Suomen suurin alkoholiongelma on se, että alkoholista tehdään niin suuri ongelma

Olosuhteet ja kulttuuri vaikuttavat humalakäyttäytymiseen, ei pelkkä alkoholin määrä.
Kotimaa 8.7.2016 18:30

Kun klikkaat kuvan oikean ylänurkan nuolia, näet kuvan kokonaan. © Aapo Huhta

Juhannuksen aikaan kaupungissa pitäisi olla hiljaista, mutta tamperelaisessa yökerhossa meteli on huumaava.

Aurinkolasipäinen dj pyörii omista valinnoistaan haltioituneena levyjensä ympärillä ja pumppaa kädellä ilmaa epätahtiin. Rude boy-y-y-y, tyttöjoukko tanssii laukkukasan ympärillä. Vieressä yksinäinen samettiseen bodyyn pukeutunut varttuneempi nainen hytkyy niin raivokkaasti ja estottomasti, että on vaikeaa päättää onko se vaarallisempaa hänelle itselleen vai ympäristölle.

Tutun tuttu tulee vastaan ja hymyilee liikaa. Nyökyttelee jokaiselle lauseenpuolikkaalle kuin alistuneena säntäilevä seurakoira. On kiitollinen, että joku muu juttelee, kannustaa siihen. Ei selvästikään ole tarpeeksi kännissä, vaikka kello on jo yli puolenyön.

Vessakopissa oksennetaan.

Liian pieneen paitaan ahtautunut bodarinnäköinen tönäisee vahingossa tahallaan, läikyttää olutta tuopista ja katsoo silmiin.

Ainoa ajatus: ei tätä selvin päin kestä.

 

Kun Antti Maunu oli teini-ikäinen, Ylivieskassa oli tapana ostaa viikonlopuksi mahdollisimman paljon viinaa, juoda se ja kertoa sitten tunteistaan.

Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, sillä tavalla Suomessa juodaan: kipataan kaljaa niin kauan että itketään, sammutaan tai kuollaan.

Meidän mentaliteettiamme ei voi edes verrata eurooppalaiseen juomakulttuuriin, viinien ja kohtuukäytön kehtoon, sivistyksen seimeen.

Vuosituhannen vaiheessa Maunu muutti Helsinkiin ja alkoi opiskella sosiologiaa. Hän ryhtyi tutkimaan väitöskirjaansa varten suomalaista alkoholikulttuuria. Hän löysi saman, minkä monet olivat löytäneet jo aiemmin: suomalaiset juovat irtautuakseen arjesta.

Vaikka kaikki tietävät, että se tarkoittaa lisää ongelmia, hallitus on kasvattamassa markettien juomien vahvuutta 4,7 prosentista 5,5 prosenttiin ja antamassa keskenkasvuisten ostaa baarista luotolla.

A-klinikkasäätiö, Lääkäriliitto ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) ovat kauhuissaan.

Juuri muilta ei ole näkemyksiä kysytty, sillä ”alkoholi on ennen kaikkea terveys- ja turvallisuusasia”, kuten THL:n eläköitynyt pääjohtaja Pekka Puska muistutti maaliskuussa, kun uudistuksia suunniteltiin.

Maunu kuitenkin löysi muutakin sellaista, mitä monet ovat löytäneet jo aiemmin:

”Meidän suurin alkoholiongelmamme on, että teemme alkoholista ja humalasta niin suuren ongelman.”

 

Vuonna 1956, yli kaksikymmentä vuotta Yhdysvaltojen kieltolain kumoamisen jälkeen, antropologi Dwight Heath meni viidakkoon.

Tuohon aikaan Bolivia ei ollut varsinainen turistikohde, maassa kävi alle sata ulkomaalaista vuodessa.

Heath vietti vuoden verran tarkkailemalla camboja. Etnografiseen menetelmään kuului elää samalla tavalla kuin nämä intiaanien ja espanjalaisten kolonialistien jälkeläiset ja kirjata kaikki ylös.

Cambat elivät yksinkertaisesti, pienissä tiilikattoisissa talonkaltaisissa.

Arkisin tehtiin töitä, lauantaisin hengailtiin. Istuttiin ringissä kitaran tai rumpujen säestäessä, kun isäntä tarjosi pahanmakuista viinaa pienistä laseista. Kippisteltiin tietyllä kaavalla, aina samalla tavalla.

