Seppo on eläin

Suomessa on jo 700 000 koiraa, eivätkä ne ole enää pelkkiä lemmikkejä.

Kotimaa 08.06.2018 06:00
Teksti Aurora Rämö Kuvat Marjo Tynkkynen

Seppo ei vastaa sähköpostiin. Ei, vaikka on viestintätoimistossa töissä, osakkaana oikein.

Twitteristä näkee, että kiirettä on ollut. On pitänyt etsiä juustopalaa keittiön nurkasta. Vastustaa kurahaalarin pukemista. Tuijottaa ikkunasta. Iltapalan ruinaaminen on kuluttanut energiat uupumuksen rajamaille.

Töitäkin. Seppo on käynyt tapaamassa Osmoa, Nokialla asuvaa yksinäistä vanhusta. Pitänyt Powerpoint-esityksiä firmassaan. Toukokuun raamit: 1) Anna Sepolle juustoa. 2) Rapsuttele Seppoa. 3) Toista kohta 1.

Seppo on kertonut kuulumisistaan netissä jo seitsemän vuoden ajan. Jos hän haluaisi vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon, hän saisi viestinsä läpi todennäköisemmin kuin moni muu.

Yleisö on kasvanut huimasti parin viime vuoden aikana. Twitterissä seuraajia on yli 10 000. Se on enemmän kuin Matti Vanhasella. Listalla on valtakunnansovittelija, Ylen uusi toimitusjohtaja, STT:n päätoimittaja, presidentinvaalien tentaattori ja Alexander Stubb.

Luulisi siis, että sähköpostit menevät nopeasti perille.

Ei auta kuin soittaa Sepon isälle. Petteri Poukka vastaa yllättyneenä. ”Mitä ihmettä! Ei oo Seppo maininnut mitään meilistä!”

Mitenhän se olisi maininnut? Seppo on koira. 7-vuotias shetlanninlammaskoira. Ihmisen iässä jo joku 55-vuotias, Poukka huomauttaa.

Poukka perusti kavereidensa kanssa viestintätoimiston kaksi vuotta sitten. Sepon CV on esillä työntekijäsivulla. Erikoistaidot: positiivinen energia ja juustopalkalla poseeraaminen.

Vaikka se ei mikään alkuperäinen tarkoitus ollutkaan, Sepon kautta tulee asiakkaita. Koiralla on kolme kertaa enemmän seuraajia kuin firman toimitusjohtajalla.

”Ei siinä ole mitään pahaa, että se tuo asiakkaita”, Poukka sanoo.

Sepolle maistuu edamjuusto.

Suomessa on Helsingin verran koiria, enemmänkin. Määrä kasvaa vauhdikkaammin kuin pääkaupungin asukasluku. Vielä vuosituhannen vaihteessa koiria oli puoli miljoonaa, nyt noin 700 000.

Lama-aika aiheuttaa sellaista, tilastot kertovat. Aina kun taloudessa menee huonosti, koirien suosio kasvaa. 1990-luvullakin kävi niin. Vuosina 2007–2011 syntyivät kaikkien aikojen suurimmat koiraikäluokat. Seppokin kuuluu siihen polveen.

Lemmikkeihin myös käytetään jatkuvasti enemmän rahaa. Vuonna 1999 summa oli noin 210 miljoonaa euroa. Nykyään se on miljardin luokkaa.

Asian tila on muuttunut aivan viime vuosina, sanoo Kennelliiton osastopäällikkö Kirsi Salmijärvi.

”On tullut niin paljon kaupallisia yrityksiä ja palveluita, että koiranruoka on varmasti tutkitumpaa kuin ihmisten.”

Pohjoismaiden suurimman lemmikkieläintarvikeketjun, ruotsalaisomisteisen Mustin ja Mirrin, viime vuoden liikevaihto oli 170 miljoonaa euroa, kasvua aiempien vuosien tapaan parikymmentä prosenttia.

Ketju on syntynyt lähes tyhjästä – Tampereen Pyynikintorilla sijainneesta lemmikkikaupasta, joka vaihtoi omistajaa 1988.

