Suomen ensimmäinen ulkoministeri Otto Stenroth varmisteli suurta linjanmuutosta

Karri Kokko
Kotimaa 27.5.2008 05:55

Suomen ensimmäinen ulkoministeri Otto Stenroth oli murroskauden ministeri. Hänen lyhyellä virkakaudellaan 90-vuotiaan ulkoministeriön perustamistyö saatettiin hyvään alkuun ja Suomi varmisti asemansa ”kohtalon kolmiossa”. otto stenroth

Teksti
Arto Mansala

Runsaat puoli vuotta Suomen itsenäistymisen jälkeen perustettiin J.K.Paasikiven muodostamaan uuteen senaattiin 27.5.1918 ulkoasiantoimituskunta, jonka päälliköksi nimitettiin Otto Stenroth. Suomi sai täten itsenäisten valtioitten tunnusmerkkeihin kuuluvan ulkoministeriönsä ja ministeriö ensimmäisen päällikkönsä. Näin päättyi 6.12.1917 lähtien tilapäisellä pohjalla tapahtunut ulkoasioitten hoito maassamme.

Edessä oli kiireellinen ja vaativa tehtävä luoda hetkessä Suomeen uusi hallinnonala ja virkamieskunta. Samaan aikaan niin ulko- kuin sisäpoliittiset haasteet olivat maksimissaan. Ensimmäinen maailmansota jatkui neljättä vuotta ja kotimaassa vuoden 1918 alkukuukausina käyty sisällissota oli juuri päättynyt ja kysymys hallitusmuodosta ratkaisematta. Suomen itsenäisyyden tunnustamisprosessi oli kesken, sotatila jatkui Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä ja kysymys maamme rajoista oli osittain auki.

Ensimmäiseksi ulkoministeriksi valittu Otto Stenroth oli tehtävän vastaanottaessaan 57-vuotias. Hän oli tehnyt tuolloin jo lähes kolme vuosikymmentä jatkuneen menestyksekkään uran pankkimiehenä ja ollut perustamassa Kansallis-osakepankkia, Suomen kaupunkien hypoteekkikassaa ja Suomen kiinteistöpa kkia sekä toiminut niitten johtokunnissa. Nyt hän sai tehtäväkseen perustaa pankin sijasta kokonaisen ministeriön.

Paasikivi
ratkaisi valinnan

Stenroth kuului nuorsuomalaisiin ja tämän puolueen perustuslailliseen siipeen. Uuteen hallitukseen tuli Paasikivi mukaan luettuna viisi vanhasuomalaista, kuusi nuorsuomalaista, kaksi maalaisliittolaista ja yksi ruotsalainen sekä yksi ammattiministeri. Tämä laaja pohja tuotti sittemmin ulkopolitiikan linjasta ja erityisesti Suomen tulevasta valtiomuodosta päätettäessä melkoisesti ristivetoa hallituksen sisällä. Vuoden 1918 mittaan Stenroth puolueitten järjestäytyessä uudelleen siirtyi lähelle kokoomusta.

Miksi sitten juuri Otto Stenrothista tuli Suomen ensimmäisen ulkoministeri? Tämän henkilövalinnan ratkaisivat valtionhoitaja P.E. Svinhufvud sekä ennen muuta hallituksen muodostaja Paasikivi.

Muistelmissaan Stenroth kertoo tarjouksen ulkoministerin salkusta tulleen hänelle itselleen yllätyksenä. Ratkaiseva peruste valinnalle lienee ollut, että Paasikivi tunsi hyvin itseään yhdeksän vuotta vanhemman Stenrothin KOP:in ajoilta sekä yhteiseltä senaattorikaudelta. Paasikivi katsoi, että Stenrothilla oli pankkimiehenä ulkoasioiden hoidossa tarvittavaa realiteettien tajua ja neuvottelutaitoa.

