Suuri digiloikka lapsille: Koulu menee ihan uusiksi – ei kirjoja, ei opettajia, ei oppilaita
Uudistajat haluavat, että oppiminen on ”työpajamaista, projektioppimista” ja keskittyy ”todellisen elämän ilmiöihin”.
Eeva Harju oli hyvä opettaja. Hän opetti ruotsia helsinkiläisessä Oulunkylän yhteiskoulussa kymmenen vuotta sitten.
Harju käytti piirtoheitinkalvoja. Kalles nya bil, yhdessä niistä luki. Kalvon avulla Harju opetti, miten adjektiivi ja substantiivi taipuvat genetiivimuodon jälkeen.
Ne taipuvat Kalles nya bil -logiikalla.
Kalle-sanasta oli ympyröity s-kirjain: huomaa omistusmuoto.
Ny-sanasta alleviivattu a-kirjain: adjektiivista määräinen muoto, nya.
Bil-sanan perässä alaviiva: substantiivi epämääräisessä muodossa.
Ei siis Kalles ny bilen vaan Kalles nya bil. Sitä toistelimme.
Abiturientit tekivät Harjulle kiitokseksi muistisäännöstä julisteen. Siihen oli maalattu kuplavolkkari ja teksti Kalles nya bil.
”Hei Eeva.
Saisinko tulla vieraaksi jollekin yläasteen ruotsintunnille? Haluaisin nähdä, opetetaanko ruotsia eri tavalla kuin aikaisemmin.”
Eeva Harju toivottaa tervetulleeksi, mutta varoittaa: älä sitten pety.
Olen luokassa 72.
Sama luokka kuin kymmenen vuotta sitten.
”Trevligt veckoslut!”
Luokka on vanhanaikainen sana. Nyt puhutaan oppimisympäristöistä.
Oppimisympäristö ei näytä luokalta. Se on ”avointa tilaa, älyteknologiaa ja pulpettien vaihtumista säkkituoleihin”. Niin Yle kuvaili uudistuvia kouluja elokuussa.
Koulu uudistuu.
Jo on aikakin, sanotaan.
”Maailman muuttuessa koulunkin on muututtava”, julisti Image-lehden pääkirjoitus syyskuussa. Lehden teemana oli uudistuva koulu ja vierailupäätoimittajaksi oli pyydetty yrittäjä Saku Tuominen. Hänen perustamansa Hundred-niminen firma tavoittelee ”koulutuksen vallankumousta”.
”Muutos ei ole helppoa ja siksi kollektiivinen kasvun asenne on tärkeä.”
Kollektiivinen kasvun asenne näyttäisi olevan hyvää vauhtia rakentumassa.
Peter Vesterbacka on jättänyt peliyhtiö Rovion ja siirtynyt brändijohtajaksi yritykseen, joka tekee ”kaikesta oppimisesta hauskaa”.
Kaikessa on parantamisen varaa.
Arviointikäytännöissä: ”Arvioinnissa pitäisi voida kuulla muitakin kuin opettajia, esimerkiksi harrastusten valmentajia.” (Sitran Uusi koulutus –loppuraportti)
Opetuksessa: ”Jos puhutaan tulevaisuuden taidoista niin perinteinen malli, jossa opettaja puhuu ja oppilaat kuuntelevat ja tekevät muistiinpanoja, se ei opeta työelämässä tarvittavia taitoja.” (Helsingin opetusviraston johtaja Liisa Pohjolainen.)
Työvälineissä: ”Insinöörikansa Suomi on toistaiseksi aika heikosti hyödyntänyt digitalisaatiota oppimisessa. Koulu on melkein ainoita paikkoja, missä lapset ja nuoret eivät käytä älypuhelimia.” (Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen)
Tietokäsityksissä: ”Opiskellessaan virtuaalisissa ympäristöissä ja sosiaalisen median avulla, oppijat rakentavat ja tuottavat tietoa, joka on moniulotteisempaa kuin itse opiskeltava sisältö.” (Peruskoulu 3.0 –hanke)
Oppimisessa: ”Oppimisesta tulee entistä enemmän sulautuvaa (blended learning) ja hybridistä, kun opettajan ja oppilaiden välinen kontaktiopetus sekä oppilaiden keskinäinen oppiminen yhdistyvät digitaalisten oppimisympäristöjen kanssa.” (Helsingin kaupungin koulutuksen ja oppimisen digistrategia)
Opettajissa: Opettajat ovat ”entistä enemmän valmentajia” (Sitran Uusi koulutus -raportti), ”oppimisen aktivoijia ja ohjaajia” (Helsingin kaupungin koulutuksen ja oppimisen digistrategia), jotka ”väistävät luokan edestä oppilaiden keskelle, tutkimusryhmän asiantuntijajäseneksi”. (Helsingin Sanomat)
Muun muassa.
