Suru-uutisia rintamalta 1944 – ”Miten mummi kesti?”

Hanna Jensenin mummi oli yksivuotiaan äiti ja odotti toista lasta, kun hän sai kirjeen rintamalta.
Hanna Jensen
Kotimaa 15.5.2015 05:05

”Olenko näyttänyt sinulle tätä kirjettä?”, äiti kysyy minulta huolettomasti kotonaan Helsingin Lauttasaaressa. Hän ojentaa kaksi keltaista, haurasta paperia.

Ei, en ole nähnyt kirjettä aikaisemmin.

Toisen paperin vasen yläkulma on repeytynyt kymmenen sentin matkalta. Oikeassa yläkulmassa lukee ”Rintamalta 16.8.1944”. Tajuan heti. Siinä kirjeessä kerrotaan mummilleni Elsa Pehkoselle, että hänen miehensä on kadonnut rintamalla, todennäköisesti kaatunut.

Tartun kirjeeseen hanakasti. Olen 44, siinä iässä, jolloin edesmenneiden sukulaisten kohtalot etenkin sodassa kiinnostavat. Mutta päällimmäinen ajatukseni on: Hyvä luoja, mummi oli vain 25-vuotias.

Sinä aikana ei tunnettu kriisiapua. Kun kirje on saapunut, äiti on ollut alle yksivuotias ja mummi uudestaan raskaana.

Miten sellaisesta selviää?

”Rouva Elsa Pehkonen, Paavola

Kirjeenne johdosta ilmoitan miehenne ylik. Leo Pehkosen kohtalosta seuraavaa:

Jouduimme 19.7 Tolvajärven lähettyvillä vihollishyökkäyksen kohteeksi. Vihollinen oli väijyksissä ja kävi suurin voimin äkkiarvaamatta kimppuumme. Miehenne oli tällöin joukossamme ja vetääntyessämme taaksepäin metsän halki hän oli aluksi mukanamme. Mutta koska vihollisen tuli oli voimakasta voimakasta, on todennäköistä, että häneen oli sattunut luoti, joka ehkäisi liikkumisen, koska hän tuona suhteellisen lyhyenä matkana, minkä peräännyimme, katosi joukostamme kenenkään tietämättä, missä ja miten.”

Kädessäni on yksi miljardista kenttäpostin lähetyksestä, jotka Suomessa liikkuivat sotavuosien 1941–1944 aikana. Tosin tämä kirje on erilainen, sillä mummi oli pyytänyt sitä erikseen. Mummi siis tiesi kirjeen saadessaan, että hänen miehensä oli kadonnut ja ilmeisesti kaatunut.

Lähetän kirjeen sähköpostilla Jyväskylän yliopiston tutkijalle, valtiotieteiden tohtori Ilona Pajarille, joka on tutkinut suomalaista kuolemaa ja sodan sosiaalihistoriaa. Pyydän häntä arvioimaan, miten mummi on saanut tiedon miehensä katoamisesta.

Todennäköisesti se on tapahtunut näin: Ensin tieto Leo Pehkosen katoamisesta on toimitettu Suojeluskunnan paikallisosastoon. Sieltä tieto on ilmoitettu paikallisen seurakunnan papille, joka on tullut kertomaan suru-uutisen mummille henkilökohtaisesti.

Tämä on tietenkin vain arvio, koska enää ei ole ketään, keneltä kysyä.

Kuolemasta kerrottiin kirjeitse vain harvoin, joten siksi pihaan kävelevää pappia opittiin noina vuosina pelkäämään. Samoin pahinta sai pelätä, jos rintamalta tuli yllättäen kuori, jonka käsiala oli vieras.

 

Puolisen vuotta siitä, kun sain käsiini mummin kirjeen, nousen turkulaisen kerrostalon viidenteen kerrokseen. Siellä minua odottaa toinen historiantutkija, filosofian tohtori Sonja Hagelstam.

Haluan selvittää, miksi mummi on pyytänyt saada lisää tietoa.

Hagelstam ottaa minut vapaapäivänään vastaan, koska hän on tutkinut vuosina 1941–1944 aikana kirjoitettuja kirjeitä kymmenen vuotta ja on äärettömän kiinnostunut niistä.

