Suomi siirtyy tiedemaailman takariviin – Akatemiaprofessori Ilkka Hanskin tiukka viesti hallitukselle

ESSEE: Lahjakkaimpien nuorten tutkijoiden on vaikea innostua tavoitteista, joita poliitikot asettavat tieteelle.
Kotimaa 3.3.2016 18:30
Ilkka Hanski

Ministerit Jari Lindström, Juha Sipilä ja Alexander Stubb päättivät hallituksen tiedotustilaisuuden yhteiskuntasopimuksesta ”fist-bumpiin” Kesärannassa Helsingissä 2. maaliskuuta 2016. © ANTTI AIMO-KOIVISTO / Lehtikuva

Merkittäviä tieteellisiä läpimurtoja ei voi suunnitella etukäteen eikä perustutkimuksen ratkaisevaa merkitystä oikeasti ymmärretä, kirjoittaa akatemiaprofessori Ilkka Hanski Kanava-lehdessä 2/2016. Hän vaatii luottamuksen ja arvonannon palauttamista tutkijoiden ja päättäjien suhteisiin.

Suomen Kuvalehti julkaisee Hanskin kirjoituksen kokonaan.

 

Minulta kysyttiin syksyn 2015 aikana, useampaankin kertaan, mitä arvonimen tai tieteellisen palkinnon saaminen merkitsee tutkijalle. Huomionosoitus ilahduttaa, mutta tunne on ohimenevä, tutkijat eivät kilpaile palkinnoista samalla tavalla kuin urheilijat. Monelle tutkijalle, niin myös minulle, tutkimustyön tekeminen itsessään on palkinto.

Oma kasvuni tutkijaksi alkoi opiskeluvuosina – tai oikeastaan jo aiemmin, koulupoikana – jolloin olin intohimoinen luonnonharrastaja. Vanhempani antoivat esikoiselleen vapauden harrastaa kesät läpeensä ylioppilaaksituloon asti, mistä olen vieläkin kiitollinen. Keräsin perhosia, mutta tein myös pieniä tutkimuksia. Esimerkiksi kesällä 1971 selvitin mihin aikaan vuorokaudesta ”yöperhoset” oikeasti lentävät, ja hämmästelin miten suuria eroja lajien välillä saattoikaan olla. Ensimmäisen artikkelini kirjoitin samana vuonna sinappiperhosen kesällä 1970 Suomeen ulottuneesta suurvaelluksesta.

Aloitin eläintieteen opinnot Helsingin yliopistossa syksyllä 1972. Ajoitus oli onnekas, 1970-luku oli todella innostavaa aikaa. Yhteiskunnassa kuohui, mutta niin kuohui myös omalla tieteenalallani, ekologiassa ja evoluutiobiologiassa. Uusia haastavia kysymyksiä esitettiin ja kokonaan uusia tieteenaloja keksittiin, esimerkiksi suojelubiologia, käyttäytymisekologia ja sosiobiologia. Helsingissä opiskelijat ja nuoret tutkijat lukivat ja väittelivät siitä mitä maailmalla kirjoitettiin, vaikka omilla luennoilla vaiettiin asioista.

Kansainvälisiä yhteyksiä solmittiin – ja me uskoimme omiin mahdollisuuksiimme. Suomi on tätä nykyä merkittävä tiedemaa ekologiassa ja evoluutiobiologiassa.

 

Kuluva vuosikymmen on erilainen kuin 1970-luku. Silloin koettiin kaksi öljykriisiä, mutta Suomessa oli varaa rakentaa koko maan kattava yliopistolaitos. Kansakunta on vaurastunut huimasti kuluneiden neljänkymmenen vuoden aikana, mutta kaikesta vaurastumisesta huolimatta nyt eletään pitkäkestoisessa taloudellisessa kriisissä, eikä meillä ole varaa ylläpitää nykyistä yliopistolaitosta.

