Sitä aitoa maalaiselämää
Miksi maalaiset ovat mielikuvissa aitoja ja kaupunkilaiset todellisuudesta irtaantuneita? SK selvitti Suomen kahtiajaon historian ja seurasi arkea kaupungissa ja maalla: Porissa ja Simpeleellä.
Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Kuvat ovat idyllisiä. Pariskunta hymyilee leveästi lumisessa maisemassa punamultaisen talon edessä. Naisella on karvahattu, miehellä keltamustat työhousut. Kolme talvihaalareihin puettua pikkupoikaa temmeltää lumessa. Yhdessä kuvassa on punainen traktori, toisessa pihapiirin kota, jossa palaa nuotio.
Ylen juttu kertoo ruotsalaisesta lapsiperheestä, joka on muuttanut Pohjois-Karjalaan elämään elämää, jota ei Etelä-Ruotsissa perheen vanhempien mukaan voi enää elää.
”Etelä-Ruotsin pimeät talvet vesisateineen uuvuttivat ja tulevaisuus pelotti. Kinnusten mielestä ruotsalainen yhteiskunta on ajautumassa kovaa vauhtia kaaokseen. ’Väkivalta kaupungeissa lisääntyy ja kansa jakaantuu eri leireihin. Emme halua poikia ruotsalaiseen kouluun’, Elin Kinnunen sanoo.” (Yle.fi 26.12.2021).
Jutun mukaan perheen elämä on nyt täydellistä. ”Paikka on osoittautunut vielä paremmaksi kuin ajattelimme.”
Vastaavanlaisia tarinoita riittää. Niissä kerrotaan ihailevaan sävyyn, kuinka maalle muuttaneet elävät rauhallisempaa ja parempaa elämää. On luontoa ja hiljaisuutta, valtavasti tilaa, käki ja käkikello kukkuvat, lattialankut narahtelevat, esiin revityt hirsiseinät näyttävät kuvissa komeilta, aidoilta seiniltä.
Kaupunkiin ei aitoa elämää mielikuvissa liitetä, se kuuluu maaseudulle.
Maaseudun Tulevaisuus otsikoi kaksi vuotta sitten teettämänsä kyselytutkimuksen tuloksen: ”Lähes miljoona suomalaista miettii vakavasti maallemuuttoa” (16.1.2019).
Otsikossa laskettiin yhteen ne 15 prosenttia, jotka ovat vastanneet ”kyllä, suunnittelen sitä vakavasti” ja ne 36 prosenttia, jotka vastasivat ”haluaisin, mutta se ei ole realistista elämäntilanteessani”.
Kärjistyksestä huolimatta itse ilmiö on aito: maaseudusta haaveillaan ja nyt koronan ja etätyön aikana vielä entistä enemmän.
Romanttinen kuva maaseudusta on laskelmoidusti rakennettu.
Suomalaiset sivistyksen suurmiehet ylistivät 1800-luvun loppupuolella maaseutuelämän ihanuutta ja maalaiselon puhtautta. Suomen kansalle rakennettiin omaa, kansallista identiteettiä, joka perustui maaseutuun ja siellä asuvaan työteliääseen, rehelliseen ja vaatimattomaan ihmiseen.
Maaseudun ihannoimista ei toki keksitty Suomessa, vaan se on paljon vanhempaa perua, kertoo Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen dosentti ja tietokirjailija Olli Löytty.
”Antiikin Kreikassa kirjoitettiin pastoraalirunoja, joissa ylistettiin paimenten idyllistä elämää ja haikailtiin kaupungeista takaisin maaseutuelämään.”
Kaupunki oli vaarallinen, syntinen ja moraaliton paikka. Siellä saattoi olla tarjolla taidetta, edistystä ja huvituksia, mutta kauneinta taidetta oli suomalainen maalaismaisema. Se täytti sielun jollakin paljon aidommalla kuin kaupungin rytkeellä.