Hallituksella on kärkihanke, joka ”päivittää Suomen koulut 2020-luvulle”, työkaluina digitalisaatio, uudet oppimisympäristöt ja uusi pedagogiikka.
Opetussuunnitelma uudistettiin vuosi sitten. Tietotekniikkaa käytetään jatkossa kaikissa oppiaineissa ja kaikilla vuosiluokilla.
Syksyllä 2016 Helsingissä haluttiin määritellä selkeät mittarit muutoksen vauhdittamiseksi:
30 prosenttia eka- ja tokaluokkalaisten oppitunneista pitää olla sellaisia, että niillä hyödynnetään tietoteknologiaa.
Kolmos-, nelos- ja kutosluokkalaisten oppitunneista 50 prosenttia.
Yläkoululaisten ja lukiolaisten tunneista 70 prosenttia.
Lopulta opetuslautakunta ei hyväksynyt mittareita. Ne olivat herättäneet vastustusta.
”Opettajien vastustusta. Muutaman äänekkään”, opetuslautakuntaa viime kaudella johtanut vihreiden Minerva Krohn sanoo.
”Valitettavasti.”
”Mittaaminen auttaa muutoksen toimeenpanoa.”
Mittareiden jääminen pois ei kuitenkaan estä etenemistä kohti koulutuksen ja oppimisen digistrategiassa määriteltyä päämäärää, ”tulevaisuuden koulua ja uutta pedagogista toimintakulttuuria”.
Uutta toimintakulttuuria kehitellään Helsingin kokeilukouluissa. Niitä on 61.
On oppikirjattomia kouluja.
”Ne ovat lähteneet kehittämään sitä, miten opetusta ja oppimista voisi hoitaa ilman oppikirjoja”, opetusviraston johtaja Liisa Pohjolainen sanoo.
”Ettei olisi enää paperisia kirjoja eikä kirjoitettaisi niin paljon paperille.”
Pulpetittomissa kokeilukouluissa ei ole pulpettirivejä ja ”oppimisympäristö laajenee koulurakennuksesta ympäröivään yhteiskuntaan”.
Kouluttomassa koulussa ei ole oppitunteja, lukujärjestyksiä tai luokkia. Oppiminen on ”työpajamaista, projektioppimista” ja se keskittyy ”todellisen elämän ilmiöihin”.
Eeva Harju panee nauhan pyörimään. Kuuntelemme kappaleen kaksi.
Alva ja Erik keskustelevat menneestä viikonlopusta. Erikillä on ollut jalkapallo-ottelu, jossa joukkueen tukholmalainen vahvistus on näyttänyt kyntensä.
Han gjorde fyra mål! Erik kertoo.
Vilken tur at han kom till er klubb! Alva iloitsee.
Gjorde, teki, kom, tuli. Kappaleen kielioppiasiana on imperfekti.
”Ja vielä luetaan se kappale ääneen parin kanssa ruotsiksi niin että toinen on Alva ja toinen on Erik”, Eeva Harju sanoo.
Luemme.
Sitten tulevat A- ja B-laput.
”Laittakaa kirjat kiinni ja kokeillaan, mitä muistatte. Pari auttaa.”
Pari saa A-lapun, jossa on Alvan vuorosanoja ruotsiksi ja Erikin suomeksi. B-lapussa repliikit ovat toisinpäin.
Lappukeskustelun jälkeen on kielioppia.
”Kerrataan vielä, miten ne verbit taipui imperfektissä.”
Börja, börjar, började.
Ringa, ringer, ringde.
”Mutta entäs möta, möter… Siellä ei olekaan imperfektin päätteenä -de vaan…?”
”Viittaamalla vastaukset.”
”Kyllä! Mötte. Muistaako joku, miksi siinä ei ole päätteenä -de vaan -te?”
Vastausvuoron saa Elina: ”Se oli se koputus-x.”
