Suomalaisvääpeliä ammuttiin viisi kertaa Afganistanissa – miltä se tuntuu?

Kotimaa 15.2.2011 15:28

Vuonna 2006 vääpeli Jouni Vainionpää haavoittui omien luodeista Afganistanissa. Tässä hänen tarinansa, joka on julkaistu alun perin SK:ssa 43/2009.

Rauhanturvaaja Kuva Kaisa Rautaheimo.

Voit lukea jutun myös pdf-tiedostona tästä.

Sunnuntaina 1. lokakuuta 2006 kaksi valkoista maastoautoa pysähtyi hiekkaiseen notkelmaan lähellä Aybakin kaupunkia Pohjois-Afganistanissa.

Suomalaisessa partioryhmässä oli kuusi sotilasta: kapteeni, varajohtaja, lääkintämies, viestiupseeri ja kaksi autonkuljettajaa.

Päivä oli kuuma. Hiekka pöllysi tuulessa.

Miehet olivat palanneet edellisenä torstaina lomalta syksyisestä Suomesta. Partiointia Pohjois-Afganistanin erämaissa oli tarkoitus jatkaa seuraavana päivänä, maanantaina.

Sitä ennen piti tarkistaa, että aseiden tähtäimet olivat kunnossa.

Tuulen tuivertama monttu ei ollut varsinaisesti ampumarata, mutta ryhmä oli paremman puutteessa tottunut käyttämään sitä harjoitteluun. Alueella liikkui harvoin uteliaita, joten turvallisuudesta ei tarvinnut kantaa huolta.

Suomalaiset pysäköivät Toyota Land Cruiserinsa vierekkäin keulat tulosuuntaan. Varusteet nostettiin autoista.

Miehillä oli vaaleanruskeat maastopuvut, varsikengät, lierihatut ja kevyet luotiliivit, jotka oli vahvistettu sirpaleenkestävillä levyillä.

Maalitaulut asetettiin puukehikoihin rinteen juurelle.

Miehet latasivat rynnäkkökiväärinsä. Pian laukaukset paukkuivat notkelmassa.

Kun kaikki olivat kohdistaneet tähtäimensä, pidettiin ruokatauko.

He söivät sämpylöitä ja joivat termoskahvit. Aurinko painui ruskeiden kukkuloiden taakse.

Vääpeli Jouni Vainionpää kiipesi maastoauton katolle ja tähyili maisemaa.

Vainionpää, 47-vuotias raumalainen rauhanturvaajaveteraani, oli tullut elokuussa Kabulista kakkosauton kuljettajaksi. Hän oli aiemmin palvellut Kosovossa ja Syyriassa.

Kun kahvit oli siemailtu, Vainionpää sai ensimmäisenä yötähtäimensä kohdistettua ja päätti lähteä kävellen varmistamaan, ettei alueelle ollut eksynyt sivullisia.

Hän kipusi kumpareelle, jossa kulki kuoppainen karjapolku.

Edessä taisteluhihnassa hänellä oli rynnäkkökivääri, jonka lippaaseen hän oli suomalaissotilaiden tavan mukaan ladannut normaalien 7,62 millimetrin patruunoiden jälkeen viisi valojuovaluotia.

Hän kuuli hämärästä puhetta. Hän laskeutui polvensa varaan ja katsoi yötähtäimen läpi. Mitään ei näkynyt.

Puhe jatkui. Vainionpää ei saanut siitä selvää. Se ei ollut suomea eikä englantia.

Vainionpää lähti palaamaan autoille.

Hänen takaansa kuului laukauksia. Hän käänsi päätään ja näki valojuovien leiskahtavan. Luotisuihku pyyhkäisi vasemmalta ohi.

Jokin iski hänen rintaansa. Ase kirposi hänen kädestään.

Hän oli aina kuvitellut, että luodin osuma tuntuisi siltä kuin joku löisi halolla. Mutta tunne oli aivan erilainen – kuin hain puraisu, hetkellinen ja rutistava.