Epätoivoiset
ensiviikot

Stenroth oli niin ikään kielitaitoinen ja matkustanut Euroopassa aina Pariisia ja Wieniä myöten. Hän oli ollut maailmansodan puhjettua aktiivisesti mukana itsenäisyysliikkeessä, mikä luettiin ansioksi hiljattain itsenäistyneessä Suomessa. Samoin se, että Stenroth kannatti monarkiaa. Alun vastaan haraamisen jälkeen Stenroth otti ministeritehtävän vastaan, kun sekä Svinhufvud että Paasikivi olivat ensin vedonneet hänen ”isänmaalliseen velvollisuuteensa”.

Varsinaista ulkopoliittista kokemusta Stenrothilla ei autonomian vuosilta voinut olla. Hän oli kuitenkin johtanut valtuuskuntaa, joka vuonna 1915 matkusti Tukholmaan pyytämään tukea Ruotsilta Suomen itsenäisyysliikkeelle. Hänet oli niin ikään ehditty ennen ministeriksi tuloaan nimittää Brest-Litovskin rauhanneuvotteluihin matkustavaan Suomen valtuuskuntaan yhdessä Rafael Erichin ja Edvard Hjeltin kanssa. Tämä hanke raukesi sittemmin sisällissodan alkamisen vuoksi.

Ministeriksi tultuaan Stenrothilla oli päällimmäisenä huolenaiheena ulkoministeriön sekä ulkomaanedustuksen organisoiminen ja henkilökunnan rekrytoiminen perustettaviin uusiin virkoihin.Stenroth on muistelmissaan ”Puoli vuotta Suomen ensimmäisenä ulkoministerinä” kuvannut osuvasti ensi askeleitaan upouuden ministeriön päällikkönä:

”Ensimmäiset viikot uudessa toimessani eivät tosiaan olleet hauskoja, ne olivat saattaa minut täydelliseen epätoivoon. Järjestämistyö olisi tietysti vaatinut edes jossain määrin vapautusta juoksevien asioiden hoidosta, mutta sellaisen saaminen näyttäytyi aivan mahdottomaksi. Tosin alun pitäen oli määrätty, että olin velvollinen ottamaan osaa hallituksen yhteisistuntoihin ainoastaan kaikkein tärkeimmissä asioissa, mutta kun jatkuva sotatila Venäjän kanssa, Venäjältä yhä lukuisammin saapuvien pakolaisten tulva ja vieraan sotaväen maassaolo herätti jatkuvasti yhä uusia pikaista ratkaisua vaativia kysymyksiä, näytti sangen hämärältä, kuinka olisi mahdollista saada riittävästi aikaa levolliseen harkintaan niiden muotojen luomiseksi, joita uusi entisestä tuntuvasti poikkeava hallinnonhaara edellytti.”

Salainen
matka Saksaan

Virkamiehistön rekrytoinnin ohella vasta perustetun ministeriön puutteelliset työtilat tuottivat Stenrothille päänvaivaa. Alkuun käytettävissä oli muutama hajallaan sijaitseva huone valtioneuvoston linnassa. Tilanne kohentui, kun työtilat saatiin nykyisen tasavallan presidentin linnan kolmannesta kerroksesta.

Uutena asiana ministeriössä jouduttiin opettelemaan diplomaattinen kirjetyyli sekä etiketti, joita tarvittiin asioitaessa ulkovaltojen kanssa. Tätä tarkoitusta varten saatiin Saksan ulkoministeriöstä neuvonantajaksi täysinpalvellut ja pikkutarkka salaneuvos Müller. Silti työtapaturmia ehti tapahtua, vallankin yhteydenpidossa ympärysvaltoihin ja erityisesti kiistaan Petsamon alueesta liittyen.

Ulkomaanmatkat eivät tuolloin sodan jatkuessa Euroopassa kuuluneet uuden ministerin ohjelmaan. Valtionhoitaja Svinhufvud ja Stenroth matkustivat kuitenkin elokuussa 1918 kaikessa salassa tilanomistaja Perssonin ja johtaja Oton nimisinä Saksaan tapaamaan keisari Wilhelm II.