Istuudumme Hagelstamin työhuoneeseen tietokoneen ääreen ja alamme lukea mummini saamaa kirjettä. Kirjahyllyssä on sotakirjeitä hyllymetrillinen, yhteensä 12 arkistolaatikkoa. Toisen kirjahyllyn päällä on muistoesineenä sotakypärä, jonka sivussa on luodin jälki.

”Tämä työ on minulle kuin salapoliisityötä. On niin jännittävää, kun tietoa alkaa löytyä”, Hagelstam sanoo samalla kun naputtaa internetin hakukoneeseen ”Tolvajärven taistelu 1944”.

 

Sonja Hagelstam kertoo, että on täysin luonnollista, että mummini on pyytänyt saada miehensä kohtalosta niin paljon tietoa kuin mahdollista. Omaiset haluavat eroon turhista kuvitelmista ja epätietoisuudesta.

”Kirje on ollut fyysinen esine, ainoa konkreettinen linkki tapahtumiin”, hän sanoo. ”Eräs leski kantoi samanlaista kirjettä käsilaukussaan joka päivä kuolemaansa asti.”

Hagelstam kysyy, onko kirjekuori tallella. Ei ole. Se olisi ollut tärkeä, koska kuoresta näkisi paljon tietoa, kuten joukko-osaston peitenumeron tai sen, mikä sotilaan sotilasarvo oli.

Sitten Hagelstam ottaa pinkasta yhden kirjeen ja näyttää sitä. Paperiin on piirretty kolme karttaa, joista viimeiseen on merkitty kaatuneen tarkka kuolinpaikka. Sekin on ollut tärkeä tieto omaisille. Tieto on osa kuolemaa.

 

Voin vain kuvitella, kuinka monta kertaa mummi on lukenut kirjeen. Etenkin kuvausta Tolvajärven taistelukohtauksesta.

Jokainen mies vetääntyi metsän poikki omaa reittiään, koska vihollisen tulen vuoksi ei joukko tuollaisessa tilanteessa voi olla yhdessä koossa. Sitten tämän tapahtuman jälkeen joutui tuo alue pitkäksi ajaksi vihollisen haltuun. Kun saimme sen takaisin, on suoritettu useita etsintöjä tuolla alueella, viimeksi olin eilen itse johtamassa niitä, mutta tuloksetta. Eräs suomalainen kaatunut, joka oli jäänyt alueelle, saatiin takaisin, mutta miehestänne ei löytynyt jälkeäkään.”

Hagelstam on hetken hiljaa.

Ei kirjeissä välttämättä kaikkea kerrottu. On jouduttu miettimään, mitä vastapuoli kestää, vaikka mahdollisimman yksityiskohtainen tieto onkin omaisille lohduttavinta.

”Jos kranaatista on tullut täysosuma, sotilashan on voinut… hävitä. Eihän sitä haluta kirjoittaa”, hän sanoo.

Lietolaisen Nautelankosken museon kirjoituksesta selviää, että heinäkuun 18.–19. päivän suurhyökkäyksen taistelussa esimerkiksi alikersantti Armas Lindgren Uudestakaupungista joutui vikapartioreissullaan ilmapommituksessa pommin täysosuman uhriksi häviten miltei olemattomiin. Toverit löysivät etsinnöissä ainoastaan hänen muistikirjansa ja joitakin varpaita.

 

Luemme seuraavan kirjeen.

Se kertoo ruotsinkielisen luutnantin Ulfin viimeisistä hetkistä. Kirjettä on pyytänyt rintamalta Ulfin isä, aivan kuten mummikin pyysi omaansa. Kirjeen on kirjoittanut Ulfin asetoveri.

Hän kirjoittaa, että Ulf kuoli erittäin rauhallisena ja huolettomana kello kolme iltapäivällä.

Kirjeessä kerrotaan, että Ulf on tauolla istunut kuusen alla lukemassa Uutta testamenttia. Juuri ennen hyökkäyksen alkamista hän on sanonut komppanialleen:

”Pojat, hyvin tässä käy. Teidän ei pidä olla huolissaan. Ryssä saadaan kyllä ajettua pois täältä.”

Ne olivat hänen viimeiset sanansa.

Kirjekuoren päälle Ulfin isä on kirjoittanut: ”Om Ulfs sista strid”. ”Ulfin viimeisestä taistelusta”.