Maan hallituksessa ajatellaan, että tieteen omista lähtökohdista ja ”tutkijoiden uteliaisuudesta” kumpuava perustutkimus on ylellisyyttä, johon Suomella ei ole varaa, ei ainakaan nyt. Johtavien poliitikkojen mielestä tarvitaan tutkimusta, joka lisää maamme kilpailukykyä ja talouskasvua, ja opetuksen ja tutkimuksen tavoitteet tulee asettaa tämän mukaisesti. Tällaista tutkimusta voitaisiin kutsua ohjatuksi tutkimukseksi. Hallituksen jotkin kärkihankkeet ja Suomen Akatemian hallinnoima strateginen tutkimus ovat esimerkkejä ohjatusta tutkimuksesta, mutta pyrkimyksenä on ulottaa tutkimuksen ohjaus yhä laajemmalle tutkimusrahoitukseen ja yliopistojen toimintaan.

Päättäjien vähättelevät kommentit professoreista ja muista yliopistolaisista voidaan ymmärtää tätä taustaa vasten. Perustutkimusta tekevät tutkijat nähdään etuoikeutettuna joukkona, joka muista enemmän tai vähemmän piittaamatta tutkii mitä tutkii – onko siis niin haitallista leikata heidän rahoitustaan, kun niin monen muunkin täytyy luopua saavutetuista eduista? Ja eikö nyt ole tarpeen tosiaankin suunnata rahoitus kärkihankkeisiin, sellaiseen ohjattuun tutkimukseen, joka auttaa Suomea selviytymään? Perustutkimuksen ratkaisevaa merkitystä koulutukselle, tutkimukselle ja innovaatioille ei oikeasti ymmärretä.

Tiivistän edellisiin kysymyksiin liittyvät ongelmat kolmeen ryhmään. Kun tutkimus- ja yliopistopolitiikkaa johdetaan nyt toimeenpantavalla tavalla, vaarana on että menetetään innostus ja intohimo tieteen tekemiseen, menetetään luottamus ja arvonanto tutkijoiden ja päättä­jien välillä. Mikä pahinta, menetetään tulokset ja menestys.

 

Kuulemani kommentit eivät kerro tämän päivän opiskelijoiden ja nuorten tutkijoiden palavasta innosta heittäytyä tutkimustyön vietäviksi. Poikkeuksia tietysti on, onneksi, mutta ilmapiiri on erilainen kuin muistikuvani 1970-luvulta.

Tämä on vakavaa. Jos tavoitteena on, että Suomi säilyy merkittävänä tiedemaana ja että täällä tehdään korkealaatuista tutkimusta, on välttämätöntä, että iso joukko nuoria innostuu tutkimuksesta toden teolla ja kokee tutkimuksen elämäntehtäväkseen.

Voiko nuori tutkija innostua niistä tavoitteista, jotka poliitikot haluavat tieteelle asettaa. Epäilen. Nuoretkin tutkijat ajattelevat kyllä tutkimustyönsä laajempaa merkitystä kansakunnan ja ihmiskunnan hyväksi. Todellinen vahvasti sisäistetty into ja oman osaamisen kehitys lähtee kuitenkin kysymyksistä, jotka kumpuavat tieteen omasta kehityksestä ja ovat kulloinkin kansainvälisen tiedeyhteisön agendalla; kysymyksistä jotka ovat oikeasti vaikeita, mutta joihin voi silti antaa oman panoksensa, vaikka pienenkin.

On virhearvio ajatella, että tutkijakunnan itse asettamat kysymykset olisivat pääsääntöisesti yhteiskunnan kannalta turhanaikaisia tai että tutkijat eivät itse osaisi edistää vuorovaikutusta muiden toimijoiden kanssa ilman ulkopuolista ohjausta. Päinvastoin, tieteen oma kehitys kulkee aina käsi kädessä yhteiskunnan kehityksen kanssa, hyvässä ja pahassa, ja vuorovaikutus on molemminpuolista.

Tutkijakunnan omista valinnoista kumpuava tutkimus kohdistuu usein yhteiskunnan ja jopa ihmiskunnan kannalta äärimmäisen tärkeisiin kysymyksiin: ravinnontuotantoon ja sen edellytyksiin, ilmastonmuutokseen ja sen hillitsemiseen ja siihen sopeutumiseen, elinympäristöjen muutokseen ja biodiversiteetin häviämiseen, väestönkasvuun ja demografisiin muutoksiin, yhteiskunnan sosiaalisiin muutoksiin, talouden dynamiikkaan ja niin edelleen. Tässä listassa on paljon yhteistä ohjatun tutkimuksen tavoitteiden kanssa, mutta perustutkimuksen luonteeseen kuuluu lähtöoletusten ja aiemman tiedon haastaminen, yllättävienkin vastausten etsiminen. Ohjatussa tutkimuksessa, ainakin pahimmillaan, vastaukset on asetettu jo ennalta.