Silloin lemmikkikaupoissa ei haissut bisnes vaan marsun puru. Nyt niissä myydään älypelejä ja turkkiväriä.

Lemmikkien asema näkyy myös mediassa.

Toukokuussa tapahtui kauheita. Vapaana kulkenut amerikanpitbullterrieri hyökkäsi pienen toyvillakoira Hilpan kimppuun ravintolan edustalla Helsingissä. Selvisi, että koira kuului ravintolan työntekijälle.

Puolustuskyvytön Hilppa menehtyi matkalla sairaalaan. Kuolemasta uutisoitiin laajalla valikoimalla kotialbumikuvia.

Ravintolan sivuille kertyi enemmän negatiivisia arvioita kuin moniin kansalaisaloitteisiin allekirjoituksia.

Älypeli palkitsee herkkupalalla, kun pulma on ratkaistu.

Lemmikki on sen omistaja lapsena, amerikkalaisprofessori väittää. Eläimet ja lapset voivat ilmaista tunteita, joita aikuiset eivät voi.

Pitkään on tiedetty, että kulutusvalinnat kertovat muustakin kuin tavaranhimosta. Niillä rakennetaan identiteettiä. Myös koira tai kissa kielii omistajansa persoonasta.

Lemmikki on sen omistaja lapsena, kirjoittaa yhdysvaltalainen eläinekologian professori Alan M. Beck. Se ei ole mikään vitsi, vaan laajasti siteerattu teoria. Eläimet ja lapset voivat ilmaista sellaisia tunteita, joita aikuiset eivät voi.

Lemmikin kautta kokemuksia eletään uudelleen.

Rotuvalinnat eivät ole sattumaa, Beck kirjoittaa. Mies hankkii itselleen hurjannäköisen koiran, koska kokee itsensä niin.

Suomen suosituin rotu on labradorinnoutaja. Mitähän siitä pitäisi päätellä?

Mitä vahvempi itsen jatke lemmikki omistajalleen on, sitä laadukkaampia tuotteita sille ostetaan, Vaasan yliopiston markkinoinninlaitoksella on selvitetty.

Kun vakuutusyhtiö If teetätti vuonna 2016 kaksi asiakaskyselyä, selvisi, että kuluttajat kaipaavat eläimille ”premium-tuotteita”. Henkivakuutuksen ja eläinlääkärikuluturvan lisäksi tarjolla on nyt kuntoutusturva, josta saa takaisin akupunktio- ja kiropraktiikkalaskut.

Koirille ja kissoille on ihan omakin vakuutusyhtiö. Ruotsalainen Agria aloitti Suomessa kaksi vuotta sitten. Silloin koirista noin 20 prosenttia oli vakuutettuja, nyt luku on arviolta 25 ja 30 prosentin välillä.

Yritykset puhuvat lemmikeistä kuin maksavista asiakkaista. Kuluttajatutkimuksissa niitä kutsutaan kanssakuluttajiksi. Vakuutusyhtiöt eivät käytä sanaa sekarotuinen, kuuluu sanoa monirotuinen. Rescue-koiria ei oteta, ne adoptoidaan.

Koirat ovat ihmisiä.

Sadetakeistaan tunnetulla Rukalla on oma vaatemallisto lemmikeille.

Koirakylpylässä ei tarjota hoitolaruokaa, sillä eri ruokavalioita on lukemattomia. Kerran vieraana oli vegaaninen koirasusi.

Kun Tuovi Ahola perusti kylpylähotelli Onnenkoiran kymmenen vuotta sitten, asiakkaita hävetti vastata siellä puhelimeen. Olisi pitänyt kertoa, missä on.

Saatettiin sanoa vain, että Hyvinkäällä.

Nyt koiran hotellihuone on buukattava kuukausia etukäteen. Yleensä kaikki 31 paikkaa ovat täynnä. Toukokuu ei vain ole sesonkia, lomat ovat vasta alkamassa.

Ahola on pukeutunut pinkkeihin työhousuihin ja mustaan pikeepaitaan, mutta näyttää enemmän merkkilaukkujen keräilijältä kuin koiranhoitajalta. Laitetut kynnet, laadukkaat ripset.