Matka, joka ei Itämeren alueen sotatoimien takia ollut suinkaan vaaraton, tehtiin saksalaisella joukkojenkuljetusaluksella Danzigiin, mistä matka jatkui junalla Berliiniin. Tämän vierailun aikana Stenroth kävi erilliskeskustelut Saksan silloisen ulkoministerin, amiraali Hintzen kanssa. Vasta Berliinissä muistettiin pyytää audienssia keisarin luokse, mikä tapaaminen järjestyi sittemmin Hessenissä Wilhelmshöhessä. Stenrothin toinen ulkomaanmatka ministerinä suuntautui Tallinnaan, missä hän yhdessä Svinhufvudin kanssa tapasi syyskuussa 1918 Suomen kuninkaaksi valitun Hessenin prinssi Friedrich Karlin.

Saksanystävän
maineessa

Stenrothin tullessa ulkoministeriksi Suomessa uskottiin yleisesti Saksan voittoon maailmansodassa. Maa oli solminut Neuvosto-Venäjän kanssa erillisrauhan Brest-Litovskissa maaliskuussa 1918. Katsottiin, että voimien keskittäminen yhden rintaman sotaan paransi merkittävästi Saksan voiton mahdollisuuksia. Virkaan astuttuaan Paasikiven hallitus pyysi ensi töikseen Venäjän uhkaan vedoten saksalaisjoukkoja jäämään sisällissodan jäljiltä maahan. Saksalta haluttiin apua myös Suomen puolustusvoimain organisoinnissa. Suunnitteilla oli edelleen liittosopimus Saksan kanssa sekä saksalaisen prinssin valitseminen Suomen kuninkaaksi.

Tässä tilanteessa Stenroth näki tuoreena ulkoministerinä kaksi vaihtoehtoa hahmottaessaan Suomen ulkopolitiikan tulevaa suuntaa. Hänen mukaansa oli joko laajennettava entisestään aseveljeyttä ja ryhdyttävä Saksan liittolaiseksi tai yritettävä säilyttää puolueettomuus maailmansodassa vaarantamatta kuitenkaan suhteita Saksaan.

Stenroth kannatti jälkimmäistä linjaa ja joutui näin luovimaan Svinhufvudin ja hallituksen enemmistön sekä Paasikiven välillä. Vastustusta kohdatessaan hän kulki usein virran mukana ja sai tästä saksalaisystävän maineen. Hänen asemansa ei ollut tarpeeksi vahva, jotta hän olisi voinut ajaa omat kantansa läpi. Käytännössä puolueettomuutta noudatettiin vain ympärysvaltoihin, ei Saksaan nähden.

”Kohtalon kolmio”
vakiintuu

Ympärysvaltojen voitto maailmansodassa sekä siitä johtuva tarve saada suhteet Iso-Britanniaan ja Ranskaan, mutta myös Yhdysvaltoihin mahdollisimman nopeasti normalisoiduiksi pakotti Suomen hallituksen eroamaan 27.11.1918.

Paasikiven seuraajaksi nimitettiin hänen puoluetoverinsa Lauri Ingman. Yksikään vanhan hallituksen jäsenistä ei jatkanut tehtävässään. Näin myös Otto Stenroth joutui syrjään toimittuaan Svinhufvudin ja Paasikiven rinnalla kuuden kuukauden ajan kolmantena keskeisenä vaikuttajana ulkopolitiikasta päätettäessä. Ministerikautensa loppuviikkoina valmistellessaan ulkopolitiikan linjanmuutosta Stenroth ehti vielä olla läheisessä yhteistyössä Mannerheimin kanssa.

Stenrothin ministerikaudella alkoi myös Suomen 1900-luvun historian ”kohtalon kolmio” vakiintua itsenäisyyden ajan uusissa oloissa. Saksa oli ensisijainen, mutta sen ohella Venäjä oli tärkeä ja koettiin jatkuvasti uhaksi. Suhteet itänaapuriin olivat vielä selvittämättä ja koko ajan alttiit selkkauksille. Rauhansopimusta ja suhteitten normalisointia jouduttiin odottamaan aina vuoteen 1920 saakka. Kolmas tärkeä tekijä oli Ruotsi, jonka kanssa käytiin koko Stenrothin ministerikauden ajan neuvotteluja Ahvenanmaasta ja sen linnoittamisesta.Stenroth kertoi myöhemmin, että nämä linnoitusten hävittämiseen päättyneet neuvottelut olivat hänen ministerikautensa ”ikävin muisto”.