 

Kirje oli tärkeä myös sen kirjoittajalle. Jyväskylän yliopiston tutkija Ilona Pajari kertoo, että sotilaat kokivat tehtäväkseen kertoa taisteluiden kohtalokkaista tilanteista. Sairaanhoitajat tai sairaalapastorit saattoivat kirjoittaa kuolevan viimeisistä hetkistä ja sanoista, jos niitä oli. Asetoverit ja esimiehet taas kirjoittivat haavoittumiseen johtaneista tapahtumista.

”Kuka tietää, vaikka käsissä oleva kirjeesi olisi ollut kirjoittajan harvoja henkireikiä, kun sen saattoi kirjoittaa kenties tuntemattomalle naiselle ja samalla kertoa ahdistavasta kokemuksesta”, Pajari sanoo.

Sodan jälkeen puolestaan oltiin aika mykkiä. Rintamakokemuksista oli vaikea kertoa niille, jotka eivät olleet samaa kokeneet. Kirjeessä oli helpompi avautua. Itkevä nainen olisi voinut olla ylivoimainen keskustelukumppani, mutta kirjeessä saattoi kertoa asioista enemmän.

”On raskasta, ettemme voi antaa Teille muuta enempää tietoa, kuin tämän surullisen viestin, mutta niin asianlaita on. Odotimme kauan, että asia selviäisi, mutta niin ei käynyt. Oli meille asetovereille suuri tappio hänen menettämisensä, sillä hän oli kaikkien pitämä toveri ja toimi myös tärkeällä paikalla. Olisi luullut hänen säilyvän, sillä hän oli (tässä kohtaa kirje on repeytynyt) — etulinjan yksikössä ei aivan — miehenä toiminnassa.”

 

Näen silmissäni, kuinka mummi avaa kirjeen Paavolassa, reilut 50 kilometriä Oulusta etelään. Hän on mielikuvissani pukeutunut ruskeanoranssiin, kukalliseen leninkiin (jollaisen hänellä muistan). Hänen paksu, tumma tukkansa on nostettu korvien päältä ylös (aivan kuten valokuvassa, joka minulla hänestä on). Hän seisoo lieden vieressä ja avaa kuoren. Yksivuotias äitini leikkii jossakin lattialla, räsymattojen päällä.

Mummi lukee ja lukee, kunnes pääsee lohdutuksen sanoihin:

”Mutta varmasti Jumalan suunnitelma oli tämäkin yli meidän ymmärryksestämme käyvä, niin raskasta kuin se meistä onkin. Emme voi muuta kuin toivoa, että Herra antaisi Teille voimaa kantaa raskaan murheen, sillä ymmärrämme, että Leo Pehkosen kaltaisen mies, jos kukaan, on vaimolleen rakas.”

En voi olla ajattelematta, mitä kirjoittaja olisi voinut lausua, jos sodassa kaatunut olisi ollut rintamakarkuri tai omat olisivat ampuneet hänet.

 

Lohduttaminen jäi kirkon harteille. Ilona Pajarin mukaan omaisten tuskaa saatettiin yrittää lieventää korostamalla, että isänmaan puolesta kaatunut oli varmaan ollut hyvä kristitty. Luvattiin jälleennäkemistä tuonpuoleisessa.

Mietin hetken. Mitä siihen aikaan olisi sanottu uskonnottomalle, joka ajattelee että elämä on tässä ja nyt ja joka uskoo, ettemme näe kuoleman jälkeen rakkaitamme enää koskaan?

Pajari tietää.

”Jos uskonto ei ollut läheinen eikä isänmaan asia tuntunut omalta, lohtua oli vaikea saada.”

Muutama tosiasia lohduttaa minua.

Suhde kuolemaan saattoi olla niihin aikoihin nykyistä luontevampi. Mummia ehkä helpotti tieto, että hän ei ollut ainoa.

Mutta eihän se omaa surua poistanut.

Sitten Pajari kertoo jotakin, mitä en tiennyt:

Kansankunnan mielialaa tarkkailtiin. Se oli osa sodankäyntiä, aivan kuten sensuuri ja sotapropagandakin. Sankarivainajia kuului surra ihanteiden mukaan ylevästi, mutta ei liikaa, koska kuolema isänmaan puolesta oli paras mahdollinen kuolema.