Kunnianhimoiset nuoret tutkijat haluavat olla siellä missä ollaan tutkimuksen eturintamassa, eikä heitä voi siitä moittia. Suomella on hyvät edellytykset olla merkittävä tiedemaa, mutta nykypolitiikalla tämä ei toteudu, vaan Suomi siirtyy takariviin. Lahjakkaimmat nuoret siirtyvät muualle, eikä Suomeen ole tulossa lahjakkaita nuoria muualta, puhumattakaan senioritutkijoista, mikä tulee väistämättä näkymään Suomessa tehtävän tutkimuksen tasossa tulevina vuosina. En ole koskaan aikaisemmin kuullut sellaisia kommentteja nuorilta tutkijoilta, sekä suomalaisilta että ulkomaalaisilta, joita kuulin syksyllä 2015 tutkimustyön edellytyksistä ja uramahdollisuuksista. Some-aikana maineen menetys tapahtuu todella nopeasti.

Myös perustutkimuksen kehitykseen liittyy ongelmia. Kun tutkimusta tehdään yhä suuremmissa ryhmissä, nuorten tutkijoiden aidolle itsenäistymiselle jää yhä vähemmän tilaa, mikä ennemmin tai myöhemmin syö innostusta ja hidastaa kasvua osaavana tutkijana. Niinkin perustavaa laatua oleva taito kuin hyvä kirjoitustaito jää monen nuoren tutkijan kohdalla saavuttamatta. Rahoituksen hankkimiseen ja erityisesti tulosten julkaisemiseen kuluu paljon aikaa ja vaivaa, mikä tekee tutkimustyön kokonaisuudesta tehotonta. Helppoja ratkaisuja ei ole, ei edes digitalisaation myötä.

 

Yliopistojen sivistyneet johtajat eivät nouse barrikadeille vaan jatkavat sivistynyttä keskustelua poliitikkojen ja päättäjien kanssa senkin jälkeen, kun yliopistojen toimintaedellytyksiltä viedään pohja pois. En moiti heitä tästä, mutta onko vaarana, että tällainen keskustelu ei ole avointa ja rehellistä?

Päättäjät voivat saada käsityksen, että kipeät leikkaukset olivat sittenkin tarpeen ja hyvään lopputulokseen voidaan päästä, kunhan tutkijakuntaa vähän kovistellaan ja tutkijat lopulta ottavat lusikan kauniiseen käteen. Ei haittaa, he päättelevät, vaikka etuoikeutettu professorikunta vähän tinkii eduistaan, parhaat menestyvät kärkihankkeiden vetäjinä.

Monen päättäjän mielestä Helsingin yliopiston joutaakin supistaa toimintaansa, kyllä muillekin on annettava mahdollisuus tehdä huippututkimusta. Kaikki haluavat, että Suomen tieteen kärki ylettyisi korkealle kansainväliselle tasolle, mutta miten tähän voidaan päästä, jos tuo kärki ensi töiksi leikataan pois? Yliopistolaisten, yliopistojen johdon ja poliittisten päättäjien keskinäistä luottamusta ja arvonantoa syövät epärealistiset ajatukset siitä minkälaista tutkimusta voidaan tehdä milläkin resursseilla. Hälytyskellojen pitäisi soida aina kun puheiden sisältö on kaukana todellisuudesta. Nyt on.

Yliopistolaitoksessa ja tutkimuksen muissa puitteissa on parantamisen varaa. Erityinen ongelma Suomessa on resurssien jakautuminen liian monen liian pienen yksikön kesken. Pienelläkin yliopistolla voi olla suuri myönteinen vaikutus maakunnan kehitykselle, mutta aluepolitiikalla ja koulutus- ja tutkimuspolitiikalla on erilaiset tavoitteet. Järkevän kompromissin löytyminen edellyttää suurta luottamusta ja avointa ja rehellistä keskustelua.

Hyvää lopputulosta tuskin löytyy ilman valtiovallan merkittävää ohjausta, mutta tähän ei tunnu olevan valmiuksia. Päättäjät vetoavat yliopistojen autonomiaan – mikä ei kuitenkaan estä massiivisia budjettileikkauksia.

