Sanna Marin ja demarin tarkoitus: ”Ei ole onnistuttu uudistumaan”

SK:n arkistoista: Nuorella tamperelaisella on melko missio. Hän haluaa uudistaa Sdp:n.
Kotimaa 20.4.2015 18:30

Sanna Marin ja Finlaysonin työntekijöiden museoidut pukukopit Työväenmuseo Werstaassa Tampereella loppuvuodesta 2014. © Marjo Tynkkynen

Sanna Marin, 29, on Sdp:n nousevia poliitikkoja. Hän keräsi eduskuntavaaleissa Pirkanmaalta 10 904 ääntä, lähes saman verran kuin ulkoministeri Erkki Tuomioja Helsingissä ja puolueen entinen puheenjohtaja Jutta Urpilainen Vaasan vaalipiirissä.

Marinia on moitittu ”Sdp:n likaisten temppujen osaston tykiksi”. Itse hän vain haluaa uudistaa puolueensa ja tuoda ”sen takaisin polulle, jolta se on harhautunut”. Nyt vaaleissa tuli selvä tappio: miinusta kahdeksan paikkaa ja lähes 72 000 ääntä edellisvaaleihin verrattuna

Suomen Kuvalehden toimittaja Susan Heikkinen tapasi Sanna Marinin vuodenvaihteessa ja uteli, vieläkö demarilla on tarkoitusta.

 

”Noin nuorena jo noin äreä akka.”

Kun Aamulehden lukijakunnalta saa sellaisen kommentin, se ei välttämättä ole moite.

Marraskuussa 2014 Sanna Marin tosiaan suutahti.

”Ei vaan suutuin”, hän oikaisee.

Kokoomuksen konkaripoliitikko Eija-Riitta Korhola oli antanut lehtihaastattelun. Hänellä ei olisi varaa lähteä ehdolle eduskuntavaaleihin. Politiikan teko oli poikinut suuret tulot, mutta myös suuret menot.

Hyväosainen, älä leiki huono-osaista, otsikoi Marin blogikirjoituksensa ja kertoi oman käsityksensä tavallisten ihmisten talouden realiteeteista. Johonkin ajan hermoon se osui – tunteikasta kirjoitusta luettiin hänen tietääkseen 200 000 kertaa, ja sen luki sosiaalisesta mediasta moni, joka ei ollut kirjoittajasta koskaan kuullutkaan.

Korholan puoluetoveri Kimmo Sasi tuomitsi Marinin vihapuheesta ja kysyi, onko ”Sdp:n likaisten temppujen osaston tykki” Marin enää sovelias Tampereen kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi.

Poliittista nokkapokkaa! Jos on sellaiseen päässyt mukaan, ei ole kuka tahansa hallintotieteiden opiskelija Tampereen Kalevasta.

Demarinuoriin 2006. Puolueeseen 2007. Kaupunginvaltuustoon varajäseneksi 2009 ja valtuuston puheenjohtajaksi 2013.

Koko puolueen 2. varapuheenjohtajaksi kesällä 2014.

”Eteneminen on ollut hyvin nopeaa ja varmasti vaikuttanut hyvin suunnitellulta”, Marin sanoo. ”Mutta se ei ole ollut sitä. Se on tapahtunut jotenkin sattumien kautta.”

Vaikka hän edustaa perinteistä puoluejärkälettä, pukeutuu korrektisti ja puhuu luontevasti valmista asiatekstiä, hän ei tule poliittisesti aktiivisesta perheestä. Eikä ammattiyhdistyksestä. Hän ei ole suomenruotsalainenkaan. Nimi on savolainen, isän puolelta.

Hän tupsahti 21-vuotiaana puolueen nuorisojärjestöön pystymetsästä ja ilman erityisiä esikuvia. Hän ei ollut, eikä vielä nytkään ole lukenut läpi yhdenkään sosiaalidemokraattisen vaikuttajan elämäkertaa.

Lukion jälkeisinä välivuosinaan hän oli tehnyt töitä kaupan kassalla ja toimistovirkailijana ja siinä elämää opiskellessaan oivaltanut, että maailman asiat eivät ole ihan oikein. Että niitä pitää muuttaa. Ja voi muuttaa. Ja että maailmaa muutetaan tekemällä politiikkaa.

”Pohdin silloin kolmen puolueen väliltä: vasemmistoliiton, Sdp:n ja vihreiden. Vihreät karsiutui pois sen takia, että heillä ei ollut selkeää linjaa talous- ja sosiaalipoliittisiin kysymyksiin. Vasemmistoliitto taas on arvoiltaan hyvä ja monessa suhteessa pitkälti sosiaalidemokraattinen puolue, mutta heillä ei ole samanlaista tekojen historiaa. Kuitenkin pitää tehdä kompromisseja ja hakea pragmaattisia ratkaisuja, että asiat oikeasti saadaan vietyä eteenpäin. Siksi valitsin sosiaalidemokraatit, niin epäseksikästä kuin se olikin.”

