Raju ehdotus strategian professorilta: Suomen liittouduttava Venäjän kanssa

ESSEE: Jos Venäjän ja lännen välillä puhkeaisi konflikti, länneltä ei tulisi apua Suomelle, kirjoittaa Alpo Juntunen.
Alpo Juntunen
Kotimaa 19.12.2016 12:06

Suomen ulkopolitiikka on joutunut loukkuun, josta Paasikiven-Kekkosen linjan asiantuntijat varoittivat Suomen liittyessä Euroopan unioniin, toteaa strategian laitoksen emeritusprofessori Alpo Juntunen uudessa Kanava-lehdessä.

”Todella konkreettinen ratkaisu maamme turvallisuuteen olisi vahva puolustus ja liittoutuminen Venäjän kanssa”, Juntunen kirjoittaa. ”Liitto poistaisi venäläisten epäilykset Suomen puolustuksen uskottavuudesta.”

Suomen Kuvalehti julkaisee Juntusen kirjoituksen kokonaisuudessaan.


Syyskuussa 2007 puolustusministeri Jyri Häkämies (kok) linjasi Yhdysvalloissa Center for Strategic and International Studies -instituutissa (CSIS) pitämässään puheessa, että ”Suomen tämän päivän kolme pääasiallista turvallisuushaastetta ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä”.

Puhe herätti keskustelua Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Lausuntoa arvostelivat välittömästi niin sanotun suomettuneen ulkopoliittisen linjan edustajat, kuten silloinen ulkoministeri Ilkka Kanerva (kok), joka piti Venäjä-lausetta epäonnistuneena, ja entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd), joka arvosteli Häkämiestä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan hämärtämisestä.

Kansainvälinen tutkijayhteisö puolestaan totesi suomalaisen ministerin lopultakin lähteneen realismin tielle. Kylmän sodan aikana Suomi vältti tietoisesti kaikkea, jonka pelättiin ärsyttävän itäistä naapuria. Se oli suomettumista. Kommunismin romahtamisen ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen läntisessä maailmassa – Suomi mukaan lukien – uskottiin, markkinatalouden, liberalismin ja ihmisoikeuksien lopulliseen voittoon. Muutamassa vuodessa Venäjä tulisi lännen kaltaiseksi.

Käsitys perustui vakaumukseen oman järjestelmämme paremmuudesta. Tätä uskomusta epäilin kirjoissani  Itään vai länteen. Venäjän vaihtoehdot (2003) ja Imperiumin paluu (2012).

Molemmissa teoksissa tähdensin Venäjän suurvaltaolemusta, joka ensisijaisesti ohjaa maan ulkopolitiikkaa.  Käsite oli selvä Mannerheimille ja Paasikivelle. Nykyisin asia näyttää unohtuneen varsinkin lehtimiehiltä, jotka henkilöivät Venäjän aggressiivisuuden Vladimir Putiniin.

Kummallisia ovat myös väitteet Venäjän arvaamattomuudesta, kun maan ulkopolitiikka on selvää ja johdonmukaista. Sisäpoliittisista muutoksista huolimatta Venäjä haluaa olla mukana päättämässä maailman asioista ja pitää selvänä, että valta ilmenee sotilaallisena voimana.

Suomen ollessa suuriruhtinaskunta Venäjän voima takasi turvallisuuden.

Muun muassa esitelmöidessäni Paasikivi-opistossa ja luennoidessani Maanpuolustuskorkeakoulussa ja Helsingin yliopistossa olen maininnut Suomen turvallisuusongelmien loppuvan solmittuamme sotilaallisen sopimuksen Venäjän kanssa. Esitykseni ei ole saanut osakseen ymmärrystä tai myötätuntoa. Talvisota ja Karjalan riisto ovat jättäneet jälkensä Venäjän ja Suomen suhteisiin.