Ahola esittelee: isojen puoli, keskikokoisten puoli, pienten puoli.

Hotellihuoneissa on läpinäkyvät ovet, ei luukkuja pihalle. Huoneet on sisustettu asukkaiden omilla matkatavaroilla. Pienillä tyynymäisillä sängyillä ja kumisilla leluilla. Mitä pienempi koira ja lyhyempi hoitojakso, sitä enemmän tavaraa.

Joissain hoitoloissa tarjoillaan hoitolaruokaa, Aholan hoitolassa ei. Ihmiset tuovat ruoat mukanaan. Koirien ruokavalioon kun suhtaudutaan niin intohimoisesti. Koiranruokaan käytettävä rahamäärä on yli 70-kertaistunut reilussa kolmessakymmenessä vuodessa.

Valmisruuat tulivat Suomeen vasta 1990-luvulla, ja olivat silloin hienompaa kuin kotiruoka. Luksusta. Enää koiraansa panostavat eivät markettipateeta tarjoile. Keskustelupalstoilla vertaillaan ravintoarvoja. Kuinka ravintorikasta on kivipiira? Mustikka? Karitsan kives?

Raakaruokinta on erityisen pinnalla.

Kerran vieraana oli vegaaninen koirasusi. Ei kylpylähotellissa sellaiseen puututa, jos koira on kunnossa.

Hoitopäivä alkaa aamulenkillä. Sen jälkeen on vuorossa uinti, ruoka, päivälenkki, ruoka, iltalenkki.

Jotkut koirat uivat itse, toisten kanssa on mentävä märkäpuku päällä altaaseen opettamaan. Kannatellaan kropasta ja ohjataan oikeaan suuntaan, kuten taksilla kylpylään saapunutta alaskanmalamuuttia nyt.

Kellukeliiviin puettu Tiimo-malamuutti räpiköi hullun lailla, polskuttaa vettä kaikilla käpälillä, pyrkii epätoivoisesti kohti reunaa.

Omistajat juoksevat altaanreunaa hihkuen ja taputtaen.

”Tiimo! Tiimo! Tiimo!”

Sepon elämäkerta ilmestyy kesällä.

”Jos me ajattelemme, että koira ei voi nukkua ilman untuvapeittoa, se on ihan meidän omassa päässä.”

Ihmiset miettivät hirveästi, onko koiralla virikkeitä, kun se on hotellissa yhden yön, Tuovi Ahola sanoo.

”Kävin aikanaan monta kuukautta putkeen katsomassa isoäitiä Kivelän sairaalassa, mutta ei kukaan koskaan kysynyt, onko sillä virikkeitä. Siellä se makasi ja me käytiin äitienpäivänä viemässä kukka.”

Mutta bisnes on bisnestä. Jos asiakas puhuu koirasta häninä, Aholakin puhuu.

Hän ei myy kylpykokemuksia eläimille vaan ihmisille. Tärkeää on se miltä asiat näyttävät. Jokaisen koiran jokainen karva on siivottava aulasta, vaikka jatkuva lakaiseminen tuntuisi typerältä.

”Olen sanonut työntekijöille, että maksan kyllä heillekin kynnet ja ripset. Tämä palvelu ostetaan ihan samoilla silmillä kuin kaikki muutkin palvelut.”

Ahola on koiraihminen itsekin, tietysti, lähes kaikki koira-alalla työskentelevät ovat. Hänellä on kahdeksan rescue-koiraa. Kolme niistä röllöttelee taukohuoneessa.

Asiakkaat ovat usein samankaltaisia kuin Ahola itse. Varakkaita viisikymppisiä naisia, jotka matkustelevat paljon. Niitä, jotka valitsevat 30 euron ja 120 euron koiranruuasta kalliimman. Vaasan yliopiston tutkimuksen mukaan lemmikeillä minuuden laajentajia, siis.

Arkisin käy työmatkakoiria, viikonloppuisin tulevat bilekoirat. Kolmekymppisen täytyy päästä Tinder-treffeille ja olla öitä pois.

Suurin osa on vakioasiakkaita. Heidät tunnetaan.

