemppinen kuulemma on kerskaillut, että mediataistelussa hommat hoidetaan kotiin Suomen Kuvalehden avulla. Hän tarjoaa paria valitsemaansa lukua kirjasta julkaistavaksi. Lopulta Saari lupaa käsikirjoituksen luettavakseni.

Perjantaina iltapäivällä käsikirjoitus on kadonnut matkalla. Tilanne selviää: edellinen kuriiri oli unohtanut sen – taksi tuo heti.

Tuntuu kuin perkeleelliset voimat heittelisivät ihmisiä erilleen tämän kirjan ympärillä: Haavikko voi olla Prospero, mutta näköjään liikkeellä on myös Diabolos. Haavikko vastaa Saaren kirjassa kysymykseen, ketkä ovat hänen vihollisiaan:

Hän sanoo tekevänsä heti täydellisen listan. Nyt se on valmis, siinä on yksi nimi, kaksi nimeä. Hänen oma nimensä ja pimeyden ruhtinaan nimi. Ne ovat yksi ja sama persoona, niitä yhdistää lyhyiden välirauhojen katkoma taistelu mielen terveydestä. Kahtena sanana, yhtenä sitten jos se aika tulee, että toivo voitosta on menetetty lopullisesti.

Aiheesta lisää SK:ssa 41/2009 (ilm. 9.10.).

Näyte kirjasta Haavikko-niminen mies (Mauno Saari, Otava 2009):

Kaksi tai kolme ajatusta.

Eräänä toisena päivänä sanon Haavikolle, että jokaisessa sairaalassa he käyttävät samaa sanontaa, he ovat puun ja kuoren välissä. Nyt minä ymmärrän! Olen joutunut selluloosatehtaaseen, Haavikko riemastuu.

Tämän sairaalan hoitaja, keski-ikäinen, hauskan näköinen ja vakava nainen sai vastattavakseen kysymyksen, miltä siellä välissä näyttää, että onko siellä ahdasta.

”Ahdasta on”, hän sanoi.

Epätodellisuuden tunne on hiipinyt yhä lähemmäksi. Minun on tarkistettava faktat kerta toisensa jälkeen sen varmistamiseksi, etten jostain syystä ole ryhtynyt keksimään niitä, tai ajautunut laaja-alaisen vainoharhan piiriin.

Haavikko puhuu Lassi Nummesta ja Veijo Merestä. Eivät tule, ovat kai vanhoja. En sano mitään. Otavan Leena Majanderin hän toivoisi näkevänsä uudestaan. He ovat puhelleet.
Majander oli ehdottanut yhteistä viini-iltaa, kun potilas on palannut kotiinsa. Haavikko oli suostunut, mutta sanonut, ettei hän enää muista miltä viini maistuu. Kyllä muisti pian palautuu,
häntä oli lohdutettu.

Pirkko ja Lassi Nummi ovat käyneet yhden kerran lupaa kysymättä. Sitten Ritva Haavikko kertoi heille Paavon ja oman toiveensa. Nummet olivat puhelimitse yhteydessä Heikki Haavikkoon. Päivämäärä sovittiin, sitten Heikki perui käynnin.

Leena Majander sai tiedon potilaan toivomuksesta ja meni sairaalaan. Vastaan tuli Heikki Haavikko, joka kyseli: ”Mitä sinä täällä teet?” Sitten hän myöntyi: No, tule nyt sitten, kun
kerran olet jo paikalla. Heikki Haavikko oli itse mukana tapaamisessa.

Haavikko on virkeä. Hän on syönyt lounaan ja kehuu ruokaa hyväksi senkin vuoksi, että on nyt huomannut laihtuneensa. Hän on jälleen kerran vähän miettinyt.

”Sinä kerroit viime kerralla, että vielä olisi kaksi tai kolme ajatusta”, sanon.

”Niinkö monta vielä! Puolet kaikista Haavikon ajatuksista vielä jäljellä.”

”Tätä uutta kirjaa varten.”

”No käydään ne nyt läpi”, Haavikko sanoo. Hän on valpas. Silmät ovat vaalenneet heleän sinisiksi.

Kun palaan kotiin, kirjoitan ajatukset koneelle ilman välihuomautuksiani ja kysymyksiäni. Keskustelun sisältö on tässä, eivät Haavikon sanat sanatarkasti, eivät ehkä aina oikeassa
järjestyksessä, ei tekstin muoto niin kaunis, tarkkarajainen ja ainutlaatuinen kuin jos hän olisi voinut sen itse kirjoittaa. Mutta hän itse aina puolusti likimääräisyyttä:

Olen keksinyt kolme kieltä, tai kielen kolme kertaa. Sitten en enää keksinyt, palasin alkuun, jossa ei ollut mitään jäljellä.

Ensin keksin kieleni pois vanhasta kielestä, keinotekoisesta, väkivaltaisesta, niin että sanat saivat alkaa valita vapaaehtoisesti paikkansa. On se lyyristä kieltä kyllä, tai lyriikan.

Kyllästyin, kasvoin siitä ulos, en jaksanut lukea mutta en varsinkaan kirjoittaa. Tultiin 1980-luvulle, lähdin Otavasta. Keksin toisen kielen, väsyneenä. Avoimen kielen, runon ja
ajatuksen puheen.

Kolmas kieli on syntynyt näön ja kaiken heikkenemisestä. Se on kieli mutta ennen kaikkea kirjoitusta, nappulakirjoitusta. Siinä asia on edellä, sanat seuraavat sitä, jos jaksavat.