Toisaalta on muistettava Venäjän antaman sotilaallisen turvan taanneen Suomelle rauhan ja mahdollisuuden kehittyä. Suomen ollessa osa Ruotsia maamme oli jatkuvasti sotatantereena, kun taas Suomen ollessa suuriruhtinaskunta Venäjän voima takasi turvallisuuden. Vasta imperiumin romahdus ja anarkian leviäminen Venäjältä aiheuttivat vapaussodan, joka johti maamme itsenäistymiseen.

Venäjällä omaksuttu aggressiivinen kommunismi etäännytti ja eristi Neuvostoliiton Suomesta ja läntisestä maailmasta. Tosiasiassa suurvaltavenäläisyys voitti Stalinin johdolla jo 1920-luvun alussa maailmanvallankumouksesta haaveilleen kommunismin. Kommunismi alistettiin palvelemaan imperialismia, joka toisen maailmansodan loppuselvittelyissä osoittautui ylivoimaiseksi. Neuvostoliiton valta ulotettiin eri asteisena kaikkiin maihin, jonne sen asevoimat etenivät.

Suomen kohdalla Moskova turvautui peh­meään politiikkaan. Talvi- ja jatkosodassa Suomi oli puolustautunut paremmin kuin yksikään toinen sotaan joutuneista pikkuvaltioista. Tämän seurauksena Neuvostoliiton johto katsoi viisaimmaksi turvautua politiikkaan, jonka juuret olivat vallankumousta edeltäneessä strate­giassa. Suomi oli saatava ystävyyspolitiikan tielle ja tukemaan Neuvostoliiton puolustusta.

Tukemalla kommunisteja ja muita vasemmistolaisia Neuvostoliitto houkutteli onnistuneesti suomalaisia kannattajikseen, ja Suomeen kehittyi huomattava joukko Moskovan politiikkaa palvelleita myötäilijöitä, jotka vuosikymmenien ajan täyttivät Neuvostoliiton toiveet Suomen sisä- ja ulkopolitiikassa.

Neuvostoliitto pääsi sotilaalliseen tavoitteeseensa vuokrattuaan Porkkalan tukikohdakseen ja solmittuaan Suomen kanssa Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen (YYA). Neuvostoliitto halusi Suomen huolehtivan puolustuksestaan eikä rajoittanut Suomen varustautumista. Rannikkopuolustusta koskevissa neuvotteluissa Andrei Ždanovin ja Mannerheimin näkemykset olivat lähellä toisiaan. Suomen puolustusta halusivat heikentää britit, jotka pelkäsivät neuvostoliittolaisten hyötyvän Suomen aseistuksesta.

Eräät tutkijat ovat kutsuneet YYA-kautta toiseksi autonomiaksi. Väite on oikeutettu. Vuosien 1809 ja 1945 geopoliittiset tilanteet muistuttavat toisiaan. Vuonna 1809 ei ollut valtiota Suomi, mutta Venäjän suojeluksessa Suomi rakensi omaa valtiollisuutta jopa siinä määrin, että syntyi ristiriitaisuuksia Venäjän kanssa. Vastakohtaisuudet olivat vähäisiä, mutta ne antoivat perustan nationalistisille aktivisteille, jotka halusivat irti anarkiaan ajautuneesta Venäjästä.

 

Vapautuminen bolševistisesta Venäjästä ja valkoisten voitto sisällissodassa antoivat uskoa Suomen mahdollisuuksiin itsenäisenä valtiona. Vaikka maa oli saanut itsenäisyytensä asein, maanpuolustus ei saanut kansan varauksetonta tukea.

Sosiaalidemokraatit olivat avoimen pasifistisia ja uskoivat maailmanrauhaan. Maalaisliittolaiset kauhistuivat varustautumisen kustannuksia. Ainoastaan oikeisto kannatti maanpuolustuksen kehittämistä. Mahdolliseksi viholliseksi käsitettiin kommunistinen Neuvostoliitto, sillä kotikommunistit halusivat ulottaa bolševismin Suomeen.

