Putous naurattaa puolta Suomea – tv-viihteen konkari arvioi hahmoja

Suomalaisten suosikkeja on vuosikausia tehty samalla kaavalla.
Kotimaa 28.2.2014 05:05

Näyttelijä Iina Kuustosen hahmo Jäbä Leisson valmistautuu Putous-ohjelman suoraan tv-lähetykseen lauantaina 15. helmikuuta. © Marjo Tynkkynen

Hän on Eräsmies, metsien kasvatti. Poskilla partaa, paidassa ruutua, kädessä näkymätön hauki.

Hän on revennyt jo kahdesti.

Näyttelijä Krista Kosonen nojautuu reteästi kuin isäntärenki näyttelijä Jussi Vatasen puoleen.

Möreästi: ”Virtaava vesi ei sammaloiduhhuh…”

Kimittäen huutonaurun partaalla: ”Mitä järkee täs on..!”

Möreästi: ”Jos ois mahollista niin sinne sut veisihhihih…”

(Nuhainen käkätys. Kollegoiden kikatus.)

Möreästi: ”Suurella tunteella ja liekillä. Hiuksesi loimuaa kuin revontulet Lapin. Tuut sinne niin kaiken saat. Tähtitai…vahhahahhah… ”

(Taipuu kippuraan. Juontaja Jaakko Saariluoma käkättää. Näyttelijät Iina Kuustonen ja Armi Toivanen räkättävät.)

Falsetissa: ”(piip) mie romahan!”

MTV:n filmihalli Helsingissä täyttyy kuuden näyttelijän hysteerisestä kuororöhähdyksestä.

Sketsiohjelma Putouksen ohjaaja Tuomas Summanen pyyhkii silmiään. Kosonen kokoaa itsensä ja taputtelee parranhaivenet kiinni poskiinsa. Suoraan lähetykseen on aikaa enää reilu vuorokausi. Edellistä on katsonut 1,4 miljoonaa suomalaista.

”Tähtitaivaan alla, lumihangessa sylikkäin”, hän mörisee.

Mikä siinä on hauskaa?

 

”Että mikä siinä muka on hauskaa?” varmistaa Kari Kyrönseppä.

Ei, vaan ihan vilpittömästi. Mille me puolitoista miljoonaa suomalaista nauramme, kun nauramme Putoukselle?

”On vekkulia, että me nauramme ihan eri asioille. Se on itse kunkin arvomaailmasta kiinni.”

On siis kysyttävä, miten niin hämmästyttävän suuri osa kansasta saadaan kuitenkin nauramaan, tai ainakin huvittumaan, samaan aikaan lauantai-iltaisin.

Kyrönseppä on naurattanut suomalaisia tv-käsikirjoituksillaan, ohjaajana ja tuottajana vuoden 1971 Ällitällistä asti. Nyt hän on eläkkeellä ja valmistelee kirjaa 1980-luvun legendaarisen sarjansa Velipuolikuun pohjalta.

Kirjan työnimi on Pääsiäishanun tuoksu. Kyrönseppä haluaa selvittää, mistä aineksista leivotaan kestävä sketsi. Sellainen, joka nostattaa ihmisissä nostalgisia kiekaisuja vielä vuosikymmentenkin päästä. Ja sitä hän miettii myös Putousta katsoessaan.

Miten? On kaksi tapaa, sanoo Kyrönseppä.

”Ensin on tarkka havainto todellisuudesta, oikeasta henkilöstä, joka on hahmon pohjalla. Silloin se ankkuroituu samaan todellisuuteen, joka on katsojan todellisuus. Näyttelijä on hiffannut, että on hauskaa, että joku ihminen käyttäytyy näin, ottaa sen sisäänsä ja tuo hahmona ulos. Katsoja tunnistaa, että minäkin tunnen tuollaisen hahmon, joka käyttäytyy aina tuolla tavoin”, hän selittää.

”Näyttelijä voi tehdä saman myös selkäytimellä. Mutta silloinkin se havainto on mennyt näyttelijän päähän, ja hän saa sen sieltä alitajunnasta ulos.”

Jos hahmo on tosi, se yleensä naurattaa, Kyrönseppä sanoo. Kauden Putouksen tosia hahmoja ovat Kyrönsepän mielestä hipsteri Jäbä Leisson, elämäntaidonohjaaja Ymmi Hinaaja ja kotirouva Antsku.