Hän hoiperteli taaksepäin. Yläselässä vihlaisi. Sitten uudelleen, nyt alempana.

Hän putosi polvilleen ja kaatui vatsalleen maahan.

Hän makasi hiljaa. Puolikuun valossa hän näki kiväärinsä parin metrin päässä. Hän liikahti sitä kohti.

Hänen oikeaan pakaraansa osui.

Myöhemmin hän kertoi, että ääni oli kuin suomättääseen olisi ammuttu: fssst.

Hän riuhtoi itseään lähemmäs kivääriä. Polttava kipu viilsi hänen vasenta kylkeään.

”Älkää ampuk…”

Hiki pisaroi hänen silmiinsä. Hänen suutaan kuivasi.

Hänen piti saada viesti omille. Hän hamusi kiväärin käteensä. Hän kääntyi oikealle kyljelleen ja alkoi ladata asetta.

Hänen kätensä tärisivät. Hän tajusi asioiden olevan huonosti.

Hän kellahti selälleen, työnsi kiväärinperän kainaloonsa ja painoi liipaisinta.

Sarja oli lyhyt. Hylsyjä löytyi myöhemmin kolme.

Vastaus tuli heti. Hiekka pöllysi, kun luodit iskivät hänen ympärilleen.

Hän muisti, että valojuovaluodit olivat hänen lippaassaan viimeisinä. Suomalaiset eivät näkisi hänen laukauksiaan pimeässä.

Hän repäisi luotiliivinsä auki vasemmalta puolelta. Hänen rintansa oli verestä märkä.

”Väpä! Missä sä oot?”

”Tää… llä…”

Ääni tukehtui Vainionpään kurkkuun.

”Tääl…”

Hän tunnusteli kivääriä, löysi piipun alta lampun ja repi suojuksen pois. Hän käänsi valon kohti tovereitaan ja alkoi vilkuttaa.

Hänen lapsuusmaisemansa oli pohjoissatakuntalainen: mäntymetsä, kaurapelto, auringossa kimalteleva joki.

Heinäkuussa, ollessaan palvelusvapaalla, hän oli lainannut veljeltään polkupyörän ja lähtenyt verestämään muistoja.

Hän oli polkaissut liikkeelle Honkajoen kirkonkylältä, jossa perhe oli asunut 1970-luvulla. Äiti oli ommellut vetoketjuja Reimalla, ja isä oli ollut työnjohtajana Honkajoki Oy:n ”Paskatehtaalla”, jossa tehtiin teurasjätteistä rehua.

Vainionpää muisti pakkastalvet, isän ärisevän Jupiter-mopon ja hilpeät bussimatkat Isojoen kuplahallille, jonka Riihidiscossa soitti Hurriganes.

Honkajoelta mutkainen maantie vie Kanttiin ja sieltä kohti Jylliä.

Vainionpäät olivat muuttaneet Parkanosta Jylliin vuonna 1962, kun Jouni oli kolmevuotias. Pihapiirissä oli vieläkin sama punainen navetta ja koivujen keskellä puutarhakeinu.

Vainionpää pysäytti pyöränsä hiekkatielle. Iltapäivä oli leppeä. Edessä oli Jyllinkoski, sen takana jatkuivat pellot.

He löysivät hänet pimeydestä. Hän makasi hiljaa selällään.

He hakivat autosta tyhjiöpatjan ja nostivat hänet sen päälle. He riisuivat häneltä vaatteet nähdäkseen, mihin luodit olivat osuneet.

Lääkintämies kaivoi repusta nesteliuoksen ja kiristyssiteen. Hän oli vetänyt kypärän päähänsä. Hiki valui hänen otsaltaan, ja hänen silmälasinsa olivat huurussa.

Alhaalla notkelmassa paukkuivat rynnäkkökiväärit. Ykkösauton kuljettaja heittäytyi maahan. Hän sai ammuttua yhden laukauksen, sitten ase jumittui.

Viestiupseerin kädet vapisivat, kun hän oikoi tippaletkuja.