Kun keskinäinen luottamus ja arvonanto ovat vähissä, jo olemassa oleva tutkimustieto ei siirry politiikkaan ja päätöksentekoon, tai se siirtyy sinne valikoiden ja tarkoitushakuisesti. Tästä on huolestuttavia merkkejä. Vuoropuhelu ja asioiden valmistelu hallituksessa sujuisi paremmin, jos hallituksen piirissä olisi henkilöitä, joilla on merkittävää omaa kokemusta tutkimuksesta ja yliopistomaailmasta. Samanlaisia kommentteja on esitetty juridiikan osalta.

Näitä puutteita ei ole mahdollista korjata saman tien, mutta hallitus voisi perustaa valtioneuvoston yhteyteen sellaisen tiedeneuvonantajan toimen, jota kansleri emeritus Kari Raivio on hahmotellut. Tässäkin avainsana on luottamus: tarvitaan henkilöä, joka kykenee rakentamaan ja vahvistamaan yhteyksiä ja verkostoja tiedeyhteisöön ja ministeriöihin.

 

Lopputulos ratkaisee. Jos koulutukseen ja tutkimukseen kohdistuneet leikkaukset seulovat parhaan tutkimuksen ja edistävät Suomen kansainvälistä kilpailukykyä ja taloudellista kasvua, hallitus voi sanoa onnistuneensa. Mutta minä en usko, että näin käy. Suomen kilpailukyvyn ja taloudellisen kasvun edistäminen on kovin kapea näkemys tieteen tehtävistä, mutta tästäkin näkökulmasta arvioituna parempaan tulokseen päästäisiin vaihtoehtoisella mallilla. Ei leikata koulutuksesta ja tutkimuksesta, ja luotetaan tieteen ja tutkijoiden kykyyn tehdä tutkimusta.

Ei ole itsestään selvää, miten tutkimusrahoitus pitäisi jakaa perustutkimuksen ja ohjatun tutkimuksen välillä. Jälkimmäistä tarvitaan, joskin vähintään yhtä paljon tarvitaan jo olemassa olevan tiedon käyttöä päätöksenteossa, kuten edellä jo sanoin. Ohjatun tutkimuksen tavoitteista ja toteutuksesta päättäminen vaatii jatkuvaa dialogia ja tutkijakunnan aktiivista osallistumista. Hallitusohjelman mukaisesti ohjatun tutkimuksen tavoitteet kasvavat helposti liian suuriksi, halutaan liian paljon liian nopeasti. Ei ole takeita, että näin syntyy hyvää tutkimusta, puhumattakaan tieteellisistä läpimurroista, mihin tutkimuksen pitäisi aina pyrkiä.

Ongelmat ovat tuttuja tutkijoille, mutta eivät päättäjille, joilta puuttuu omakohtainen kokemus tutkimuksen tekemisestä. Tutkijat kyllä laativat mittavia suunnitelmia isoissa ryhmissä, kun niitä pyydetään ja kun muita vaihtoehtoja ei juuri ole. Suunnitellun tutkimuksen aihe valitaan tutkimusohjelmaan ainakin näennäisesti sopivaksi, mutta tällaiseen hankkeeseen ei ole helppo sitoutua. Tutkimussuunnitelma laaditaan kuukausiaikataululla ja rahat pilkotaan pieniin palasiin. Tällaiset projektit toimivat, kun jo tiedetään mihin pitäisi päätyä ja millä keinoilla – tehtävä on projektin toteuttaminen. Kun uutta etsivä tutkimustyö pakotetaan tällaiseen malliin, lopputulos on usein pettymys kaikille, sekä tutkimuksen rahoittajille että sen toteuttajille.

Todella merkittäviä tieteellisiä läpimurtoja ei voi suunnitella etukäteen, muutenhan tutkimusta ei tarvittaisi lainkaan. Käytäntö on osoittanut, että merkittäviä tutkimustuloksia syntyy, kun tutkimusaiheiden valinnassa ja toteutuksessa luotetaan tutkimusyhteisön osaamiseen. Usein sanotaan, että uudet löydöt syntyvät sattumalta, mutta vähintään yhtä usein ”sattuman” takana on paljon osaamista. Ilman tuota osaamista löytö jäisi huomaamatta.