”Me muistamme hirveästi koirista, koska tykkäämme niistä enemmän kuin ihmisistä. Asiakkaat ovat tosi onnellisia, kun muistamme, että koira oli viimeksi tietyssä huoneessa ja se saa taas saman.”

”Ne ovat ihan haltioissaan ja luulevat, ettei meillä käy muita asiakkaita”, Ahola sanoo.

Huonevalinnan takana voivat kuitenkin olla käytännön syyt. Esimerkiksi koira saattaa pissata niin paljon, että se on laitettava lattiakaivon viereen.

Onnenkoira ei ole erityisen prameileva miljöö, mutta Ahola haluaa kutsua sitä kylpyläksi.

”Vaikka sehän on ihan vitsi. Tämä olisi uimala, ellei…”

Ellei olisi suolahuonetta. Koirien suolahuone kohottaa uimalan spaksi.

Huone on samanlainen kuin ihmisten kauneushoitoloissa, vuorisuolalla päällystetty kerrostalosaunan kokoinen tila, jossa suihkutellaan suolatomua. Ahola kutsuu sitä Myrna-kupiksi. Hän oli lukioaikana töissä kaupassa, jossa vanhempi myyjä neuvoi laittamaan DDR:stä tuotujen kuppien sekaan Arabian Myrnia. Ne saivat DDR-kupitkin näyttämään paremmilta.

Ahola puhuu paljon maalaisjärjestä. Siihen hän vetoaa, kun omistaja miettii, pitäisikö kotiin jäänyt peitto sittenkin hakea.

”Jos me ajattelemme, että koira ei voi nukkua ilman untuvapeittoa, se on ihan meidän omassa päässä. Koira miettii aika pitkälti kuoppien kaivelua ja takapuolen haistelua.”

 

Ulko-ovessa on lappu, jossa on Sepon kuva ja isolla teksti ”täällä pelkään minä!”

Seppo pörhistää sileää kullanruskeaa turkkia ja haukkuu pari kertaa. Sitten se nuolaisee kättä ja varvasta. Uuden Järvenpään-kodin parketti on sen verran liukas, että kun heittää palloa, Seppo liiiiitää. Suoraan päin jalkalamppua.

Petteri Poukka ei vaikuta tyypilliseltä viestintätoimiston osakkaalta. Ei superlatiiveja vaan sandaalit ja paksu Tampereen murre.

Tutkimusten mukaan Poukka herättää enemmän luottamusta kuin ihminen, jolla ei ole koiraa. Hänet koetaan vähemmän uhkaavana, helpommin lähestyttävänä. Hänen kanssaan jutellaan pidempään silloin, kun Seppo on mukana. Tutkimuksissa Seppoa kutsutaan sosiaaliseksi voiteluaineeksi.

Seppo napittaa pöydän vieressä. Se odottaa uutta herkkunappia Poukan taskusta. Ne ovat sponsorinappeja. Suomalaisen koiranruokafirman markkinointijohtaja viestitti Sepolle Facebookissa kuin kenelle tahansa tubettajalle. Yhteistyö kiinnostaa.

Seppo on julkkis. Somepersoona. Se tunnistetaan kadulla. Tai hänet tunnistetaan. Perheelle Seppo on hän.

Poukka esittelee kuvakirjaa, joka julkaistaan kesällä. ”Tässä kirjassa käyn läpi kuvin ja sanoin läpi elämäntaipalettani, joka sai alkunsa vuonna 2010”, Seppo kirjoittaa. Jokaisesta kirjasta menee viisi euroa Poukan valitsemaan hyväntekeväisyyskohteeseen.

Niille, joilla ei ole kotona omaa eläinhäniä, Seppo on varahän.

Mutta silti koira. Tarpeeksi syyntakeeton ja höperö tuottaakseen pelkkää iloa.

Poukka antaa esimerkin. Hän nostaa lattialta mustan laukun. Seppo havahtuu, nousee takajaloilleen, syöksyy laukun kylkeen.

”Hänellä on tällainen erikoisuus, liikkuvien matkalaukkujen nylkyttäminen.”

Sisältö