Jos kieli ei puhu, se ei myöskään vaikene.

Vaikeneminen on kieltä, vaikeneminen on puhumista, kieltämistä, väittämistä, myöntämistä.

Tyhjä paperi on täytäntöönpanoa odottava tuomio. Tuomari on aika.

Kielen tehtävä ei ole jäsentää vaan tutkia. Jos se on jäsentävä, se tekee väkivaltaa olevaiselle, tekee maailmasta piparkakkuja, ja jos taikinaa jää yli, kukaan ei saata syödä.

Hyväksyn kaaoksen. Paavo Haavikko.

Olen kaaoksen henki, läpinäkyvä kaiken hallitsija.

Ei ole muuta järjestystä kuin se, mikä vie kuolemaan. Kuolema on kaiken järjestyksen ylläpitäjä, maailman ylivahtimestari. Tämän sanon pelotta, tunteetta.

Ei, en tarkoita. On sanottava varmuuden vuoksi, peljättävä. Mutta järjestys ei muutu.

En saata hyväksyä sanojen vankileirejä, enkä puiden. Siitä aina puhun, siitä on puhuttava taukoamatta.

Kun en keksi neljättä kieltä, hallitkoon asioiden kaaos, joka ei tarkoita sekasortoa vaan järjestelmää, jota en voi ajatella, saatikka ymmärtää.

Riippukoon kielen riekaleet asioitten helmoissa.

En päättänyt syntyä.

En tahdo ottaa kuolemalta sille kuuluvaa päätösvaltaa.

Ihmiskunta mahtuu yhdelle ohitustielle, joka kiertää mahdollisuudet. Sanon tämän uudelleen. On vain yksi tie, yksisuuntainen. Jokainen kulkija on selvillä siitä, että matka päättyy
kun tie päättyy.

Uskonnot ovat vilkuilua. Olisiko polku johonkin muuhun suuntaan kuin perille.

Itse kunkin Jumala odottaa tien päässä.

Tehtävä on täytetty. Mikä se on, oli? Ei sitä ollut.

Ei minussa itsessäni ole mitään, ei myöskään omaatuntoa.

En tee rikoksia päästäkseni niitä sovittamaan. En ole rikollinen sen vuoksi, että saisin pyytää anteeksi.

Minua on vähän olemassa.

Sanotaan, että kirjoitan merkityksettömiä. Totta. Ei ole merkityksiä. Mutta en ole kirjoittanut todistaakseni itsestäni hyvää. En yhtään sanaa ole sen tähden koskaan, vannon, kirjoittanut.

Minun todistukseni itsestäni ei ole sen paperinpalan arvoinen.

Tämä on maailmankatsomus. Sanon, että en ole mitään, Haavikko ei ole mitään. Tämä on katsomus, joka ei salli tulkintaa.

Kuka ihminen on jotakin?

Mitä?

Puiden rikkaus on ympärilläni, niitylle minä puhun ja se minulle vastaa, tuoksuillansa, kukkinensa. Tuuli koskettelee minua tahallisesti, sattumalta, yöllä se lepää ja ajattelee minua.

Ihmiset lukevat kuin katsoisivat televisiota. Sen vuoksi kaikki, mikä ei ole automaattista, on heille ylivoimaista.

Maailman informaatio on lisääntynyt kuin saasteet. Ihminen on vuosisadan ajan tyhmentynyt. Sadan vuoden päästä se olisi keskimäärin imbesilli. Sataa vuotta ei ole.

Luonnonjärjestys ei ole muutettavissa kaavaksi ihmisen toimesta. Se on niin moniehtoinen, ettei sen muuttujien lukumäärän nollarivi mahdu maan pinnalle kahteen kerrokseen pienellä ladottuna.

Nerokkain ihminen tietää vähemmän kuin puun oksa.

Kieli on kehittynein väline ihmisen kommunikoida typeryyttänsä. Ihmisen kieli on alkeellisempi kuin perhonen.

Nuolenpääkirjoitukseen pääsimme. Sitten alkoi taantuma.

Minun näköni on heikentynyt, tulee ilta.

Olen hakannut yhtä sanaa kiveen koko ikäni.

Elämme kivikautta. Olemme peruuttaneet luoliin, tunnemme rapautuvat sattumanvaraisuudet. Siinä kaikki.

Niin yksinkertaista.

En ole suostunut siihen, että minun kirjoitukseni tekstitetään. Kun on pakkoruotsi, tulisi kohta keksiä pakkosuomi.

Vittumäniinku kelaan ihan sairaasti!

Miksi minä nousisin Jumalaa vastaan, jos en usko Jumalaan?

Keskustelu

tästä tekstistä ei saa yhtään mitään tolkkua, ei oo mitään hajua onko kirjoittajan vai haavikon ajatuksia, ei mitään rotii.

Luin vasta äsken kirjaa. Se oli vaikeasti luettava, sotkuinen ja vaikutti Alibin tai saippuasarjan
tekstiltä paikoitellen. Saaren fokuksessa on Haavikon pimeä puoli joka antaa suppean kuvan koko persoonasta. Saari heijastaa ilmeisesti itsensä Haavikkoon, josta jää heikkoja kaikuja. On mies, naiset. alkoholi ja valta. Kuka mies?
Loppua en jaksanut lukea enkä ymmärrä, miksi sitä piti edes julkaista.

Haavikkoko sanoi:
ei niin pitkää pimeyttä, etteikö se olisi loputon