Poliittisten vastakkaisuuksien tähden maanpuolustuksesta tuli sisäpoliittinen kiistakysymys. Maailmanpoliittisen tilanteen kiristyessä 1930-luvun lopulla Suomi ei ollut riittävästi varautunut tilanteeseen poliittisesti eikä sotilaallisesti.

Neuvostoliiton vähättely ja venäläisten halveksunta johtivat virheelliseen ulkopolitiikkaan. Neuvostoliiton turvallisuusongelmia ei haluttu ymmärtää eikä uskoa. Maan sotilaalliseen kyvyn kasvun näkivät vain ammattisotilaat, joiden varustautumisvaatimuksia poliitikot pitivät sotakiihkoiluna.

Jälkiviisaasti on todettu, että sotien välisenä aikana harjoitettiin väärää politiikkaa. Tuolla politiikalla oli kuitenkin eduskunnan ja väestön tuki. Sotilaspoliittinen kehitys osoitti, etteivät suurvallat kunnioittaneet pieniä kansakuntia. Maailmansodan jälkeen imperiumien rau­nioille syntyneet valtiot olivat keskenään erilaisia eivätkä kyenneet tehokkaaseen yhteistyöhön. Suurvallat katsoivat pikkuvaltioiden vain häiritsevän Euroopan vakautta.

Suomi selvisi sodasta paremmin kuin sotaan joutuneet naapurinsa. Armeijaa ei ollut lyöty, ja poliittinen järjestelmä säilytti toimintakuntonsa.

Suomen ulkopolitiikka on joutunut loukkuun.

Neuvostoliiton voitto muutti ratkaisevasti Euroopan voimasuhteita. Vielä vuosina 1944–1948 Suomessa eläteltiin toiveita lännen tuesta. Pariisin rauhanneuvotteluissa länsi ei kuitenkaan tukenut Suomea, ja YYA-sopimuksessa 1948 Neuvostoliitto sai toteutettua strategiset tavoitteensa Suomen suunnalla. Suomen oli selvittävä Neuvostoliiton kanssa omin voimin.

Kylmän sodan rintamalinjojen vakiinnuttua myös Suomen asema pysyi vakaana. Paasikiven-Kekkosen linjan edustajien mukaan ulko- ja turvallisuuspoliittinen muuttumattomuus oli hyve, jota ei saanut millään tavoin horjuttaa.  Vuosikymmenien mittaan tilanne johti itsesensuuriin ja niin sanottuun ”silmän politiikkaan”. Suomi oli Neuvostoliitosta riippuvainen, ja siksi voidaan puhua toisesta autonomiasta.

Kommunismin romahduksen ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen aikaisempi politiikka joutui kriisiin. Monet Suomessa ajattelivat Venäjän uhan poistuneen ja alkoivat hakeutua länteen muiden Neuvostoliiton vaikutusvallassa olleiden pikkuvaltioiden tavoin. Geopoliittiset realiteetit ja historia unohdettiin. Suomella on yhteinen noin 1 300 kilometriä pitkä raja Venäjän kanssa, luonnonolot ovat samat kuin Pohjois-Venäjällä ja Venäjän tärkeimmät kaupungit sijaitsevat Suomen läheisyydessä. Itämeri on myös Venäjän ja lännen tärkein yhdysväylä.

Vuosituhannen vaihteessa Nato ja Venäjä lähentyivät, ja Venäjällä keskusteltiin vakavasti maan liittymisestä Natoon. Venäjä ja Nato eivät enää olleet toistensa vihollisia, vaan molempien yhteinen vihollinen oli kansainvälinen terrorismi. Liittymistä ei kuitenkaan tapahtunut, sillä Nato ei halunnut Venäjää jäsenekseen. Suuren Venäjän jäsenyyden myötä Nato olisi muuttunut toisenlaiseksi.