Maaseudulle sivistynyt suurmieskin vetäytyi, kun oli aikansa inspiroitunut ja herkistynyt kaupungin ravitsemusliikkeissä. J. L. Runebergin ja Sakari Topeliuksen kerrotaan myös kokeneen maakuntamatkoillaan rakastumisia aitoihin maalaistyttöihin.
Toisaalta luonto ei saanut olla villi ja rehottava, vaan siellä piti näkyä ihmisen työn jälki. Piti olla kaskettua peltoa ja rakennuksia. Vain erämaita kesyttämällä Suomen kansa saattoi päästä sivistyskansaksi muiden joukkoon.
Romantisoitu suomalainen ihanneihminen, Saarijärven Paavo, syntyi, kun Runeberg tutustui sisäsuomalaisiin ollessaan opettajana Saarijärvellä. Ensin Runeberg kirjoitti kuitenkin Helsingfors Morgonblad -lehteen saarijärveläisen talonpojan köyhyydestä, hitaudesta ja välinpitämättömyydestä – elämästä, jossa ainoita nautintoja ovat uni ja lepo. Vasta myöhemmin syntyi fiktiivinen Paavo.
Köyhiä oltiin, mutta köyhyys oli oikeastaan hyve.
Meidän tulee olla nöyriä, ahkeria, säästäväisiä ja oppivaisia, ettei tulisi pakko turvautua muiden armoon, kirjoitti Topelius vuonna 1875 ilmestyneessä Maamme kirjassa, jota kouluissa luettiin oppikirjana, tosin uudistettuina versioina, vielä 1950-luvulla.
Oli iso muutos, että eliitti alkoi nähdä maaseutusuomalaisen ahkerana työihmisenä. Aiemmin ajateltiin, että köyhissä savupirteissä asui laiskaa väkeä, joka ei talvisin viitsinyt tehdä töitä, vaan lähinnä makoili ja joi viinaa, ja yhteiskuntaan yksinkertaisesti kuului, että osa kansasta eli kurjuudessa.
”Maaseutuun liitetään edelleen aitous, vaikka siellä on robottinavettoja ja turvetuotantoa. Voi miettiä, että suhteessa mihin maaseutu on aito”, sanoo tutkija ja kaupunkietnologian dosentti Tiina-Riitta Lappi.
Hän huomauttaa, että koko hänen edustamansa etnologian tieteenala keskittyi 1900- luvun alkupuolella tutkimaan suomalaisia talonpoikia.
”Siinä oli vähän sellainen poliittinen, nationalistinen juonne, ja maaseudullahan asui paljon muutakin väkeä kuin talonpoikia.”
Esimerkiksi ”loisiksi” kutsuttiin väestöä, jolla ei ollut omaa asuntoa, vaan he asuivat siellä, missä kulloinkin olivat töissä. Vielä pari sukupolvea sitten maaseudulla saatettiin asua ahtaasti ja täysin epäinhimillisesti oloissa, joista oli rauha ja seesteisyys kaukana.
Puutteen ja kurjuuden syyksi ajateltiin, että maaseudulla yksinkertaisesti asui liikaa ihmisiä. Ratkaisuksi nähtiin esimerkiksi ”liikaväestön” maassa- ja maastamuutto.
Vuonna 1916 perustettu Maaseudun Tulevaisuus alkoi pontevasti rakentaa vastakkainasettelua kaupungin ja maaseudun välillä.
Yliopistotutkija Aapo Jumppanen Ruralia-instituutista on tutkinut lehden kaupunkivastaisia kirjoituksia vuosina 1916–1918 ja kirjoittaa niistä Maaseutututkimus-julkaisussa (29/2021) otsikolla ”Maaseutu on kaupungin äiti”.
Lehdessä kaupunkia verrattiin porttoon, joka viekoitteli puoleensa viattomia maalaisia pois luonnon rauhasta. Uskottiin myös, ettei kaupungissa voi kasvaa tervettä uutta sukupolvea, vaan kaupungissa kasvaminen ja koulusivistys ”heikentävät rotua”. Lasten kouluttamista vastustettiin, koska lukeminen oli herraskaista ja turmelevaa. Eihän aitoihin maatilan töihin tarvinnut kirjaviisautta.