”Rauhoitu”, Vainionpää kuiskasi. ”Ei tässä ole enää mitään hätää.”

Ryhmänjohtaja harppoi miesten ympärillä satelliittipuhelin kädessä.

Viestiupseeri sytytti hermosavut.

Lääkintämies kosketti Vainionpään oikeata lonkkaa. Kipu oli viiltävä.

Vainionpää tärisi kylmästä. Miehet hakivat autosta makuupussin ja peittelivät hänet siihen.

Tilannekeskuksen loki, 1-10-06:

19.54: Yksi (1) loukkaantunut sotilas, jota ammuttu keuhkoihin ja jalkoihin, henkilöllisyys ei toistaiseksi selvillä.
20.08: Loukkaantunut sotilas ei siinä kunnossa, että voitaisiin siirtää tavallisella autolla. Tarvitaan lääkintäkuljetus.
21.15: Helikopteri lähdössä, ETA 2200 VF 13083 14827. Tie on suljettava, ei valoja.”

Kaikki oli hämärää.

Hän makasi poikittain maastoauton alas taitetulla takapenkillä. Moottori ärjyi, tippaletkut heiluivat.

Pääväylälle oli tuskin kahta kilometriä, mutta he eksyivät matkalla. Jokainen töyssy pahensi kipua.

Valtatiellä kuljettaja vaihtoi kuuliaisesti lyhyet ajovalot päälle joka kerran, kun vastaan tuli auto.

”Anna olla pitkät päällä”, Vainionpää kähisi. ”Se on ihan sama, häikäistyykö ne.”

Pysähdys. Ääniä pimeydestä. Ruotsalaisen panssariauton takaovi kolahti auki.

Hänet nostettiin ulos.

Panssarissa haisi diesel ja aserasva. Lääkintämies kiipesi hänen viereensä. Hänen sormeensa työnnettiin saturaatiomittari.

Hän tunsi, kuinka hänen keuhkoputkessaan liikkui neste.

Tuska oli sietämätön. Oikeata jalkaa ei voinut liikuttaa millimetriäkään.

Kipulääkeampullit olivat unohtuneet suomalaisten autoon. Ruotsalaiset virittivät omansa.

Vainionpään luomet painuivat kiinni. Saturaatiomittari tikitti alaspäin: 96-86-76… Hänen verensä sai yhä vähemmän happea.

Joku läpsäisi häntä poskelle. Hän avasi silmänsä.

”Mä pelästyin, että sä kuolit.”

Lääkintämiehen kasvot näyttivät väsyneiltä.

Tilannekeskuksen loki, 2-10-06:
00.25: Leikkaus alkanut 15 min. sitten.
04.09: Soitto päällikölle sairaalaan. Leikkaus ohi, tila vakaa mutta kriittinen. Päätös potilaan siirtämisestä tehdään aamulla.”

Hänen silmänsä olivat kiinni. Hän yritti nostaa oikeata kättään. Hän lipui takaisin uneen.

Hän kuuli puhetta. Hämärästi hän ymmärsi, että se oli suomea.

”Tiedätkö sä missä olet?”

Hänen suutaan kuivasi. ”Mä olen Afganistanissa.”

”Sä olet Töölön sairaalassa.”

Hän avasi silmänsä. Äidin kasvot tulivat lähelle.

Hän makasi teho-osaston eristyshuoneessa lasiseinän takana.

Hän oli ollut nukutuksessa kuusi päivää.

Hänen vasen kätensä oli tunnoton. Hänen oikea jalkansa oli paketoitu ja nostettu ylös. Hänen molemmista kyljistään kulkivat letkut, joista virtasi veristä nestettä.

Hänen kätensä oli sidottu sänkyyn, jotta hän ei repisi irti happimaskia ja nenäletkua.

Jälleen hän nukahti.

Unessa hän oli kaulaansa myöden hiekassa. Hänen yläpuolellaan avautui teollisuushalli, jossa oli betonipylväitä.

Hänen ympäriltään kuului ääniä.

