Piilossa pinnan alla

Itämeri

Suomenlahdella uinuu kiehtova, hauras kansallispuisto. Sitä uhkaavat öljy ja meriveden lämpeneminen.

Teksti
Petri Pöntinen
Kuvat
Marjo Tynkkynen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Länsituulen nostattamat aallot pommittavat kalliorantoja.

Venekuski kiidättää alumiinipaattia ja osoittaa metsäistä saarta, Ulko-Tammiota. Jatkosodan aikana syrjäinen linnake vartioi Suomen itärajaa. Tähystäjät tiirasivat ja tykit sojottivat merelle.

Sota-alukset ovat korvautuneet tankkerien armadalla. Vakavan öljyonnettomuuden riski vaanii kymmenen kilometrin päässä.

”Kansallispuisto olisi ensiksi vaaravyöhykkeessä.”

Itäisen Suomenlahden kansallispuisto on Maiju Langille toinen koti. Yhtä vanhoja, 36-vuotiaita molemmat. Kotkalaisena hän on retkeillyt näillä vesillä lapsesta asti. Metsähallituksen suojelubiologina sukeltanut satoja kertoja, selvittänyt meren salaisuuksia.

Merikansallispuistoksi alue on outo: vain näkyvä maisema, satakunta saarta ja luotoa, on suojeltu.

Tutkijan työmaa, vedenalainen luonto, on jätetty lainsuojattomaksi.

 

Vedenpeilin alla on upoksissa kiehtova maailma.

Elollinen luonto käy armotonta taistelua olemassaolostaan. Levät, kasvit, simpukat ja kotilot sinnittelevät äärirajoilla.

”Siksi ne ovat kitukasvuisia ja kurttuisia”, Lanki sanoo.

Salaisuus on suolassa.

Itämeri on järvi- ja meriveden sekoitus, murtovettä. Täällä, lähellä Suomenlahden pohjukkaa, suolaa on vain ripaus, kolmesta neljään promillea.

Laimea merivesi on alituinen stressi tuhdimpaan suolaan sopeutuneille.

Monimuotoisen flooran ja faunan ympärilleen keräävät sinisimpukat eivät selviydy lainkaan. Toinen avainlaji, rakkolevä, on pientä ja kiharaista.

Suolaisuus kasvaa idästä länteen, pinnalta pohjalle, sisäsaaristosta aavalle.

Ajan mittaan, kun maa kohoaa, rannikolle sulkeutuu laguunimaisia lahtia, fladoja. Lopulta kuroutuu kannas, jonka sisään jää makean veden järvi, kluuvi. Lajit vaihtuvat toisiksi.

Myös ilmastonmuutos kiihdyttää eloonjäämiskamppailua. Itämeri laimenee ja lämpenee, mikä on uusi sokki eliöstölle. Tulokkaat valtaavat elintilaa. Yhä useampi laivojen mukana kulkeutunut selviytyy talven yli.

”Kun vieraslaji on kerran levinnyt”, Lanki sanoo, ”sitä on mahdotonta rajoittaa meressä.”

 

Punertava, tasaisesti lohkeillut kallio on kuin kuvanveistäjän jäljiltä.

Aikoinaan tätä samaa rapakivigraniittia lohkottiin Vironlahdelta ja siitä rakennettiin pylväitä Pietarin Iisakinkirkkoon. Ortodoksipyhättöä uurastettiin 40 vuotta.

Lähes yhtä kauan on odotettu, että Itäisen Suomenlahden kansallispuisto olisi valmis.

Nykyinen suojelualue on läntti, 656 hehtaaria. Metsähallitus on ehdottanut puistoon vesialueita 21 000 hehtaaria, WWF 40 000 hehtaaria.

Vastustus kumpuaa asukkaiden ikiaikaisista nautintaoikeuksista: metsästystä ja kalastusta ei haluta rajoittaa.

Suojelubiologista laajennus olisi ajankohtaisempi kuin koskaan.

Rehevöityminen on vähentynyt, vesi kirkastunut etenkin itäisellä Suomenlahdella. Kun valoa tunkeutuu yhä syvemmälle, kasvit ja muut eliöt seuraavat perässä.

”Haaveeni on perustaa vedenalainen luontopolku”, Lanki sanoo.

Taivaanrannassa lähestyy Kotka. Moottorivene rytkyttää pitkin valkoista kynnöspeltoa.

Suojelubiologi lukee maininkeja.