Maaseutu oli tasapainoinen ja kohtuullinen paikka, kaupungit saattoivat ”ylikulttuurisuudellaan” jopa tuhota koko kansakunnan. Maalainen oli uskovainen, raivasi pellon vaikka käsin ilman hevosta ja kantoi nurisematta työtaakkansa.
Vuonna 1921 suomalaisista 84 prosenttia asui maaseudulla. Sata vuotta myöhemmin kaupungeissa asuu 72 prosenttia suomalaisista. Suhdeluku keikahti kaupunkien hyväksi 1970-luvun puolivälissä.
Kun nykyihminen ajattelee suomalaista maaseutua, hänelle voi tulla mieleen auton ikkunasta vilahtavat pellot nelostien laidassa, Napue-ginistään tunnettu Kyrö Distillery – tai huoltoasemaketju ABC. Niin nimittäin vastasi osa haastateltavista Vaasan yliopiston aluetieteen projektitutkijalle Tuomas Honkaniemelle ja muulle tutkimusryhmälle, kun he tutkivat maaseudun ”paikkaseksikkyyttä”.
Paikkaseksikkyys on eräänlainen vastakohta ylikansallisuudelle. Se syntyy, kun kaupunki ja maaseutu yhdistyvät oikealla tavalla. Ajatellaan, että kaupungista tulevat luovuus ja ideat, maaseudulta perinteet ja raaka-aineet, kuten artesaani-ginissä.
ABC:n sen sijaan ei pitäisi tulla suomalaisesta maaseudusta mieleen lainkaan, sillä se on tylsä, persoonaton ja aina samanlainen.
”ABC on vastakohta sille, mitä maaseudun pitäisi olla. Maaseudulla on paljon potentiaalia, mitä ei ole hyödynnetty”, Honkaniemi sanoo.
Gin on myös asia, jolla kirjailija Antti Heikkinen kuvailee maaseudun muutosta.
”Saan meidän kylällä oikein hyvän Napuesta tehdyn juoman ja lähikaupasta tuoreita simpukoita ja tuoretta sushia”, Heikkinen kuvailee kotipaikkaansa Nilsiää Pohjois-Savossa.
Vielä joitakin vuosia sitten vitsailtiin sushirajasta, mutta se on nykyään turhaa, sillä sushi on levinnyt kaikkialle Suomeen.
36-vuotias, savon murretta puhuva Heikkinen on se, jolle nykyään soitetaan, kun halutaan nuoremman sukupolven maalaisen näkemyksiä aiheeseen.
Heikkisen mukaan maaseutu on muuttunut tyystin hänen omista lapsuusvuosistaan 1990-luvulla. Maanviljelys elinkeinona on vähentynyt ja internet-modeemi toi maailman kammareihin. Enää ei olla niin nurkkakuntaisia ja vain itsestä kiinnostuneita, Heikkinen tulkitsee.
Hänellä on kultaisia muistoja omasta lapsuudestaan, jolloin syötiin oman maan juureksia ja silloin tällöin lihaa, jota saatiin hyvin hoidetuista eläimistä. Loka-marraskuussa mentiin rautakangen kanssa kaivamaan ylös naapurin perunat, joita naapuri ei syystä tai toisesta ollut itse saanut nostettua.
Ideaali kuva nykypäivän maaseudusta on juuri sellainen kuin Heikkinen kuvailee. Yhdistelmä kaupungin moderniutta ja maaseudun aitoa ja perinteistä, jotakin, joka ei ole muuttunut. Tosin nykyään Heikkinen asuu Nilsiässä ”ruutukaava-alueella”, ja voiko Nilsiää sanoa maaseuduksi? Sen määritteleminen on muutenkin hankalaa.