Suhteiden ylläpito on kyllä katsottu tarpeelliseksi. Nato avasi 2011 edustuston Moskovassa ja Venäjä Brysselissä. Siitä alkaen ne ovat pitäneet yllä suhteita ajoittaisista poliittisista erimielisyyksistä huolimatta. Suomelle Naton ja Venäjän suhteiden lähentyminen olisi avannut portin Naton jäseneksi.

Historiasta kumpuavat pelot ja vanhat asenteet muuttivat kehityksen. Länsi kuvitteli olevansa ylivoimainen Venäjään nähden ja ulotti valtansa alueille, jotka Venäjä katsoi vaikutuspiiriinsä kuuluviksi. Neuvostoliiton ylivallasta vapautuneet maat Virosta Moldovaan halusivat mahdollisemman selvän eron Venäjään. Ne ovat kaikin keinoin vastustaneet Venäjän ja lännen lähentymistä.

Venäjällä pidetään lännen tukea Kaukasialle, Krimille ja Ukrainalle yrityksinä heikentää Venäjää. Moskovan kannalta Krim ja Ukraina ovat strategisesti niin tärkeitä alueita, että se on valmis puolustamaan reviiriään asein. Lännen tuki Venäjän reviiriin kuuluneille alueille on antanut perusteen väitteille lännen petollisuudesta ja tavoitteista hyökätä maahan. Lännestä tehtiin taas vihollinen.

Tässä tilanteessa Suomen ulkopolitiikka on joutunut loukkuun, josta Paasikiven-Kekkosen linjan asiantuntijat varoittivat Suomen liittyessä Euroopan unioniin. Krimin valtauksen jälkeisistä talouspakotteista Suomi on kärsinyt raskaasti. Hälyttävää olisi Baltian esimerkin seuraaminen. Viron tie ei ole meidän.

 

Mikä olisi Suomen asema Venäjän ja lännen välisen avoimen konfliktin puhjetessa? Suomi jäisi jälleen yksin kuten 1939. Länteen tukeutuminen olisi turhaa, sillä sieltä ei tulisi apua. EU:lla ei ole sotilaallista voimaa eikä Nato vaarantaisi asemiaan Itämeren alueen pikkuvaltioiden tähden. Naton johtajan Yhdysvaltojen strategiset intressit ovat muualla.

Vaihtoehtoisena ratkaisuna on nähty vahva uskottava puolustus ja liittoutuminen tai sotilaallinen yhteistyö Ruotsin kanssa. Ruotsin 200-vuotinen puolueettomuustraditio estää kuitenkin sotilaallisen liittoutumisen. Sen sijaan se on valmis sotilaalliseen yhteistyöhön. Tämä merkitsisi paluuta talvisodan aikaan, jolloin Ruotsista tuli vapaaehtoisia taistelijoita ja materiaalista apua.

Todella konkreettinen ratkaisu maamme turvallisuuteen olisi vahva puolustus ja liittoutuminen Venäjän kanssa. Liitto poistaisi venäläisten epäilykset Suomen puolustuksen uskottavuudesta.

Joutuisiko Suomi sitten lännen hyökkäyksen kohteeksi? Ei, koska lännellä ei ole mitään tarvetta hyökätä Venäjälle. Sopimus olisi laadittava huolellisesti molempien maiden edut huomioon ottaen ja kansainvälisen yhteisön lakeja ja menettelytapoja kunnioittaen.

 

Kirjoittaja Alpo Juntunen on Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen emeritusprofessori. Kirjoitus on ensi kerran julkaistu Kanavassa 8/2016.

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja lehdillä on yhteinen päätoimittaja.