”Mitä me tolle tehdään?”

Ne puhuivat suomea, mutta hän tiesi, että ne olivat talebaneja.

Hän nukkui, söi ja nukkui. Hän oli voimaton ja hämmentynyt.

Vähä vähältä hänelle selvisi, mitä oli tapahtunut.

Ensimmäinen luoti oli tunkeutunut suojaliiveihin hänen vasemman solisluunsa alapuolelle, murtanut kylkiluut ja painanut kasaan hänen vasemman keuhkonsa.

Toinen luoti oli osunut hänen selkäänsä vasemman lavan alle ja pysähtynyt liiveihin.

Kolmas oli lävistänyt liivit osittain ja tehnyt haavan hänen vasemman kylkikaarensa alaosaan.

Neljäs oli mennyt läpi hänen oikeasta pakarastaan, murskannut reisiluun yläosan ja katkaissut jalan.

Viimeinen luoti oli viiltänyt auki hänen nahkansa vasemmasta kyljestä. Se oli sattunut eniten, mutta haava oli vaaraton.

Norjalaisessa kenttäsairaalassa Afganistanissa hänen vatsansa oli avattu, koska lääkärit olivat pelänneet luotien puhkoneen hänen sisäelimensä.

Pakarassa ollut ammottava aukko oli puhdistettu ja sisään oli laitettu rätti.

Hänet oli siirretty nukutettuna saksalaiseen ambulanssikoneeseen. Hänen selästään oli vuotanut verta. Hänelle oli annettu punasoluja ja jääplasmaa.

Suomalainen komentaja oli tehnyt saksalaisten kanssa sopimuksen, että potilas tuotaisiin suoraan Helsinkiin, vaikka hän kuolisi matkalla.

He tulivat katsomaan häntä sairaalaan. Kaikki olivat mukana: kapteeni, varajohtaja, lääkintämies, viestiupseeri ja ykkösauton kuljettaja.

Heidän lisäkseen sängyn vierellä seisoivat Kabulin suomalaisosaston johtaja ja Suomen Afganistan-operaation komentaja.

He paiskoivat kättä ja nieleskelivät liikutuksesta.

Varajohtaja ojensi Vainionpäälle tämän tavarat, jotka oli tuonut Afganistanista.

He kyselivät hänen voinnistaan ja kertoivat kuulumisia. Ampumaradan tapahtumista ei puhuttu.

Ennen lähtöä he halasivat. ”Pidä huolta pojista”, Vainionpää kuiskasi varajohtajalle. ”Katto vähä niitten perään.”

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Vainionpäällä oli tyhjä olo.

Hän muisti heidän yhteiset hetkensä: löylyt telttasaunassa, renkaanvaihdot kapeilla vuoristoteillä, loputtomilta tuntuneet vartiovuorot tähtitaivaan alla.

Ja hän muisti, kuinka puolustusvoimat oli puoli vuotta aiemmin pyytänyt häntä lähtemään Afganistaniin ja kuinka hän oli puhelun saatuaan polvistunut metsässä ison männyn juurelle, ristinyt kätensä ja huoahtanut: ”Kiitos.”

Hän makasi selällään jalka kohti kattoa ja mietti.

Mitä pimeällä kumpareella oli tapahtunut? Jos ampujat olivat olleet afgaanipoliiseja, kuten uutisissa kerrottiin, miksi laukauksia oli tullut sekä edestä että takaa?

Puolustusvoimat selvitti tapahtunutta.

Rikostutkija istui Vainionpään huoneessa, kyseli kysymyksiä ja naputteli tietokoneella kuulustelupöytäkirjaa.

”Jatkuiko ammunta sen jälkeen, kun olitte loukkaantunut?”

”Pystyttekö erottamaan toisistaan suomalaisen rynnäkkökiväärin ja AK-47:n laukausäänen?”

Lokakuun 26. päivä oli tihkusateinen torstai.

Rikostutkija istui tuolillaan tietokoneensa takana. Vainionpää vastaili kysymyksiin.