Onko demareilla enää tarkoitusta?

”On. Mutta ei ole onnistuttu uudistumaan. Ei ole osattu asettaa tarpeeksi konkreettisia tavoitteita eikä yhteiskuntaa uudistavia visioita. Näyttää siltä, että on tyydytty niihin rakenteisiin, joita on saavutettu, ja niistä pidetään kiinni. Mutta maailma ei ole valmis. Yhteiskunnassa on ongelmia, jotka kaipaavat aivan yhtä kipeästi ratkaisuja kuin menneiden vuosikymmenien ongelmat.”

Marinin mielestä sosiaalidemokraatit ovat ajautuneet 2000-luvulla liian oikeistolaisille urille eivätkä ole pyrkineet aktiivisesti puuttumaan tuloerojen kasvuun ja ihmisten eriarvoistumiseen. Hukanneet sosiaalidemokratian ytimen.

”Minulla on selvä missio uudistaa tämä puolue. Haluan sen takaisin polulle, jolta se on harhautunut.”

 

Sanna Marinilla ei silti vaikuta olevan harhakuvia yksittäisen poliitikon vaikutusvallasta. Edes hänen kaltaisensa, joka puolueen varapuheenjohtajana pääsee mukaan myös eduskuntaryhmän ja ministeriryhmän kokouksiin.

”Saan nykyään paljon sellaisia yhteydenottoja, että voinko hoitaa jonkin asian kuntoon. Mutta politiikka on aina kollektiivista, kun demokratiassa kerran eletään. Se on aina jokin toimielin tai yhteinen kollektiivi, joka päättää. Monesti asian pitää tulla esille useasta eri suunnasta, ennen kuin siitä lopulta saadaan päätös aikaiseksi ja se etenee. Tasa-arvoinen avioliittolaki on siitä hyvä esimerkki.”

Hän sanoo saavansa kiksejä aika harvinaisesta asiasta. Puolueen ohjelmatyöstä.

”Siis ihan oikeasti siitä, kun saan ohjelmapaperin eteen ja pääsen muokkaamaan sitä! Se turhauttaa monia ikäisiäni, mutta juuri se on sitä konkretiaa.”

”On hienoa nähdä, miten asiat etenevät. Se on pitkä prosessi. On mahtavaa, kun jonkin asian saa päätökseen, kun asiat muuttuvat.”

Ja hän huomauttaa, että tasa-arvoinen avioliittokaan ei ole vielä aivan maalissa, valmiina lakimuutoksina.

 

Entä Forssan ohjelma? Sosiaalidemokraattien vuonna 1903 muotoilema ohjelma ei ole aivan kaikilta osiltaan toteutunut.

Kirkkoa ei ole erotettu valtiosta.

”Kyllä siitä voisi keskustella. Epäilen, että se aihe nousee itsestäänkin esille tulevina vuosina. Henkilökohtaisesti minulla ei ole suurta näkemystä tai intohimoa asian suhteen.”

Uskonnon opetusta ei ole poistettu kouluista.

”Koulun ei pidä opettaa mitään tunnustuksellista uskontoa, mutta sen sijaan haluaisin kyllä, että koulussa opetettaisiin uskontoja. Siis kerrottaisiin yleisesti uskontojen historiasta ja siitä, miten se liittyy muuhun kulttuuriin.”

Entä kieltolaki?

”En missään nimessä kannata. Olen suuri vehnäoluiden ystävä.”

 

Sinä marraskuisena perjantaina, kun eduskunta äänesti tasa-arvoisen avioliittolain puolesta, Marin olisi halunnut olla Helsingissä.

Mutta hän iloitsi vain ruudun ääressä kotona, sillä valtuuston puheenjohtajuus velvoitti illaksi toisaalle. Oli emännöitävä tärkeän tamperelaisen työllistäjän, Maavoimien materiaalilaitoksen juhlat.

”En!” Marin parahtaa, kun häneltä kysyy, tunteeko hän juureutuvansa jonnekin.

”Tunnen tietynlaista juurettomuutta, koska oman sukuni historia on katkonainen. Isäni ei ole ollut läsnä elämässäni, ja äidilläni on lastenkotitausta. Minulla ei ole vahvaa historiallista kytköstä suomalaisuuteen. Ei ole sellaisia setiä eikä tätejä, eikä isoäitejä tai isoisiä, jotka olisivat kertoneet vaikka talvisodasta tai joistain historiallisista yhteiskunnallisista kysymyksistä.”