Keskustelu

Kirjoittaja on oikeassa siinä, että apua ei lännestä tule. Kalustoa ja teknologiaa saadaan vain rahalla. Kuitenkin liittoutuminen Venäjän kanssa olisi oman arvomaailman kieltämistä, kirjoittajan mieleen ei ilmeisesti tule vaihtoehto, jossa Venäjä hankkiutuu sodankaltiseen riitaan lännen kanssa. Sitoutuminen Venäjään tiiviimmin ei edusta suurinta viisautta. Nykyinen tilanne on hyvä, jos ymmärretään olla Suomalaisia eikä esim Ruotsalaisia tai Venäläisiä. Että semmoista……

Näitä Juntusrannan Juntusia näkyy riittävän. Liittoutuminen Venäjän kanssa ja vahva puolustus? Mihin sitä vahvaa puolustusta sitten tarvitaan? Torjumaan omaa liittolaista tai norjalaisia.
Ajatus on niin hölmö ettei sitä olisi pitänyt julkaistakkaan. Meillä on vuosikymmenet rakennettu länteen integroitunutta puolustusta. Se romuttuisi kertaheitolla näiden juntusien myötä.

Tässä Juntusen kirjoituksessa nähdään itse asiassa mikä virhe tehtiin 1990-luvulla kun ei liitytty Natoon. Tätäkään keskustelua ei tarvitsisi käydä.

Ketä vastaan Suomen tulisi liittoutua Venäjän kanssa? Viroa, Ruotsia vai Norjaa? Ja Venäjän epäilyt Suomen puolustuksen ”uskottavuudesta” poistuisivat. Se olisi varmasti valmis auttamaan.

Tämä sekapää on siis strategian laitoksen emeritusprofesssori. Kuka hänet on nimittänyt? Eikö hän ole koskaan kuullut, että Neuvostojen Liitto oli myös idea, jolla yritettiin muuttaa ja hallita maailmaa? Sitä yritettiin tosi harkitusti.

NL ei itse tarvinnut öljyä, kun se lähti Afganistanin kautta kohti Persian Lahtea. Mutta se arvioi sekä idean että muun voimansa väärin. USA ja Kiina liittoutuivat sitä vastaan. Tällä sektorilla tuo yleinen strateginen kuvio meni kommunistisen idean adelle.

Mutta Venäjän pulma ei ole sotilaallinen ”turvallisuus,” vaan vanha kyvyttömyys modernisoitua. Se oli Tsaarin ongelma, sitten sen kommunistien vaiva, josta ei päästä eroon. Nyt se merkitsee, että Kiina menee kaikesssa sen ohi enemmän ja enemmän.

Siellä se suomalais-venäläisen puolustuksen ensi linja olisi.

Kas vain, kirjoitin käytännössä saman mutta rauhanobjektiivisemmin perustellun ja ansiokkaasti myös konkretian toimintasuositustasolle viedyn turvallisuuspolitiikkalinjausehdotuksen jo helmikuussa otsikolla Sotilasliitto Venäjän kanssa yhä avoin optio? – Hyöty/haittaselvitys nyt!

Totisinta taustaa toverit: Monienkin perinteisen ulkopoliittisen ajattelun harkintatapoihin tottuneen mieliä (rajan molemmin puolin) hieman harmittanee se, ettei Neuvostoliiton hajottua 1991 kiireessä Venäjän federaation kanssa sen heikkoustilassa neuvoteltu ns. YYA-jatkosopimus ole ihan yhtä selkeästi sitova ja velvoittava kuin alkuperäinen kekkosenaikainen lintukotosopimus oli. Jopa ihan selkeät velvoitteet ja turvalausekkeet sisältävää YYA2.0:aa on väläytelty parempana vaihtohetona aloitteen viemiseksi kansanäänestykseen ennen presidentinvaaleja kuin tämä epäselvä idänsuhteita/rauhaa korostamaton nykypuolueettomuus tai harjoitettu länsisuustauskaan eli suupuheisiin perustuva ’palovakuutus’, joka ei sitten enää varmaan olekaan voimassa kun alkaa roihuta ja rätistä. Idän suurvalta, Moskovan Kreml, on muistuttanut Suomineitoa myös siitä, että kilpakosijoiden vilkuilu voi vaarantaa luottamukselliset kahdenväliset suhteet ja terveyden, tai siis ainakin henkisen tasapainon sotilaallisvarustautumuksellisesta taantumuksellisuudesta puhumattakaan. Koetan analysoida eläytyen tuohon ajattelutapaan tuoreen ajatuspajaselvityksen pohjalta.