”Antsku on tosi hieno hahmo juuri siksi, että tulee tunne, että näitä antskuja olen nähnyt. Sillä on se käsitys, joka mitä ilmeisimmin ei pidä paikkaansa, että ’mie romahan’. Se ei ole romahtamassa, mutta se esittää henkilöä, joka on romahtamassa, jotta se saisi huomion toisilta itseensä. Sillä lailla se on narsistinen hahmo. Ja sitä hienompaa vielä on, että miesnäyttelijä pystyy tekemään sen uskottavasti.”

Se toinen tapa on oikaista, runtata.

”Hammas mustaksi, lippa vinoon, väärä peruukki päähän, hassut vaatteet. Sellainen hahmo rakennetaan jotain vastaan, tehdään muka tavallisesta poikkeava. Kaikki näkevät, että tuo on hassu, kun siltä puuttuu hammas. Hyvä näyttelijä saattaa osua johonkin nasevaan tälläkin tavalla.”

1990-luvun sketsikone Kummeli menestyi oikaisemallakin. Ja aina joku hahmo menestyy ilman mitään kaavoja. Kuten vuoden 2011 Putouksen Munamies. Riku Nieminen vain esitti vastustamattoman veikeästi kananmunaa.

Oppisimmeko epäonnistumisista enemmän?

Ainakin Kyrönseppä taisi oppia vuonna 1979.

”Siinä kyllä hokema lähti lapasesta.”

”Siinä pantiin aika paljon nappulaa menemään”, Kyrönseppä muistelee, ”kun me uskottiin, että tästä tulee hyvä.”

Heikki Kinnunen esitti suomalaista, kovasti Tapani Kansan oloista supertähteä Henkkaa. Hahmolle omistettiin kokonainen lähetys Henkka on hiekkaa.

”Siihen oli kasattu kaikkien elvistelijöitten ominaisuudet, se oli rakentamalla rakennettu puhetapojaan myöten. Ajateltiin, että vedetään koko viihdemaailman glamour-elvistely vessasta alas tällä yhdellä ohjelmalla tekemällä överiksi se kaikki.”

Kinnusen taitavuuskaan ei pelastanut liian tarkkaan rakennettua roolia.

”Se meni ihan kiville. Se ei auennut kenellekään.”

Tämänvuotisesta Putouksesta Kyrönseppä löytää eri syistä epäonnistuneita vakiohahmoja. Kuten Krista Kososen esittämän töykeän seurapiiritoimittajan Sika Vainolan, jonka yleisökin pudotti kisasta ensimmäisenä.

”Siitä on aika vaikea pitää. Siinä ei ole onnistunut sketsihahmon inhimillisen puolen luominen, vaan on huolehdittu vain aggressiivisesta ulkonäköön perustuvasta hahmosta. Mutta sen ymmärtää. Kosonen mielletään ensisijaisesti kauniiksi, vaikka hän on hirveän taitava näyttelijä. Hänen täytyy tuhota kauneutensa, että hän saa sen hahmon aikaiseksi.”

Vanha, itseriittoinen muusikkostara Slaikka Gustafssonkaan (Aku Hirviniemi) ei herättänyt Kyrönsepässä sympatiaa. Hahmosta puuttui sydämellisyys, joka kantoi esimerkiksi Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan 1980-luvun huoltamomuusikoita Rampea ja Naukkista.

”Se esittää staraa, mutta kukaan ei pysty havaitsemaan, mihin se perustuu. Sillä on niin vahva se luottamus omaan tähteyteensä, että sillä se saa torjuttua kaiken.”

Slaikka-hahmo hoki myös hokemaa, joka oli irrallinen hahmoon nähden. Ja ”köntsät olivat housussa” aivan liian monta kertaa.

”Siinä kyllä hokema lähti lapasesta.”

Patologi Martin Niemestä (Jukka Rasila) Kyrönseppä ei löytänyt mitään erityisen tuttua, tosielämään ankkuroituvaa piirrettä. Ilmaisutaidonopettaja Heikkis-Jamo (Nieminen) taas oli tosi, mutta jo liian ärsyttävä tyrkkyydessään.

Putouksen nokkeluus on siinä, että tekijät tekevät hahmoista myös metahuumoria. Mörähtelevä Eräsmies oli osallistuja ”kykykilpailussa” jossa tuomareina olivat sarjan jäljellä olevat vakiohahmot. Samaan metakilpailuun luikahti mukaan – vakiohahmojen joukosta jo aiemmassa jaksossa pois äänestetty – Heikkis-Jamo. Mokoma tyrkky.