Voin vain toivoa, että ystävät osallistuivat mummin suruun, kuten maaseudulla silloin oli tapana.

Mutta sitten:

”Lohduton suru oli myös kansanperinteen mukaan huono asia, koska se esti vainajaa lepäämästä rauhassa.”

Mummi-parka.

 

Nuoren lesken kriisiä ei helpottanut sekään, että ensisijaisena kotirintaman surijana pidettiin vainajan äitiä. Tämä johtui siitä, että sankarikuoleman ihanteellisissa kuvauksissa kaatunut oli nuori, perheetön mies, jonka elämässä ei ollut vielä muita naisia kuin äiti.

En tiedä, oliko isoisäni äiti elossa silloin.

Sonja Hagelstam säilyttää kirjahyllyssään sota-ajan nidottuja Kotiliesiä. Lehdessä julkaistiin matrikkelimaisesti kuvia kaatuneiden äideistä, ei leskistä. Katson äitien kuvia. Löydän mummin kohtalotoverin, jonka lapsi oli myös kadonnut.

”Emäntä Miina Räty Kiuruvedeltä. Poika, res. Korpr. Ambro Hyvönen, katosi taistelussa Viipurin saaristossa 2.3.40.”

Ilona Pajari on aikaisemmin kertonut, että vaimot olivat konkreettinen mutta jotenkin hyljitty surevien joukko. Ulkopuolisten oli vaikeampi hahmottaa puolison suru kuin jo harmaantuneen, isänmaalle synnyttäneen äidin ylevä suru. Sitä paitsi nuoria leskiä pidettiin tuolloin jopa uhkana. Hehän voisivat viedä toisilta naisilta miehet, toisin kuin kaatuneiden äidit.

 

Mummin kirje lähenee loppuaan.

”Isänmaa vaatii meiltä tänä aikana paljon, usean kohdalta enemmän, kuin tuntuisimme jaksavan kantaa. Mutta vaikka näin on, älkäämme heittäkö toivoamme, sillä toivo meille on sielun ankkuri, varma ja luja, se ei anna meidän häpeään joutua, kuten Sanassa sanotaan. Siihen luottakaamme kaikissa kohtaloissamme.”

Ei mummi voinut toivoaan heittää. Hän synnytti toisen lapsensa sotaleskenä ja meni myöhemmin uusiin naimisiin. Sai vielä kaksi lasta lisää.

Hänen ensimmäinen miehensä oli sotasankari. Muistan Ilona Pajarin sanoneen, että jo pelkästään ”siellä jossakin oleminen” riitti sankaruuden takeeksi, jos siellä myös kuoli.

En silti pääse irti ajatuksesta, että miehen katoaminen pahensi mummin surua.

Jäi epäilys, onko hän kuollut. Kidutettu? Vai olisiko hän jäänyt vangiksi? Vielä 1950-luvulla palautettiin vankeja.

”Jos ruumista ei löydetä, kyllä se koville ottaa”, Pajari sanoo.

Äidinisä julistettiin kuolleeksi 22. maaliskuuta 1948. Mummi sai hautajaisapua 1 200 markkaa ja eläkettä leskelle ja lapselle.

 

On vielä puhuttava ihmisen kanssa, joka tietää kirjeestä eniten. Äitini. Hän on nyt 71-vuotias.

Istumme kahvilla keittiössäni ruokapöydän ääressä, 20-vuotias tyttäreni seuranamme.

Äiti kaivaa käsilaukusta muovitaskun, josta hän nostaa esiin kuusi valokuvaa. Neljässä niistä on mummi ja hänen edesmennyt miehensä, äitini isä, jota kutsuttiin Johannekseksi, ei siis Leoksi, kuten mummille tulleessa kirjeessä. Äiti näyttää valokuvan haudasta. Hautajaiset on siis pidetty. Hyvä. Rituaalit lohduttivat. Hauta löytyy Paavolasta, missä äiti on käynyt monta kertaa. Hän on myös hakenut Sota-arkistosta kaiken mahdollisen tiedon isänsä kuolinpaikasta. Kaikki mahdollinen tarkoittaa kaksiosaista paperia, jonka otsikko kuuluu ”Ilmoitus kuolemantapauksesta tai katoamisesta”.