Strutsi voi tai ainakin kuvittelee voivansa selvitä kiperistä pakkovalinnoista asemoimalla päänsä neutraalille alueelle, kuoppaan tai pensaaseen. Tuo linjaus ei kuitenkaan kokemusperäisesti tuo todellista turvaa silloin, kun varjeltavana on enemmänkin kuin vain pikkuruinen pää ja järjettömän luontokappaleen itsekeskeiset pikkuaivot. Kokonaisten maiden ja kansakuntien on ajateltava muitakin osiaan ja liittymiään kuin vain eliittinsä päätä. Myös Suomineidon.

Liittoutumattomaksi jäävä jää helposti kaikkien heittopussiksi ja menettää kasvojensa lisäksi ehkä raajojaankin. Kokemusperäisesti ei ole syytä väheksyä myöskään silminnähden voimaantuneen kaksipääimperiumin uskomusperinnerakennetta uhkana – tai turvana/liittolaisena (!). Geopoliittisgeodeettinen ajatuspaja RC Think Tank Int’l muistuttaakin suomalaisia nyt, ettei myöskään Venäjä-johtoinen Euraasia-liitto välttämättä pidä enää kovin kauan oviaan auki uusille jäsenille, ei ainakaan kilpakosijoiden kanssa syrjäsilmällä flirttaileville, ei ainakaan vapaa-ehtoisesti mukaantuleville…

Kesällä 2015 julkistetun RC Think Tank Int’l: Defense Alliance/Finland -ryhmän laatiman Option Eurasia -raportin* loppusuosituksissa peräänkuulutettiin Suomessa pikaisen turvallisuuskeskustelun aloittamista ns. itäisen liittoutumisvaihtoehdon pohjalta. Ko. rauhanoption oletettiin ainakin vielä tuolloin olleen kansakunnallemme avoinna. Ajan riento on sittemmin ollut raju, eikä linjausten tahatonkaan viivästely täydessä vauhdissa voi suojata kelkasta putoamiselta. Ajopuustrategiaa ei voine suositella aktiivisesti vakavastiotettavana valintana arvonsatuntevalle edistyskansakunnalle. Naapurimme kun ei ole mikään käräjähollitupa, kuten Paasikivikin muistutti.

On tosiasioiden tunnistamisen, tunnustamisen ja valintojen aika. Juuri nyt suomalaisten maanmiesten on parasta vaatia valtiotaan jo viimein hakeutumaan turvaa tuovaan ja rauhaa laajemmallekin levittävään sotilasliittoon. Suomen viimeaikaisen liittoutumisjahkailun tässä vaiheessa näyttäisi olevan korkea aika tuoda reilusti esille mitä ilmeisin mutta pitkälti vaiettu varteenotettava, ja ennen kaikkea vielä todennäköisesti avoin optio työnimellä YYA2.0. Tätä Venäjä-johtoiseen puolustusliittoratkaisuun hakeutumista ei jostain syystä ole vielä käsitelty julkisessa keskustelussamme yhtä kattavasti ja avoimesti kuin nyt jo takaperoiseksi koettua, lähtökohtaisesti huonosti jäsentyvänä näyttäytyvää ja kaukaisen teoreettisesti argumentoituvaa natopohdintaa.