”Aivan”, Harju sanoo, ”idea oli se, että jos ennen er-päätettä on koputus-x-konsonantti, eli k, p, t, s, tai x, on hankala sanoa de joten tulee te.”
Sitten tarkistetaan vanhat läksyt ja annetaan uudet – ensi kerraksi sanakoe kappaleesta kaksi.
Ihan kuin ei olisi poissa ollutkaan.
On pulpetit, kirjat, kynät ja luokan seinällä Kalles nya bil -juliste.
Ja pieni uutuus, kännykällä pelattava Kahoot-sanamuistipeli. Pelaamme neljä minuuttia, viisi prosenttia 75 minuutin oppitunnista.
Pitäisikö pettyä?
Henkilöä vastaan hyökkääminen, korrelaation ja kausaliteetin sekoittaminen, väärä syyn ja seurauksen olettaminen, kalteva pinta -argumentti… Arno Kotron filosofiantunnin aiheena ovat argumentaatiovirheet. Oppikirjan aukeamalle on listattu kymmenen tyypillistä virhettä.
”Luettelo ei ole tyhjentävä”, Kotro sanoo lukiolaisille.
Kotro panee pyörimään videon, ”klassikkoasemaan päässeen tv-väittelyn”, jossa kirjailija Jarkko Tontti ja kotiäiti Nina Mikkonen keskustelevat päivähoidosta.
”Millaisia argumenttivirheitä ja hyvään väittelyyn kuulumattomia juttuja huomaatte? Tehkää muistiinpanoja matkan varrella.”
Oppilaat kirjoittavat vihkoihin, joku läppärille.
”Digi digi digi, pää on pipi.”
Kun Kotro kuuli Helsingin kaupungin digistrategiasta, hän kirjoitti siitä blogin.
”On väärä luulo, että olisi olemassa jokin ’diginatiivien’ sukupolvi, joka haluaisi kaiken aikaa – tai vaikka sen 70 prosenttia – opiskella älylaitteilla, mutta keski-ikäisten setien ja tätien dinosaurusarmeija haraa vastaan.”
”Olen kuullut juuri nuorten puhuvan digiähkystä ja toivovan, että kursseilla olisi enemmän keskustelua ja vähemmän tabletteja.”
Kotro on kirjoittanut koulusta paljon. Viime keväänä Ilta-Sanomissa:
”Hallintoporras on saanut päähänsä, että hyvä koulu syntyy aina ilman jotakin.”
Ilman pulpetteja, ilman kirjoja, ilman luokkia, ilman oppiainerajoja.
”Työnantajat eivät tarvitse ihmisiä, jotka muistavat ulkoa asioita.”
’Niin siis mua häritsi ihan sikana se… Mun äiti on päiväkodin johtaja eli tää tulee varmaan just jostain kotikasvatuksesta…”, farkkutakkinen tyttö aloittaa.
”Anna mennä vaan!” Arno Kotro sanoo.
Tyttö jatkaa:
”Niin nainen käytti sitä esimerkkiä, että lapsia tarhataan. Kun oikeasti tarha on jo joskus 1980-luvulla muuttunut virallisesti päiväkodiksi.”
”Joo, hyvä”, Kotro sanoo, ”kiinnittäkää väittelyissä ja vaikuttamisyrityksissä huomiota sanavalintoihin. Sanat noituu ajattelun. Tästähän puhuttiin käsitteiden yhteydessä. Ihmiset vastustaa kansalaispalkkaa mutta kannattaa perustuloa.”
Paasaaminen, tiedon kaataminen päähän, opettajakeskeinen saarnaaminen – sellaisia käsitteitä koulun uudistajat käyttävät.
Minerva Krohnin mukaan oppikirjojen käyttö johtaa helposti siihen, että ”paukutetaan päähän se näkökulma mikä siellä kirjassa on”.
Saku Tuomisen mielestä ”työnantajat eivät tarvitse ihmisiä, jotka muistavat ulkoa asioita”.
Opetusneuvos Martti Hellströmin mukaan ”koulu kuolee”, jos se ”sulkeutuu luostariksi, jossa luetaan kymmen vuotta vanhoja kirjoja, joissa kerrotaan, että Pluto on planeetta”.
Poika takarivistä on tunnistanut Nina Mikkosen puheessa argumenttivirheen:
”Se nainen teki sen jonkun, mikä se oli… Oliko se joku olkinukke, minkä se väänsi siitä miehestä. Jonkun ihme irvikuvan, jotain fasistiajattelua.”