Kotiin palattuaan Heath huomasi, että muistiinpanoista löytyi hämmästyttävä määrä koodia 30A. Se merkitsi alkoholia.

Ja tosiaan: hänhän oli ryypännyt joka ikinen viikonloppu.

Se ei ollut tuntunut siltä. Cambat eivät koskaan riidelleet, tapelleet tai lääppineet toisiaan, toisin kuin humalahakuisessa Pohjois-Amerikassa. Siellä on viimeiset sata vuotta suhtauduttu alkoholiin samalla tavalla kuin Suomessa. Eli kuten Heathia The New Yorkeriin haastatellut toimittaja ilmaisee: moralisoiden, medikalisoiden ja kontrolloiden.

Cambat vain keskustelivat leppoisasti tai olivat hiljaa. Kun joku sammui, hän kapaloitui nukkumaan ja jatkoi hengailua virottuaan.

Heath toi mukanaan näytteen kurkkua polttavasta juomasta, jota illanvietoissa nautittiin. Laboratoriossa selvisi, että se oli 75,5-prosenttista. Siis tutkimuskemikaalivahvuista. Paljon vahvempaa kuin paloviina, joka raittiusaatteen mielestä vieraannutti koko suomalaisen yhteiskunnan työstä ja perheestä. Heathin tutkimus julkaistiin vuonna 1958.

Meillä vastaavanlainen oli tehty jo pari vuotta aiemmin. Sosiaalihistorioitsija Sakari Sariola kierteli lappilaisilla tukkikämpillä tarkastelemassa, miten niissä juotiin. Ei vain montako pulloa, vaan miten ja miksi.

 

Kiharahiuksinen tyttö nojaa baaritiskillä lantioonsa ja tilaa olutta. Kolme olutta, hän tarkentaa, kolme kolmosta.

Baarimikko muistaa hänet, sillä edelliskerralla tyttö on mesonnut ympäripäissään haluavansa kolmosen, ei kolmea olutta.

Nyt humala on hilpeä, tyytyväinen. Ympäristö on olemassa, mutta se ei häiritse.

Paljon tuskallisempaa on yrittää repiä soivaa puhelinta tiukkojen farkkujen taskusta. Keskittymiseen menee sen verran aikaa, että seurue liihottaa tanssilattialle.

Pöydässä on jäljellä yksi poika.

Jos tilanne kehittyisi sen sorttiseen suuntaan, tyttö ja poika harrastaisivat todennäköisesti seksiä, vaikkei kummallakaan olisi kondomia. Kanadalaisen psykologin Tara MacDonaldin tutkimuksen mukaan todennäköisyys olisi asteikolla yhdestä yhdeksään tarkalleen 5,36. Selvin päin niin kävisi todennäköisyydellä 3,91.

Estotonta ja vastuutonta, kuten kuvitella saattaa. Humalassa on vaikeaa hahmottaa seurauksia.

MacDonald teki kuitenkin toisenkin version kokeesta: hän leimasi baarien asiakkaiden käteen tekstin ”AIDS tappaa”.

Ne, joilla oli leima, olisivat kyselytutkimuksen mukaan harrastaneet seksiä vähemmän todennäköisesti ilman kondomia kuin selvin päin vastanneet.

Humala ei tutkimusten mukaan saa toimimaan estottomasti ja vastuuttomasti, vaan sen mukaan, mitä sattuu näkemään. Tausta hämärtyy, edessä oleva valtaa enemmän tilaa. Tätä kutsutaan likinäköisyysteoriaksi. Jos istuu yksin kapakassa säälimässä itseään, todennäköisesti säälii yhä kovemmin.

Olosuhteet ja kulttuuri vaikuttavat humalakäyttäytymiseen, ei pelkkä määrä.

Silti Suomessa lasketaan vain annoksia, keskitytään itse aineeseen. Riskiraja on niin ja niin monta pulloa viikossa, kansanterveydellinen vaikutus niin ja niin monta euroa.

Minkälaista ”eurooppalaista kulttuuria” voi edes syntyä, kun alkoholijuomien ainoa ominaisuus on niiden vahvuus? Oluet luokitellaan prosenttien mukaan ykköseksi, kakkoseksi, kolmoseksi, neloseksi.