Unelmista huolimatta maallemuutto ei ole merkittävä trendi vaan kaupungistuminen etenee yhä.
Kestävän kaupunkikehityksen yliopistonlehtori Salla Jokela Tampereen yliopistosta puhuu ”planetaarisesta urbanisaatiosta”.
Se tarkoittaa, että harvat alueet ovat irrallaan kaupungistumisesta, ne syrjäisetkään. Puhutaan siitä, määrittääkö kaupunkia vain väkiluku ja asumistiheys vai voisiko kaupunkilaisuutta olla tietynlaiset asenteet ja mielentilat.
Niin kuin nyt vaikka ”viherpiipertäminen”. Sen leviämistä on vaikea estää, vaikka kuinka yrittäisi.
Keskisuomalaisen päätoimittaja Pekka Mervola tunnetaan helsinkiläisiä ilmiöitä kritisoivista teksteistään. Mervolan sanavasaran alle jäävät usein tyypillisesti kaupunkilaisuuteen liitettävät asiat, kuten kasvissyönnin edistäminen.
”Ylen ohjelmassahan [Näin naapurissa] Neuvostoliitto oli suuri ja ihailtu ihannevaltio. Ohjelmassa patsasteltiin hyvillä asioilla. Helsinki tiedotti tiistaina: Helsinki ei tarjoa kaupungin kokouksissa, seminaareissa tai vaikka sidosryhmätilaisuuksissa enää lihaa. Samaan aikaan Jyväskylän kaupungin johto puolestaan oli kaatamassa lihaa.” (Keskisuomalainen, 3.11.2021)
Mervola ei myönnä Helsinki-inhoa. Hänen mielestään maakuntien tehtävänä on puolustaa omaa näkökulmaa pääkaupunkikeskeiseen päätöksentekoon.
Asumispaikka on hänestä merkittävä, vaikka ei tärkein, ihmisen elämää määrittelevä asia.
”Esimerkiksi suurin osa polttomoottoriautojen varassa elävistä ihmisistä asuu muualla kuin Helsingissä. Jos polttoaineen hinta nousee ja veroa nostetaan, sillä on vaikutus maaseudun ja maakuntien ihmisten elämään. Ja kun autoilusta kerätään veroja miljarditolkulla ja samaan aikaan pääkaupunkiseudun julkista liikennettä tuetaan verovaroilla, niin onhan se valtava tulonsiirto ja sillä on valtava vaikutus ihmisten elintasoon.”
Vaikka Mervola asuu Jyväskylässä, hänen puheestaan puuttuu alueen savolaisperäinen murre.
Murteella puhuttuna monet asiat kuulostavat lupsakammilta. Kun VR:n konduktööri kuuluttaa murteella, matkustajat ovat ihastuksissaan. Samaa vaikutusta tuskin tulisi pääkaupunkiseudun puhetyylillä.
”Itselleni tulee olo, että kun ihminen puhuu murretta, hän puhuu totta”, sanoo maaseutukyliä ja lähiöitä tutkinut yhteiskuntatieteiden yliopistonopettaja Kaisu Kumpulainen Jyväskylän yliopistosta.
Yksi selkeä asia on erottanut Suomessa kaupungin maaseudusta: pitkät välimatkat. Kun Minna Canth vuonna 1879 muutti Jyväskylästä Kuopioon, matkaan kului kolme päivää. Maantietä pitkin välimatka on nyt 148 kilometriä.
Ehkä maaseutu onkin enemmän olemassa maantieteellisessä mielikuvituksessa. Sitä tarvitaan, että voidaan ylipäätään käsittää, mikä on Suomi.
”Kartat ovat olleet tässä tärkeässä roolissa. Kun kartasta näkee yhä uudestaan, että tämä on Suomi, siitä tulee tapa hahmottaa ja kuvitella se tila”, Salla Jokela sanoo.