Olkinukkeargumentti esitellään filosofian kirjan listassa kahdeksantena. ”Vastapuolen näkemys väännetään irvikuvaksi ja sitten hyökätään tätä itse luotua karikatyyria vastaan.”
Uudistetaan luostarikoulu, jossa paukutetaan kirjojen näkökulmia ja opetellaan asioita ulkoa tulevaisuuden työnantajien harmiksi!
Arno Kotron mielestä sellaista koulua ei ole olemassa.
Vuonna 1972 yhdysvaltalainen kasvatustieteilijä Seymour B. Sarason listasi kritiikin, jota yliopistoväki oli amerikkalaiseen koulujärjestelmään kohdistanut: oppikirjat olivat ajastaan jäljessä, opetustilanteet eivät olleet tarpeeksi stimuloivia ja jännittäviä, opetus oli opettajakeskeistä, ei haastanut tarpeeksi, opettajat olivat muutosvastarintaisia ja koulut eivät olleet tarpeeksi luovia.
”Koululaitosta on kritisoitu niin kauan kuin se on ollut olemassa”, sanoo koulun historiaa Helsingin yliopistossa tutkiva Jari Salminen.
Koska kaikki ovat olleet koulussa, jokaisen on helppo arvostella koulua ja esittää muutosehdotuksia opettajien työhön liittyen.
”Ihmiset lausuvat koulun kehittämisestä vahvoja kannanottoja, jotka perustuvat arkihavaintoihin tai omiin kokemuksiin”, Salminen sanoo.
”Usein ehdotukset ovat niin epämääräisiä, että on vaikea hahmottaa, mitä niillä haetaan.”
Vuonna 2010 Timo Lankisen johtama työryhmä Opetushallituksessa listasi ”tulevaisuuden keskeisiä kompetentteja” koulujen uudistustyötä varten. Tulevaisuuden taitoja ovat muun muassa tietoisuus omasta identiteetistä, johtaminen ja yhteistyö verkostoissa, muutososaaminen, kulttuurien ymmärtäminen, vastuunotto tulevaisuudesta, luovuus, kekseliäisyys ja yrittäjyysvalmiudet.
Luovuus on muodikasta.
Image-lehdessä amerikkalainen koulu-uudistaja Ken Robinson kertoo, että ”nykykoulujen pitäisi toimia yksilöllisemmin, vapaamuotoisemmin ja luovemmin”. (Ilmeisesti Robinson tarkoittaa nykykouluilla kaikkia kouluja kaikkialla maailmassa.)
”Sydänkirurgiassa merkittävästi paremman leikkausmetodin kehittänyt huippulääkäri näyttäisi, kuinka operaatio käytännössä toteutetaan”, Jari Salminen sanoo.
Aina säännöllisin väliajoin joku keksii, että koulun ongelma ovat oppiainerajat. Maailma ei jäsenny oppiainerajojen mukaan… siis poistetaan ne. Opettajat ulos siiloista!
1900-luvun alussa puhuttiin opetuksen rinnastamisesta, 1920-luvulla kokonaisopetuksesta. 1960-luvulla tuli muotiin opetuksen integraatio, 1990-luvulla projektioppiminen.
Ja taas mennään.
Uusi opetussuunnitelma edellyttää, että kaikissa kouluissa on joka vuosi vähintään yksi ”monialainen oppimiskokonaisuus”.
Siksi kouluissa on alettu järjestää ilmiöviikkoja. Niiden aikana koululaiset voivat tehdä erilaisia projekteja perinteisten oppiaineiden opiskelun sijaan. Helsingin kaupungin opetuksen digistrategiassa mainitaan Euroopan unioni, ihminen ja media esimerkkeinä tarkasteltavista ilmiöistä.
Ilmiöoppimista on jo harjoiteltu.
Pari vuotta sitten pääkaupungin lukioille ilmoitettiin, että pitäisi käsitellä ilmiötä nimeltä Unesco. Jotenkin YK:n maailmanperintöjärjestö oli liitettävä opetukseen.
Vektorikurssia vetänyt matematiikanopettaja teetti opiskelijoilla seuraavan laskutehtävän:
”Suomenlinnan Ison Mustasaaren muotoa voidaan approksimoida kahdeksalla janalla. Muodosta näiden janojen lausekkeet ja laske niitä hyväksikäyttäen integroimalla Ison Mustasaaren pinta-ala. Vertaa tulosta oikeaan.”