Huoneeseen käveli lääkäri, jolla oli kädessään Pääesikunnan tiedote.

Paperissa luki:
”Pääesikunnan tutkintaosaston ja keskusrikospoliisin tutkimusten perusteella on varmistunut, että kaikki Afganistanissa sattuneessa ampumavälikohtauksessa suomalaiseen rauhanturvaajaan osuneet laukaukset ammuttiin kahdella suomalaisella rynnäkkökiväärillä.”

Hänen jalkansa leikattiin iltapäivällä 3. marraskuuta 2006.

Kirurgi avasi peitinkalvon jännittäjälihaksen, nosti ylös ulomman reisilihaksen ja eteni reisiluun pintaan.

”Murtuma jo osittain luutunut ja koko murtumarako täynnä hohkaluuta”, kirjattiin leikkauskertomukseen.

”Purijalla, taltalla ja kauhalla poistetaan hohkaluuta ja asteittain kiertämällä raajaa sisä-ulkorotaatioon saadaan vihdoin murtumakappaleet irti toisistaan.”

Luu oli niin kovaa, että se kuumeni poratessa. Välillä oli pidettävä tauko. Ulkona ilta pimeni.

Vihdoin luuhun saatiin kanava, johon tehtiin kierteet. Kanavaan työnnettiin 90 millimetrin ruuvi.

”Ruuvissa erittäin hyvä pito, valitaan 6-reikäinen DHS-levy, joka naputellaan paikoilleen ja asetetaan alusta asti kiinni yhdellä ruuvilla.”

Lopuksi reisiluun kaulaan porattiin erillinen ruuvi, lihakset ommeltiin kiinni ja iho suljettiin metallihakasilla.

”Tarkistetaan läpivalaisulla murtuman asennot, hyvät akselisuunnat.”

Taivaalta leijui lumihiutaleita. Heräämössä oli hiljaista.

Vainionpään otsalla kimalteli hiki. Tuska oli polttava.

Hoitaja antoi hänelle lisää pillereitä. Niistä ei ollut apua.

Hänet siirrettiin omaan huoneeseen.

Hän puri hammasta, kun kipuaallot löivät hänen ylitseen.

Tätä kesti 18 tuntia.

Lopulta nukutuslääkäri keksi siirtää epiduraalipiikin toiseen paikkaan.

Helpotus oli taivaallinen.

Hän pääsi kotiin 15. marraskuuta.

Raumalla satoi. Paroalhossa Iltasenkadulla vapisivat omenapuut paljaina tuulessa. Hoitajat nostivat hänet ambulanssista paareilla punaisen rintamamiestalon eteiseen.

Vaimo oli vastassa. Koti tuntui oudolta.

Vainionpää oli saanut olohuoneremontin valmiiksi huhtikuussa päivää ennen lähtöään Afganistaniin. Enää maali ei haissut.

Hänet autettiin sänkyyn. Hän nukahti matkasta uupuneena.

Yöllä hän heräsi laukauksiin. Ulkona tuuli vinkui. Hän tajusi nähneensä unta.

Ensimmäiset päivät hän vietti tuskaisessa hämärässä.

Hän makasi selällään sängyssä kyynärsauvat lattialla vieressä.

Hän ei pystynyt nukkumaan vasemmalla kyljellään, koska keuhko oli mennyt kasaan ja luut olivat poikki, eikä oikealla, koska jalka oli juuri leikattu.

Hän söi Panacodia ja Buranaa ja yritti ajatella hyviä ajatuksia.

Kuuden metrin matka vessaan oli hikinen ponnistus. Hän ei voinut edes sulkea ovea, koska kipeä jalka ei taipunut.

Hän katsoi itseään peilistä. Hän näytti vanhalta mieheltä. Nahka roikkui hänen kutistuneiden lihastensa päällä. Hän oli laihtunut 15 kiloa.

Hän huomasi toivovansa, että pojat olisivat tähdänneet vähän paremmin.

Hän puri hammasta. Oli pakko yrittää.