Ja omaa itseään hänen on silminnähden vaikeaa analysoida.

”Minusta tuntuu, että se on yksi syy, miksi aikoinani lähdin politiikkaan. Se oli keino päästä isompiin kokonaisuuksiin, eikä tarvinnut keskittyä itseensä. Voi keskittyä asioihin.”

Perhetaustansa merkityksellisyyden hän kuitenkin tietää tarkkaan.

 

Pienen tytön mielessä myllersi.

Tokaluokkalainen oli muuttanut vanhempiensa kanssa omakoti-idylliin Pirkkalaan, Tampereen kupeeseen.

He tulivat Helsingin Kruununhaasta. Siellä oli ollut yksinhuoltajaperheitäkin, ja erivärisiä ihmisiä. Kahden naisen ja yhden lapsen perhe oli sulautunut ongelmitta joukkoon.

Nyt he olivat ainoat, jotka erottuivat yhden muotin vakuutusyhtiöperheiden massasta. Köyhempiäkin oltiin.

”Minulla oli aina kavereita ja hyvä olla. Mutta taustalla oli virittyneisyys, kysymys, jota kukaan ei kysynyt, koska sitä ei saanut kysyä”, Marin sanoo.

1990-luvulla ei tunnettu sateenkaariperheen käsitettä eikä rekisteröityjä parisuhteita. Kunhan supatettiin.

”Siitä tuli vaikea ympäristö kasvaa, kun tuntui, että asioista ei voinut puhua ääneen, eikä tiennyt millä termeillä ja kenen kanssa.”

Mutta kun omaa perhettä ei virallisesti tunnustettu perheeksi, syntyi kokemus yhteiskunnallisesta ulkopuolisuudesta. Tarve yhdenvertaisuuteen rakentui tytön sisään.

”Yksi politiikan tärkeimmistä tehtävistä on purkaa syrjiviä yhteiskunnallisia rakenteita, niin että useampi ihminen pääsee osalliseksi jossain yhteisessä”, poliitikoksi kasvanut tyttö sanoo nyt.

 

Joulukuisena iltana Sanna Marin rientää reppunsa kanssa Kalevasta Tampereen rautatieasemalle.

Alikulkutunnelin jakelutelineessä huutaa kaupunkilehti Tamperelaisen vanha lööppi: Kiireinen Sanna Marin on pikalounastaja.

Oikeasti hän ei edes lounastakaan kuin harvoin. Hän sukkuloi kodin, kokoushuoneiden, asemien ja junanvaunujen väliä ja haukkaa sämpylän kun ehtii, tai kotona pakastepizzan.

Tekee politiikkaa ”kakskytneljäseitsemän”, mutta luottamuspohjalta, joten erottuu taas joukosta: Tampereen johdosta hän oli viime vuonna selvästi pienituloisin 25 000 euron verotettavilla tuloillaan. Ne olivat suurimmaksi osaksi kokouspalkkioita.

Niistäkin tuloista hän säästää kevään eduskuntavaalikampanjaan.

Nyt hän on matkalla jo yöksi Helsinkiin, sillä aikaisin aamulla on oltava televisiossa. Hän ei tiedä, miksi juuri hänet on pyydetty keskustelemaan veronalennuksista yrittäjä Jari Sarasvuon ja ekonomisti Aki Kangasharjun kanssa, mutta hänellä ei ole tapana kieltäytyä, jos pyydetään.

Totta kai hänenlaisiaan esiintyjiä pyydetään.

Vaikka hänelle setäillään, puhutaan päälle ja syytetään tuuliviiriksi, hänen hymynsä ei hyydy, äänensä nouse eikä lauseensa sekoa.

Facebook-sivuillaan hän saa kiitosta järkipuheesta ja pokan pitämisestä.

Hän vastaa hymiöllä.

 

Sitten, kun hänellä on aikaa, hän lähtee miehensä kanssa pienelle päivän mittaiselle vaellukselle, vaikkapa Seitsemisen kansallispuistoon 50 kilometrin päähän Tampereelta.

Sellainen kipinä on jäänyt lapsuuden partioajoista. Johtaja-ainesta hän ei silloin ollut – ”en herraisä” – mutta aivan parasta oli nukkua talvella ulkona makuupussissa.

Pariskunta lainaisi autoa jommankumman vanhemmilta, kaivaisi samanlaiset reppunsa kaapista ja pakkaisi evääksi kuumaa kahvia ja kasvissyöjän eväsleivät. Tuskin viitsisi tehdä tulia.

Puoli päivää yhteen suuntaan ja sitten takaisin?

”Itse asiassa tykkään ympyräreiteistä. Ärsyttää palata samaa reittiä takaisin.”

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 1/2015.