Suomenlinna on Unescon maailmanperintökohde.
Unescoon olisi voinut uppoutua myös perusteellisemmin, mutta silloin osa vektorikurssin tavallisesta sisällöstä olisi jäänyt käsittelemättä.
”Kouluille asetetuissa muutosvaatimuksissa harvoin otetaan kantaa siihen, mistä luovutaan, kun jotain lisätään”, Jari Salminen sanoo.
Jos oppilaat pannaan tekemään projektitöitä ”tosielämän ilmiöistä”, kuten Unescosta, Euroopan unionista, ihmisestä tai mediasta, perinteiset oppiainerajat murtuvat.
Ei opiskella yhteiskuntaoppia, biologiaa ja äidinkieltä.
Opiskellaan Unescoa, Euroopan unionia, ihmistä ja mediaa.
Oppiaineet ovat yksi tapa järjestää tietoa, ilmiöt toinen. Siitä, että ilmiöt olisivat parempi tapa, ei ole kovin vakuuttavaa tutkimusnäyttöä.
”Hyvin harvoin perinteisen koulun kritiikki perustuu tutkimuksiin.”
Muutosta käytetään edistyksen synonyymina.
”Mutta edelleen monelle nuorelle viiden, kuuden oppitunnin aivan perinteinen koulupäivä voi olla mielekäs ja turvallinen kokemus.”
Sen kokemuksen useimmat yhä saavat.
Suurin osa koululaisista menee 1970-luvulla rakennettuun koulurakennukseen, luokassa on 25 oppilasta ja heitä varten yksi opettaja.
”Kouluissa harvoin tapahtuu vallankumouksia.”
Muutama vuosi sitten kaksi yhdysvaltalaistutkijaa näytti Princetonin yliopiston opiskelijoille videoluentoja. Osa teki luennoista muistiinpanoja tietokoneella, osa käsin.
Sen jälkeen järjestettiin koe.
Nippelitietokysymyksissä, joissa testattiin esimerkiksi vuosilukujen muistamista, molemmat ryhmät pärjäsivät yhtä hyvin.
Oli myös soveltavia tehtäviä. Piti esimerkiksi pohtia japanilaisen ja ruotsalaisen yhteiskunnan tasa-arvokäsityksen eroja. Soveltavissa tehtävissä pärjäsivät paremmin ne, jotka olivat tehneet muistiinpanoja käsin.
Myös paperilta lukemisessa on tiettyjä etuja.
”Vaikuttaa siltä, että ihmiset muistavat luettua tietoa hieman paremmin, jos he saavat lukea sen paperilta. Ehkä koska tietoa täytyy silloin esikäsitellä ja tiivistää”, sanoo psykologian tutkijatohtori Mona Moisala Helsingin yliopistosta.
”Efekti ei ole valtavan suuri eikä sen perusteella voi väittää, että kaikkien pitäisi lukea kaikki asiat paperilta.”
Toisaalta ei ole tutkimusnäyttöä myöskään siitä, että oppimistulokset paranisivat, jos digitaalisten laitteiden avulla opiskeltaisiin 70 prosenttia oppitunneista.
”Jos oli koe, voitiin lukea kirjasta.”
Helsingin Arabian kirjattomassa kokeilukoulussa kasiluokkalaiset tekevät kasvioita.
Opettaja on pannut ohjeet pilvipalveluun, classroomiin: jokainen käy valokuvaamassa vähintään kymmenen opettajan listaamista kasveista ja kirjoittaa niistä kuvaukset.
Ainakin nokkonen, ahomansikka, koiranputki, Chania valitsee, ne varmasti löytyvät.
Osoitteessa luontoportti.fi on kuvaukset kasveista. ”Nokkonen; 2-kotinen, kukat hyvin pieniä.” Hän kopioi tekstit Wordiin.
Opettajan kirjoittamissa ohjeissa lukee, että ei saa kopioida suoraan.
Chania muokkaa tekstiä. Hän pitää biologiasta.
Viime vuonna opiskeltiin kaloja.
”Meidän piti opetella ne ulkoa. Ope näytti kaloja valkotaululta.”
Välillä sai lainata kirjan ja viedä sen kotiin.
”Jos oli koe, voitiin lukea kirjasta.”