– Laadittakoon siis pikaisesti hyöty/haittaselvitys sotilasliitto-optiosta Venäjän kanssa myönteisine tulossuosituksineen! – Alkakoon tulokseen johtava itäliittoutumiskeskustelu nopeutetussa järjestyksessä kansanvaltuuskuntien johdolla heti aloitteen viemiseksi kansanäänestykseen ennen presidentinvaaleja! Ks. tämänvuotinen selvitys ’Sotilasliitto Venäjän kanssa yhä avoin optio? – Hyöty/haittaselvitys nyt!’ > http://rescordis.puheenvuoro.uusisuomi.fi/212307-sotilasliitto-venajan-kanssa-yha-avoin-optio-hyotyhaittaselvitys-nyt

Kun enemmistö suomalaisia kokee kuuluvansa demokraattiseen länteen ja etenkin Euroopan Unioniin, on meille turha ruveta tyrkyttelemään palaamista entisiin aikoihin. Länsi ja Nato ei ole hyökkäilemässä Venäjälle, mutta kun Venäjä pullistelee ja uhkailee sotavoimillaan, on luonnollisesti varmistuttava omasta turvallisuudesta. Venäjä tekisi erittäin viisaan myönnytyksen lähtemällä Krimiltä ja Itä-Ukrainasta, jolloinka pystyisi alkamaan jälleen järkevä vuorovaikutuksen aika lännen ja idän välillä, jolloinka ei tarvitse kalistella sapeleita, ja Venäjä voisi liittyä jälleen lännen kumppanuuteen ilman pelkoa, että sitä yritettäisiin pettää, kun sekin pelaisi avoimin kortein ja mahdollisimman demokraattisesti. Tähän skenaarioon ei vain valitettavasti taida sopia Venäjän nykyinen johtaja, jotenka kaikki jatkukoon sitten toistaiseksi ennallaan. Elikkä pidämme NATO-option voimassa, ja pidämme yllä vahvaa puolustautumisvahvuutta. Sitäpaitsi ystävät eivät hylkää kun ja jos apuakin pyydetään.

Tsaari Nikolai ensimmäistä pyydettiin lyhyesti määrittelemään, mikä on venäläisten pahin vika. Vastaus oli lyhyt: varastavat.

Tapasin äidin puoleisen tätini yhden ainoan kerran Pietarissa . (Leningrad se oli silloin) viitisenkymmentä vuotta sitten. Hän kertoi olevansa naimisissa venäläisen kanssa. Hetken kuluttua: se on todella hyvä mies; ei varasta eikä valehtele.

Päiväkirjassaan J.K. Paasikivi muutamaan otteeseen muistuttaa, millaiset sopimukset Suomella oli Neuvostoliiton kanssa ennen talvisotaa, ja kaikki ne rikottiin Stalinin hyökätessä Suomeen. Ennen hyökkäystä Stalin oli muodostanut Terijoelle O.V.Kuusisen johtaman Suomen hallituksen.

Jos itänaapurimme olisi kautta historiansa toiminut ja käyttäytynyt kansainvälisen oikeuden normien mukaan kutakuinkin korrektisti, em.prof. Juntusen ehdotukset tulisi ottaa vakavaan harkintaan. Sitä ennen olisi tietysti mm selvitettävä, mitkä muut valtiot ovat solmineet malli Juntusen mukaisia sopimuksia, ja millaisin tuloksin. Suomi joutuu kuitenkin toteamaan suhteistaan Venäjään tähän tapaan: noilla venäläisillä on luoteiseen rajanaapuriinsa verraten kaikki paljon paremmin; niillä on öljyvarat, niillä on ydinase, niillä on esivallalle kuuliainen kansa. Mutta ei siinä kaikki, niillä on vielä parempi rajanaapuri kuin meillä.

Odottelen asiassa P. Väyrysen uusimman puolueen masinoimaa kansalaisaloitetta.

Luin Juntusen kirjoitusta kauhulla. Paasikivi ja Kekkonenkin sentään halusivat Suomen olevan sotilaallisesti puolueeton maa, jonka yhteiskunta- ja talousjärjestys on läntinen. Vaikka YYA-sopimus veikin Suomen puolueettomuudelta uskottavuutta, eivät tuona aikana edes kommunistit ehdottaneet suoraa sotilaallista liittoutumista itäisen naapurimme kanssa. Nykyisenä Putinin aikana tämäkin piti nähdä.