Luemme sitä yhdessä.”Ylikersantti Leo Johannes Pehkonen, joka tänä vuonna täyttäisi sata vuotta, on kadonnut 19. heinäkuuta 1944 Shemeikan ja Kontron välisellä tiellä, kun vihollinen on yllättänyt etenevän osaston.”

Tyttäreni kuuntelee hiljaa.

Paperista käy ilmi, että sotilas on käyttäytynyt sodassa hyvin. Minua kylmää, kun luen otsikoita, joissa olisi voinut olla ruksi:

”Kaatunut taistelukentällä”

”Kuollut haavoihinsa, missä”

”Kuollut kaasumyrkytykseen, missä”

”Kuollut tautiin, missä”

”Kuollut tapaturmaisesti, missä”

”Paleltunut kuoliaaksi, missä”

”Tehnyt itsemurhan, missä”

”Murhattu tai tapettu, missä”

Isoisän paperiin on kirjattu: ”Kadonnut”.

 

Äiti ojentaa vielä valokuvan, jossa hän istuu äitinsä sylissä, isänsä vieressä.

Hän kertoo, ettei mummi ole puhunut tapahtumista sanallakaan, koskaan. Johannes Pehkosta ei ole mainittu. Se taitaa olla osa sodan traumaa, ajatusta siitä, että päästiin helpommalla kun ei puhuttu.

”Isän kuoleman jälkeen alkoi uusi, seuraava elämä”, äiti sanoo.

Hän ojentaa kaksi persikanväristä paperia. Ne on allekirjoittanut Suomen marsalkka Mannerheim. Paperit on osoitettu mummille. Toisessa mummille myönnetään Vapaudenristin sururisti, ja toisessa Mannerheim lohduttaa häntä.

”Velvollisuutenani on ilmoittaa, että Leo Johannes Pehkonen on kaatunut taistelussa Isänmaan vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää ja kallista. Valitan syvää suruanne. Lohduttakoon Teitä tietoisuus, että olette antaneet Suomelle kalleimman uhrin. Vahvistakoon Teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala.”

Istumme hiljaa.

Miksi minusta tuntuu haikealta?

Taidan ajatella kuten tutkija Ville Kivimäki. Hän kirjoittaa vuoden 2013 Tieto-Finlandia-palkinnon voittaneessa, sota-ajan traumoja käsittelevässä kirjassaan Murtuneet mielet näin: ”Kun omien vanhempiensa kokemuksia hahmottaa traumana, mukaan on helpompi liittää myös sovinnollinen elementti; teidän mahdollisille puutteillenne ja ankaruudellenne oli syynsä, te menetitte paljon ja jouduitte kokemaan jotakin kauheampaa kuin nuorina käsitimme.”

 

Olen jälkeläisenä osa kansallista surua, joka on koskettanut sodan aikana ja jälkeen 30 000 sotaleskeä, 50 000 sotaorpoa ja 100 000 kaatuneiden vanhempaa.

Me jälkipolvi olemme nyt se, joka kaivaa tutkijoiden vanavedessä esiin sen, mitä kotirintamalla tapahtui ja miltä silloin mahtoi tuntua.

On mahdollista, että mummi ei traumatisoitunut vaan eli hyvän elämän. Iso osa ihmisistä onnistui tulemaan toimeen kokemustensa kanssa, kirjoittaa Ville Kivimäki kirjassaan.

Päätän uskoa niin.

Vilkaisen isoisäni kaatumisesta kertovan, 70 vuotta vanhan kirjeen viimeiset sanat:

”Miehenne aseveljien puolesta Teitä sydämellisesti tervehtien, Aarre Mäkelä”.

Kiitos, Aarre.

 

Kirjettä on lainattu alkuperäiset kirjoitusvirheet säilyttäen.

Keskustelu

Ilmoittiko pappi todella katoamisista, kun kuolema ei ollut varma?

Uskoiko kirjoittajan isoäiti todella heti, että mies on kaatunut, vaikka ruumista ei löytynyt, kun alue saatiin takaisin? Eikö hän odottanut ainakin siihen asti, kun radiossa lueteltiin palautettujen sotavankien nimiä?

Paavo Rintalan äiti ja Eeva Kilven täti eivät uskoneet sittenkään vaan odottivat miestään lähes elämänsä loppuun.