Ajatusta Suomesta tuotetaan ja ylläpidetään siis mielikuvissa. Topelius sen jo aloitti: ”Se on kuitenkin meidän oma maamme ja oma kotimme. Ei mikään maa ole niin mielemme mukaan luotu kuin tämä, johon lapsuudesta saakka olemme tottuneet. Jos ken meistä matkustaa vieraaseen maahan ja siellä saavuttaa onnea, rikkautta ja kaikkea hyvää, niin ei hän kuitenkaan siellä kauan menesty.”
Maantieteellisessä mielikuvituksessa erilaiset Suomen ja suomalaisuuden piirteet sijoittuvat eri puolille maata. On pelto-Suomea lounaassa ja etelässä ja eksoottisempaa erämaa-Suomea idässä ja pohjoisessa.
”Näitä mielikuvia vahvistetaan mediassa, oppikirjoissa ja matkaoppaissa”, Jokela sanoo. Hän on tutkinut väitöskirjassaan, miten matkaesitteiden ja -oppaiden kuvat rakentavat suomalaista kansallisidentiteettiä.
Kun maaseudulla on korostettu ihmisiä ja heidän heimoilleen tyypillisiä luonteenpiirteitä, Helsinkiä ei niinkään ole esitelty ihmisten vaan pääkaupungin monumenttien ja kaupungin neonvalojen kautta.
1900-luvun alussa kuuluisa saksalainen sosiologi Georg Simmel kirjoitti, että kaupungissa on jotakin erityistä, joka muuttaa ihmisen. Siis sellaisen aidon ja muuttumattoman, joka on elellyt maalla.
Kun ihminen asuu kaupungissa, hän kohtaa Simmelin mukaan enemmän kuormittavia ärsykkeitä, mutta oppii sulkemaan tarpeettomat ärsykkeet ulos. Siksi kaupunkilainen vaikuttaa kylmältä ja etäiseltä.
Rahatalous ja teollisuus ovat keskittyneitä kaupunkeihin, joten kaupunkilainen ajattelee rationaalisesti rahaa ja hyötyä. Kaupunkilainen on kyyninen ja kypsä.
Maalainen taas ajattelee tunteella ja sydämellä, hän on turmeltumaton ja viaton.
”Tällaiset ajatukset ovat lähteneet sitten ihmisten arjessa elämään omaa elämäänsä”, Jokela sanoo.
Järki sanoo tietysti, että kaikkialla asuu kaikenlaisia ihmisiä. Silti tarinat aidoista maalaisista ja leuhkoista stadilaisista voivat paksusti. Identiteetin rakentaminen tarvitsee aina jonkun, johon voi verrata itseään ja todeta, että tuollainen en luojan kiitos ole.
Mutta onko sitten olemassa kliseinen suomalainen, joka aina kaipaa sinne maalle ja luontoon, aitoon elämään?
”No minä ainakin olen sellainen, joka mökillä hekumoi, että tämä se on aitoa elämää”, Kaisu Kumpulainen sanoo.
Hänen mielestään Jyväskyläkin voisi kaikesta globalisaatiopöhinästä erottautuakseen puhua itsestään maaseutukeskuksena. Kun Jyväskylään perustettiin seminaari, yliopiston edeltäjä, paikka valittiin siksi, että se oli kaukana Helsingin ja Turun kahinoista.
”Se, että kaupunki sijaitsee maaseutuvaltaisella alueella, pitäisi nähdä voimavarana, ei kehityksen tai kilpailukyvyn jarruna.”
Kumpulainen on asunut Helsingissä, mutta kaipasi Jyväskylään, jossa metsät ja järvet ovat lähempänä. Lapsuudenkoti on Viitasaarella, samoin kesämökki, jossa Kumpulainen viettää niin paljon aikaa kuin suinkin pystyy.
”Parasta siellä on hiljaisuus ja se, ettei ole liikaa ihmisiä.”
Virpi Salmi on Helsingissä ja Jyväskylässä asuva toimittaja. Akseli Valmunen on helsinkiläinen valokuvaaja.