Kohta kesämeri muuttuu talvimereksi, aallot korkeiksi ja teräviksi.

 

Rakkolevää Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa.
© Marjo Tynkkynen

Rakkolevä on puhdistuvan Itämeren symboli.

• Rakkolevä, uudelta nimeltään rakkohauru, on ulkosaariston avainlajeja. Rakkolevien suojassa elää selkärangattomia, joita syövät kalanpoikaset. Ne taas taas isojen kalojen ja vesilintujen ravintoa.

Rakkolevä on puhdistuvan Itämeren symboli. Sameassa, ravinteikkaassa vedessä rihmalevät tukahduttavat sen. Kun vesi kirkastuu ja valon määrä kasvaa, laji kasvaa yhä syvemmällä.

Rakkolevän alla on kalvomaista punalevää, punanukkaa. Kivenlohkaretta peittävät valkoiset merirokot. Ne ovat suodattajia, pieniä äyriäisiä, jotka viihtyvät virtaavassa vedessä avomeren reunalla. Veneilijät kutsuvat alusten pohjaan kiinnittyviä merirokkoja näkeiksi. Jo 1800-luvulla purjelaivojen mukana Itämereen saapunut laji on löytänyt paikkansa ekosysteemissä.

Itäisen Suomenlahden kansallispuisto.
© Marjo Tynkkynen

Polyypit saalistavat lonkeroillaan ravintoa.

• Vanhan, kuolevan rakkolevän päälle on levittäytynyt valkoisia röyhelöitä, polyyppejä. Selkärangattomat eläimet saalistavat lonkeroillaan merivedestä ravintoa 5–20 metrin syvyydessä.

Kiven pinnalla on ruskeaa rihmalevää, pohjankivisutia. Valkoisten merirokkojen ja punalevien seassa on yksittäisiä vaeltajasimpukoita. Vieraslaji on tullut Itämereen laivojen painolastivesien mukana. Makean veden lajina se menestyy hyvin itäisen Suomenlahden vähäsuolaisessa murtovedessä.

Vaeltajasimpukasta ei ole näkyvää haittaa muille eliöille. Lähes suolattomassa vedessä vieraslaji esiintyy massoittain, jolloin se saattaa tukkia teollisuuslaitosten vedenottoputkia.

Itäisen Suomenlahden kansallispuisto.
© Marjo Tynkkynen

Jos avainlaji häviää, eliöyhteisö voi romahtaa.

• Syksyn saavuttua merenlahden laguunin näkinpartaisniityn loisto on lakastunut. Suomella on erityisvastuu erittäin uhanalaisen luontotyypin suojelusta.

Näkinpartaiset ovat alkukantaisia, levien ja kasvien välimuotoja, jotka kiinnittyvät pehmeään pohjaan. Ne ovat matalilla rannikolla eliöyhteisön tukipilareita. Enemmistö näkinpartaisista suosii makeaa vettä, mutta osa lajeista sietää suolaa.

Vaatimaton ulkonäkö hämää. Jos ihminen hävittää avainlajin Itämerestä, lopulta eliöyhteisö voi romahtaa ja merenpohja autioitua.

Ruoppaukset ja potkurivirrat häiritsevät näkinpartaisia. Selviytyäkseen ne vaativat puhdasta vettä mutta erittämillään aineilla myös itse kirkastavat vettä. Siksi niitä ei kannata kitkeä pois mökkien rannoilta.

Itäisen Suomenlahden kansallispuisto. Kotilo. Photo: Marjo Tynkkynen.

Limakotilo muuttaa ravinteita takaisin kiertoon.

• Limakotilo on etana, joka kantaa selässään kartiomaista ”kotia”. Se hajottaa kalanraatoja, syö rihmaleviä ja pieneliöitä. Moniruokaisena laiduntajana se muuttaa ravinteita takaisin kiertoon. Kotilo päätyy itse vesilintujen ravinnoksi.

Itämeren murtovedessä on laaja kirjo kotiloita. Osa lajeista viihtyy syvällä, osa matalassa. Limakotilo elää lähellä vesirajaa. Lämpimässä vedessä sen on päästävä välillä hengittämään pinnalle. Kylmässä vedessä on enemmän happea ja hengitys onnistuu suoraan ihon lävitse.

Limakotilo kiipeää vesikasvia kuten hapsivitaa pitkin. Hapsivita kelpaa ravinnoksi, mutta etana saattaa napata sen päältä piileviä ja polyyppejä.