Taipuu vaan ei katkea koskaan, hän toisteli itselleen.

Ensimmäinen ulkoilu oli näännyttävä. Hän käveli kyynärsauvoilla portaat alas pihalle. Äiti ja vaimo odottivat pyörätuolin kanssa. Hän pystyi istumaan tuolissa muutaman sata metriä. Sitten kipu kävi mahdottomaksi.

Hän yritti uudelleen. Ensin hän taivalsi postilaatikolle ja takaisin. Pikku hiljaa hän pidensi matkaa.

Kuukautta myöhemmin hän jaksoi viedä joulukortin naapurille 200 metrin päähän.

Joulupäivänä hän käveli lumisella pihanurmella seitsemän metrin pätkää edestakaisin.

Kipu oli raastava, mutta hän alkoi tottua siihen.

Omien ampuma. Se kaiversi häntä.

Helpompaa olisi ollut, jos hän olisi haavoittunut vihollisen luodeista. Silloin ei olisi epätietoisuus raastanut mieltä.

Vaikka hän kuinka pohti asiaa, hän ei voinut ymmärtää, mikä hänen tovereihinsa oli mennyt.

Hän oli ulkomaankomennuksillaan oppinut, että suomalainen rauhanturvaaja ei laukaise asettaan, ellei ole kohteesta varma.

Hän oli ollut Kabulissa 4. kesäkuuta 2006, kun kahdelle suomalaiselle oli annettu Vapaudenristit ansioista tulitaistelussa puoli vuotta aiemmin.

Sadat mellakoitsijat olivat piirittäneet Maimanan norjalais-suomalaista tukikohtaa tuntikausia, mutta sotilaat olivat onnistuneet pitämään hyökkääjät loitolla lähes pelkästään varoituslaukauksilla.

Suomalainen rauhanturvaaja ei ammu tunnistamatonta kohdetta.

Ajatus ei jättänyt Vainionpäätä rauhaan.

Tammikuun alussa 2007 Iltasenkadun peitti jäinen sohjo.

Vainionpää veti ylleen Syyriasta tuomansa vihreän YK-takin, sovitti päähänsä mustan baskerin ja kiskoi jalkaansa hiekanväriset saappaat, jotka hänellä oli ollut haavoittuessaan.

Kourujärven koululle oli pari kilometriä. Se oli sopiva matka kokeilla, kuinka paljon kipua ihminen kestää.

Vainionpää astui ulos. Kyynärsauvat narskuivat sohjossa.

Ensimmäinen vihlaisu tuntui Päiväsenkadun kulmassa. Hän jatkoi matkaa.

Hiuknummentie. Luistinpolku. Punatiilisten kerrostalojen nurkalla oli pakko huilata.

Päässä soi laulu:
”Tällä reitillä montaa ei ole kulkijaa
eikä uurteita painunut tiehen.
Silti mietitty tässä on monta asiaa.
Ovat uurteet vain otsassa miehen.”

Monnantiellä suhahteli liikenne. Vainionpää nojasi sauvoihin. Hän oli sopinut serkkunsa kanssa, että tämä tulisi autolla vastaan, jos hänen voimansa pettäisivät.

Karpalopolulla oli loiva ylämäki. Lonkka kiljui kipulääkettä. Hän nilkutti koulun pihaan sydän hakaten.

Koulun väestönsuojassa oli koruton punttisali. Siellä hän alkoi parantaa itseään.

Hän kutsui paikkaa ”Äijäsaliksi”. Huoneessa oli koululaisten suksia, vanhoja pulpetteja, punnerruspenkki ja telineessä ruosteisia käsipainoja. Kattoon oli joku polttanut tupakansytyttimellä hakaristin.

Vainionpää valitsi kevyimmät painot. Ensimmäinen sarja oli lyhyt ja piinallinen.

Hän kuunteli sydämensä tykytystä.

Ylhäällä voimistelusalissa vingahtelivat jumppatossut lattiaa vasten.