Jopa Englannissa, joka on yhtä lailla protestanttisella pieteetillä vedettyjen kännien maa, juomat luokitellaan maun mukaan. Mild tarkoittaa tietynlaista ale-olutta, ei mietoa.

”Suhtautuminen, siis se, että painotetaan koko ajan, kuinka humalahakuista ja sekavaa käytös on, samalla tuottaa sellaista käytöstä”, alkoholitutkija Antti Maunu sanoo.

”Voit juoda kolme pulloa viiniä ja käyttäytyä oikein eurooppalaisesti pitkällä illallisella, tai voit juoda puoli pulloa kossua ja puukottaa jonkun.”

Ja kyllä: Sitä, miten ihmiset käyttäytyvät humalassa, ei määritä alkoholin myrkyllinen vaikutus moraaliin, vaan se, mitä yhteiskunta opettaa heidät ajattelemaan humalatilasta, Graig MacAndrew ja Robert B. Edgerton kirjoittivat klassikkoteoksessaan Drunken Comportment jo vuonna 1969.

 

Suomessa kyllä luovuttiinkin raittiusaatteen moraalisesta painostuksesta 1970-luvulle tultaessa.

Tutkijat alkoivat soveltaa alkoholinkäyttöön koko kansan kattavaa tilastollista mallia, joka oli neutraalimpi ja vähemmän syyllistävä. Huomattiin, että mitä enemmän viinaa kuluu, sitä enemmän ongelmia syntyy. Kokonaiskulutusteoria on yksi yhteiskuntatieteiden harvoista melkein-faktoista, testatuimpia ja varmimpia.

Pullojen sisältöön keskittyvän laskentainnokkuuden pulma on se, että harva juo hankkiakseen ongelmia tai sairastuakseen. Numeroihin perustuva alkoholikulttuurin selittäminen sivuuttaa, no, kulttuurin.

Se taas johtaa kehäpäätelmään, kuten sosiologian professori Pekka Sulkunen kirjoitti yhdessä Pasi Falkin kanssa vuonna 1981: Suomalaisille tyypilliset alkoholihaitat on pyritty selittämään alkoholikulttuurilla, joten alkoholipolitiikan keskeiseksi sisällöksi on muodostunut alkoholikulttuuriin vaikuttaminen.

Toisaalta alkoholipolitiikan vaikutusten hitautta ja oikullisuutta on selitetty alkoholikulttuurin ’sitkeydellä’ ja hitaalla muutettavuudella.

 

Tamperelaisessa yökerhossa tampataan niin kauan kuin mahdollista, pilkkuun saakka.

Vuodenvaiheessa valomerkki siirtyy puolella tunnilla ja pikkupubitkin saavat pitää ovensa auki yhtä pitkään. Mikä sekasorto ja kaaos siitäkin sitten seuraa, nytkin narikassa on vaikeaa pysyä pystyssä.

Moni on todennäköisesti avautunut ummet ja lammet intiimiasioistaan, mutta sillä ei ole väliä. Kukaan ei kuitenkaan muista huomenna.

Tai ehkä kaaosta ei tuleekaan, vaikka aukioloja vapautetaan. Kaikki toisiaan vasten huojuvat poijut ovat paikalla siksi, että seuraava päivä on vapaapäivä.

Suomalaisilla on itse asiassa hyvinkin itsesäädelty kännikoodisto, Antti Maunu sanoo. Hän on istunut satoja tunteja yökerhoissa tarkkailemassa bailausporukoita väitöskirjaansa varten. Vaikka alkoholin kulutus on lisääntynyt 1970-luvulta, se on painottunut yhä enemmän viikonloppuihin. Kaksi kolmasosaa känneistä vedetään vapaalla, kuin Boliviassa konsanaan.

Syykin on sama: rentoutuminen ja yhteyden löytäminen. Niitä on vaikeaa korvata annosmäärien laskemisella.

 

Jutussa on käytetty taustana Helsingin yliopiston sosiologian professorin Pekka Sulkusen haastattelua, Hotelli- ja ravintolamuseon tietopalvelua, Satu Apon kirjaa Viinan voima, Maritta Pohlsin kirjaa Viini, laulu & taustajoukot sekä Kustaa Vilkunan kirjaa Juomareiden valtakunta.