Juntuselle ei ilmeisesti merkitse mitään se, että suomalaisten mielestä heidän maansa kuuluu länteen, ei itään. Läheisimpiä yhteistyö- ja verrokkimaita Suomelle sekä talouden, politiikan, yhteiskunnan että kulttuurin osalta ovat muut Pohjoismaat ja muut EU-maat. Miten Suomi voisi siis liittoutua täysin toisenlaista arvomaailmaa, yhteiskuntajärjestystä ja kulttuuria edustavan Venäjän kanssa? Entä ketä vastaan Suomi Venäjän kanssa liittoutuisi? Norjaa, Ruotsia vai Viroako? Mitä Suomen läntisille siteille kävisi, jos liittolaisuus Venäjän kanssa toteutuisi? Eroaisiko Suomi saman tien EU:sta myös?

On totta, että konfliktitilanteessa Suomen ja Venäjän tai lännen ja Venäjän välillä Suomella olisi liittoutumattomana maana suuri riski jäädä yksin. Tähänkin ongelmaan olisi kuitenkin ollut ratkaisu, ja luultavasti olisi edelleen: Suomen tulisi hakea sotilasliitto NATO:n jäsenyyttä. NATO-maat edustavat Suomen ja suomalaisten arvoja, ja NATO turvaa Suomelle sotilaallisen avun siinä epätodennäköisessä mutta mahdollisessa tilanteessa, että Suomi omasta tahdostaan huolimatta joutuu sotilaalliseen konfliktiin Venäjän kanssa.

Juntusen analyysi, jonka mukaan länsi ”ulotti valtansa alueille, jotka Venäjä katsoi vaikutuspiiriinsä kuuluviksi”, ei ole peruste Venäjän toiminnan ymmärtämiseen, Venäjän mielistelyyn eikä varsinkaan Venäjän kanssa liittoutumiseen. Länsi ei ole ulottanut pakolla valtaansa mihinkään. Entiset Neuvostoliiton alusmaat ovat sen sijaan itse halunneet liittyä osaksi länttä, mihin niillä on itsenäisinä valtioina ollut oikeus. Tämän oikeuden röyhkeä kyseenalaistaminen merkitsee samalla hyväksyntää suoraviivaiselle voima- ja etupiiripolitiikalle, josta ei ole ikinä seurannut pienemmille ja suuremmillekaan kansoille mitään hyvää.

Luuletteko muuten, että Suomessa on oikeasti ihmisiä jotka uskovat Juntusen olevan vakavissaan? Ongelma on kai oikeasti se, että Venäjällä voidaan jossain kohtaa olla tulkitsevinaan niin, että muka uskottaisiin jonkun suomalaisen tutkijan ihan muka vakavissaan esittäneen tuollaisia. Tämä on aina sarkasmin ja trollauksen ongelma. Vaikka kukaan ei oikeasti ottaisi vakavasti, jotkut tahot voivat näytellä olevansa ottavinaan vakavasti. Esimerkiksi dosentti Bäckman ja Russia Today voisivat nyt alkaa levittää maailmalle ja ainakin Venäjällä juttua, että suomalainen vakavasti otettava tutkija ehdotti muka vakavissaan tuollaista… Sitten ei enää nauratakaan yhtä paljon kuin nyt… ;)

Venäjä takasi Ukrainan koskemattomuuden vuonna 1994, kun Ukraina luopui NL:n aikaisista ydinaseistaan. Krimin valloitus rikkoi tuota sopimusta vastaan. Itä-ukrainan osaltakaan Venäjän selvitys tapahtumista ei vakuuta kaikkia.

Mistä kumpuaa uskomus, että Venäjän kainaloon painautuminen takaisi Suomen koskemattomuuden tällä kertaa?