Hän rekisteröi edistymisensä päiväkirjaan.
28. joulukuuta: ”Juoksuaskel.”
2. tammikuuta: ”Melkein yksi leuka.”
5. helmikuuta: ”Ajoin omaa autoa.”

Maaliskuun 30. päivänä hän polki maastopyörällään poutasäässä siihen asti pisimmän lenkkinsä, kymmenen kilometriä.

Hän oli palauttanut pyörätuolin ja kyynärsauvat välinevuokraamoon kuukautta aiemmin.

Hän oli käynyt fysioterapiassa ja kriisiterapiassa, vetänyt sauvalenkkejä Lähdepellon pururadalla ja kasvattanut lihaksiaan Kourujärven Äijäsalilla.

Hän tiesi, ettei voisi palata vanhaan työhönsä ATK-asiantuntijana, koska ei enää pystyisi nostelemaan koneita eikä kyyristymään pöytien alle asentamaan johtoja.

Kaikesta huolimatta hän tunsi olonsa hyväksi. Ensimmäistä kertaa hän melkein uskoi tulevaisuuteen.

Samana torstaina puolustusvoimat siirsi ampumatapauksen syyteharkintaan Helsingin syyttäjänvirastolle.

Partioryhmän johtajaa epäiltiin palvelusrikoksesta, varajohtajaa ja ykkösauton kuljettajaa törkeästä vammantuottamuksesta.
Kaikki kolme kiistivät syyllistyneensä rikokseen.

Vainionpään toipuminen oli hämmästyttävän nopeaa. Asiantuntijat olivat asiasta yhtä mieltä.

”Lonkkanivel kestää hyvin vertikaalitason harjoitteita”, fysioterapeutti kirjoitti lausunnossaan 10. huhtikuuta.

Viikkoa myöhemmin:

”Tilanne melko hyvä, lihasarvet kuroutumassa umpeen.”

27. huhtikuuta:

”Kävely muuttunut symmetriseksi.”

Silti kipu oli alati läsnä.

Hänen oikeasta pakarastaan oli leikkauksissa kadonnut puolet. Hän ei kyennyt istumaan paikoillaan kuin muutaman minuutin. Rintavamman takia hänen oli vaikeata nostaa vasenta kättään, joka alkoi täristä rasittuessaan.

Joka kerran, kun kehoon sattui, palasivat muistikuvat: luodin kouraisu, kurkkuun tukehtunut avunhuuto.

Toukokuun 23. päivänä Vainionpää siivosi kotona Iltasenkadulla, kun hän huomasi teksti-tv:ssä uutisen: Afganistanissa oli suomalainen kersantti Petri Immonen saanut surmansa tienvarsipommin räjähdettyä.

Vainionpää käveli Rauman vanhalle hautausmaalle, missä hän osti T. Keräsen kukkakioskista punaisen ruusun.

Hän asetti kukan kaatuneiden muistomerkkiä vasten. Itku tuli nopeasti.

Syksy oli lämmin. He kävivät haravoimassa lehtiä lääkintämiehen mökillä Tammelassa.

Vainionpään lisäksi mukana oli partioryhmän varajohtaja, joka oli vuotta aiemmin pimeänä iltana Afganistanissa huutanut käskyn: ”Vastatkaa tuleen!”

Illalla lämmitettiin sauna. Miehet riisuutuivat. Vainionpään rinnassa oli yhä punoittava kuoppa kohdassa, josta varajohtajan ampuma luoti oli tunkeutunut liiveihin.

He istuivat lauteilla vaitonaisina.

Heitettiin löylyt.

Oikeudenkäynti alkoi 12. marraskuuta. Vainionpäällä oli ruskea nahkatakki ja tummat farkut.

Käräjäoikeuden käytävällä tungeksi toimittajia. Vainionpään asianajaja kielsi kuvaamisen.

Salissa 420 rapisivat paperit. Syyttäjä käveli sisään muovikasseja kantaen.

Tuomari aloitti istunnon.

Vainionpäätä kuultiin ensin. Sen jälkeen oli kapteenin vuoro.