Toisin kuin Svinhufvud ja Paasikivi, Stenroth ei enää myöhemmin saanut keskeisiä valtiollisia tehtäviä hoitaakseen. Sen sijaan hän jatkoi pankkimiesuraansa ja toimi Suomen pankin johtokunnan puheenjohtajana vuosina 1919-1923. Hänen luopumistaan tästä tehtävästä varjostivat aikanaan syytökset kyseenalaisista valuutta-afääreistä. Ministeripostin jätettyään Stenrothin tärkeimmät luottamustehtävät olivat toimiminen Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan kanslerina sekä Pohjola-Nordenin puheenjohtajana aina järjestön perustamisesta lähtien.

Murroskauden
ulkoministeri

Miten Suomen ensimmäisen ulkoministerin Otto Stenrothin ministerikautta tulisi tänään arvioida?

Stenrothin ansioksi voidaan lukea, että hänen virkakaudellaan ulkoministeriön perustamistyö saatettiin hyvään alkuun ja että samalla päästiin eroon itsenäisyyden ajan alkukuukausien sekasortoisesta tilanteesta ulkoasian hoidon osalta. Tehdyt henkilövalinnat onnistuivat pääsääntöisesti ja useimmat uusista tulokkaista jäivät alalle ja nousivat sittemmin johtotehtäviin niin kotimaassa ministeriössä kuin myös ulkomaan edustustoissa, joitten määrä kasvoi tuntuvasti heti maailmansodan päätyttyä ja Suomen muutettua kurssiaan.

Stenrothin aikana Suomi säilyi lopulta vahvasta saksalaissuuntauksesta huolimatta varsinaisten sotatoimien ulkopuolella.

Stenroth kannatti monarkiaa, mutta samalla hallituksen enemmistöstä poiketen jonkun verran lievempää saksalaissuuntausta. Hän oivalsi ennen useimpia hallituskollegoitaan ulkopoliittisen suunnanmuutoksen välttämättömyyden Saksan tappion jo uhatessa. Hän ymmärsi, että ympärysvallat tulisivat sanelemaan rauhanehdot ja että tästä johtuen oli luovuttava saksalaisesta kuningasehdokkaasta ja turvauduttava Mannerheimiin suhteitten saamiseksi kuntoon voittoisiin länsivaltoihin.

Stenroth toimi ulkoministerinä vain puoli vuotta. Hän peri heti alkuun Svinhufvudin itsenäisyyssenaatilta koko joukon vaikeita ulkopoliittisia ongelmia ilman että niitä olisi ehditty ratkaista hänen aikanaan kuudessa kuukaudessa. Monet visaiset ulkopolitiikan kysymykset siirtyivät perintönä Stenrothin seuraajille Carl Enckellille sekä Rudolf Holstille. Stenroth oli monessa mielessä murroskauden ulkoministeri tilanteen normalisoituessa vasta 1920-luvulle tultaessa.

Suomi joutui heti itsenäisyytensä alussa tekemään vuoden 1918 lopulla täyskäännöksen ulkopolitiikassaan. Kuten myöhemmin 1944-1945 oli Saksa-suuntauksesta luovuttava ja uudet kasvot saatava viivytyksettä maan johtoon. Toisen maailman sodan puhjettua ja myöhemmin sen jälkiselvittelyissä tarvittiin maamme johtoon uudelleen Mannerheimiä sekä Paasikiveä ja Enckelliä.

Otto Stenrothin elämä päättyi 78 vuoden iässä pari viikkoa talvisodan alkamisen jälkeen. Puolivuotiskausi Suomen ensimmäisenä ulkoministerinä jäi Stenrothin valtiollisen uran huippukohdaksi, hänen hienoimmaksi hetkekseen.

Kirjoittaja on pitkäaikainen suurlähettiläs ja entinen valtiosihteeri. Hän on aikanaan tehnyt pro gradunsa Otto Stenrothista.

Lue lisää 90-vuotiaasta Suomen ulkoministeriöstä SK:sta 22/2008 (ilm. 30.5.2008).

Aiheesta lisää
Ulkoasiainministeriön nettisivut