Valtiovalta voisi halutessaan asettaa tutkimukselle korkeat tavoitteet. Otetaan esimerkiksi energian tuotanto ja käyttö, mihin liittyy iso kirjo hyvin erilaisia tutkimuskysymyksiä. Valtiovalta voisi päättää panostaa energiasektorin tutkimukseen todella merkittävän, esimerkiksi suunniteltuihin puolustusvoimien hävittäjähankintoihin verrannollisen summan. Rinnastus ei ole kohtuuton, sillä voidaan perustellusti kysyä, mitkä tekijät lopulta uhkaavat Suomea tulevina vuosikymmeninä ja miten näihin haasteisiin voidaan vastata.

Tässä mallissa valtiovalta tekee strategisen päätöksen resursseista, mutta jättää tarkemmat tutkimusaiheiden valinnat pitkälti tutkijayhteisölle, jolloin rahoituksesta päätetään kovan kilpailun kautta tieteellisten kriteerien perusteella. Pitäisin lähes ihmeenä, jos näin ei syntyisi hyvää tutkimusta, joka ohjaisi uusia investointeja energiasektorille. Sanomattakin on selvää, että tavoitteena ei olisi yksin taloudellinen menestyminen, vaan tavoitteena olisi samalla edistää kestävää kehitystä ja parempaa tulevaisuutta.

 

Ympäristöasioihin perehtyneenä tutkijana en voi olla huomauttamatta, että pyrkimys talou­dellisen kasvun lisäämiseen tutkimustiedon avulla ja muilla keinoin johtaa lopulta umpikujaan, pahempaankin.

Koko ihmiskunnan suuriin ”ilkeisiin ongelmiin” on syytä lisätä talouden ja yhteiskunnan toiminnan riippuvuus jatkuvasta nopeasta talouskasvusta. Siitä seuraa monia ongelmia, mutta yksi jää usein huomaamatta: Suuri kasvunopeus dynaamisessa systeemissä, kuten globaalissa taloudessa, jossa on voimakkaita takaisinkytkentöjä, lisää epävakautta. Siitä me nyt kärsimme. Suomi on monin verroin vauraampi kuin 1970-luvulla ja silti pahemmassa taloudellisessa kriisissä kuin öljykriisien aikaan.

Valtavan tärkeä tutkimushaaste on selvittää ne edellytykset, joilla voidaan irtautua talouskasvun vaatimuksesta ja saavuttaa vakaa ja hallittu talous ja tulevaisuus, mitä melkein kaikki haluavat. ”Vihreä kasvu”, jos paino on sanalla kasvu, ei ole ratkaisu – olkoonkin, että vihreän kasvun puitteissa voidaan edistää toimia, joilla on myönteisiä vaikutuksia.

Suomessa on paljon osaamista sellaisilla ­alueilla, joilla on suuri merkitys nyt ja tulevaisuudessa. Koulutuksella ja tutkimuksella on Suomessa vahvat perinteet, ei vähiten siksi, että koulutusta ja tutkimusta on arvostettu ja arvostetaan, lähtien kansakoulunopettajien korkeasta asemasta menneissä kyläyhteisöissä. Meillä ei ole varaa hukata näitä perinteitä.

Kuten niin moni on sanonut, Suomea tulee rakentaa koulutuksen ja tutkimuksen varaan. Meidän pitää palauttaa innostus ja intohimo tutkimuksen tekemiseen ja kertoa siitä entistä paremmin ihmisille, joita tutkimus kyllä kiinnostaa. Meidän tulee palauttaa luottamus ja arvonanto tutkijoiden ja päättäjien suhteisiin ja ottaa paras kulloinkin käytettävissä oleva tutkimustieto osaksi päätöksentekoa oikeasti, ei vain sanoissa. Kun näin tehdään, tulokset ja menestys puhuvat puolestaan.

 

Kirjoittaja Ilkka Hanski on ekologiaan erikoistunut akatemiaprofessori ja tieteen akateemikko.

Kirjoitus on julkaistu Kanavassa 2/2016. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.

Kanava 2/2016. Kansikuva Ilja Karsikas

Kanava 2/2016. Kansikuva Ilja Karsikas