”Vainionpää ei ollut kertonut poistumisestaan… Vainionpää oli lähtenyt yksin… Vainionpäällä ei ollut radiota…”

Hitaasti Vainionpäälle valkeni, mitä oli tapahtumassa. He olivat tekemässä hänestä syyllistä.

Lounastauolla ryhmänjohtaja tuli juttelemaan.

”Väpä, anteeksi että sanoin sillä tavalla.”

”Niin.”

Kotona hän luki 122-sivuisesta kuulustelupöytäkirjasta, mitä kapteeni oli rikostutkijalle kertonut:

”Tässä tapauksessa Vainionpään toiminta nyt saattoi pelastaa koko porukan. Kun olen arvioinut tilannetta näin jälkikäteen, niin oletan vihollisen avanneen tulen Vainionpäätä kohden ja tuolloin saimme tavallaan hälytyksen.”

Käräjäoikeus antoi ratkaisunsa kuukautta myöhemmin.

Ryhmänjohtaja, varajohtaja ja autonkuljettaja vapautettiin syytteistä. Vainionpään korvausvaatimus, 36 000 euroa, evättiin.

Oikeuden päätös oli ytimekäs:

”Kysymys on poikkeuksellisissa olosuhteissa tapahtuneiden yhteensattumien kasautumisesta eli oikeudellisesti arvioiden tapaturmasta.”

Hän punnersi, veti leukoja ja pyöräili itsensä läkähdyksiin.

Juoksemaan hän ei enää pystynyt, ja kilpatanssi oli pakko jättää. Mutta pururadalla saattoi nostaa sykettä kävelemällä takaperin ylämäkeen.

Kriisiterapiassa hän puhui avoimesti tunteistaan. Hän ei ollut katkera ampujia kohtaan, hän sanoi. He olivat mukavia kavereita. He olivat oikeudessa vain yrittäneet pelastaa oman nahkansa.

Vähä vähältä painajaiset hellittivät. Hän tiesi, ettei enää koskaan nukkuisi hyvin, mutta osasi olla kiitollinen pätkistäkin.

Hän erosi vaimostaan ja muutti Eurajoen kupeeseen pieneen kylään, jossa aloitti elämänsä alusta.

Aika pehmensi arpia. Päällimmäisenä oli nyt muistikuva pelastumisesta.

Hän unelmoi fysioterapeutin työstä mutta tajusi pian, ettei vammojensa takia pystyisi sitä tekemään.

Hän pääsi opiskelemaan turvallisuusalan perustutkintoa ja suunnitteli jatkavansa tradenomiksi.

Hän halusi suojella ja auttaa muita. Siitä tuli hänen elämänsä teema.

Lokakuun 1. päivänä 2009 hän nousi mustan Crescentinsä selkään ja polki kymmenen kilometrin matkan Eurajoen kirkolle.

Hän jätti pyöränsä vanhan sembramännyn juurelle ja astui kalmiston portista.

Suoraan edessä olivat sankarihaudat. Ahkeraliisat kukkivat vielä.

Hän kulki hitaasti hautarivien välissä. Hänen vasenta lonkkaansa vihloi. Oikean jalan toivuttua oli vasen mennyt ontumisen takia rikki.

Hän katseli hautakiviä.

Kuollut kenttäsairaalassa.” Se tuntui pahimmalta.

Hän istui penkille. Kaatuneiden muistomerkki oli sateesta märkä. Hänen päänsä tuntui raskaalta.

Hän otti kännykän taskustaan. Hänellä oli edelleen tallessa kaikkien partioryhmäläisten numerot.

Tapauksesta tänään 3 vuotta ja mieli herkistyy”, hän tekstasi tovereilleen.

”Niin katoavaa on voimat ihmisen, vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa. Mutta en sun särkyä anna mä en…”

Taivaalla kiisivät sadepilvet. Vainionpää katsoi muistomerkkiä. Kivipaadessa hyvästeli pikkupoika isäänsä, joka oli lähdössä reppu selässä sotaan.