Jamon, ”Mikkelin miehen”, maailmassa tyrkkyys on lopulta traagista, miettii Kyrönseppä.

”Kyllä se Mikkelin torilla kuonoonsa saisi. Ei se siellä voisi esittää samaa roolia. Se tulee tänne esittämään jotakin, mitä se ei voi esittää siellä. Siellä kaikki tietävät, ettei se ole mitä esittää.”

 

Ensin Jäbä duunaa kuteet. © Marjo Tynkkynen

Porvoolaishauki tuskin suunnitteli päätyvänsä Hakaniemen kalakauppiaan tiskille, saati sieltä tv-tähdeksi.

Tuotantoyhtiö Yellow Film & TV:n tuotantoharjoittelija työntää sen juuri filmihallin kahvihuoneen jääkaappiin. Varakalan myös.

Kahden metrin päässä kyyristelee vapaan pöydänkulman löytänyt puvustusassistentti, joka viimeistelee matkaompelukoneella taivaansinisiä miesten mikrosortseja. Tv-katsojien on määrä nähdä ne seuraavana päivänä Aku Hirviniemen yllä, kun tämä osallistuu BB-Aslak-hahmona samaan ”kykykilpailuun” haukea roikottavan Eräsmiehen ja Heikkis-Jamon kanssa.

Putousta tekemässä on esityskaudella, tammi-helmikuun ajan, puolensataa ihmistä. Tuottaja-käsikirjoittajaporras tekee seitsenpäiväistä viikkoa. Näyttelijöillä on vapaata sunnuntait ja maanantait.

Nyt näyttelijät ovat vetäytyneet purkamaan lavaharjoitusta filmihallin uumeniin suljetun oven taakse.

Sinne ei päästetä ulkopuolisia. Se on liian intiimiä, näyttelijät sielut auki toisilleen, vaikka kuinka pinnalliselta näyttävää huumoria oltaisiin tekemässä. Käytäville kantautuvat vain Saariluoman kantava pajatus ja Kuustosen ajoittainen käkätys.

Näyttelijä Hirviniemi poikkeaa hakemaan kahvia. Ja tokaisee, että kannattaako hauskuutta liikaa analysoida.

Mutta hän onkin luonnonlahjakkuus, vaistonvarainen hauskuuttaja ja karnevaalimies, sanovat monet.

 

Uuttahan Putouksen konseptissa ei ole mikään yksittäinen asia”, sanoo näyttelijä-käsikirjoittaja-ohjaaja Petteri Summanen, joka ohjasi Putousta 2011 ja 2012.

Tarvekin lauantai-illan laajat kansankerrokset koukuttavalle tv-ohjelmalle on ollut ainakin puoli vuosisataa. Tiedetään, mitä halutaan. Ja kuitenkin, Summanen sanoo, television lauantai-iltaan on puskettu vuosikymmenten aikana paljon, no, paskaa.

”Missä kohtaa yleisö nappaa ohjelmasta kiinni? Sitä on hyvä analysoida, että ainakin tietää, että se ei ole sattumaa. Että mitä vain voisi tehdä.”

Summasen mielestä Putous on jo ohittanut vaiheen, jossa olisi mieltä arvioida yksittäisten sketsien tai lauseiden hauskuutta.

”Se on katsojille tapahtuma, tietynlainen rituaali. Aseet on laitettu kaappiin ja ollaan rennon avoimina ottamassa vastaan. Sattumalle on annettu tilaa, ja näyttelijöiden omalle luovuudelle, keksinnöille ja paniikkiratkaisuille. Ei voi arvioida, ovatko ne yksitellen hauskoja, vaan se koko juttu on. Tapahtuu heiluntaa, on sutaisuja ja ylimietittyjä juttuja ja napakymppioivalluksia. Kun iso massa arvioi niitä, ne tasoittuvat väistämättä, hauskaksi kavalkadiksi.”

Putous on kulkenut jonkinlaista keskitietä, koska sille on muodostunut puolentoista miljoonan suomalaisen kollektiivinen hyväksyntä. Kun suurin osa huumorista on vaikean ja helpon välimaastossa, voi seassa olla myös ääripäitä: harvalle avautuvia absurdeja piikkejä tai selvästi lapsille suunnattua hupailua.

”Siellä keskialueella vaikuttaa siltä, että me olemme kaikki samanmielisiä”, Summanen selittää kollektiivista hyväksyntää, ”mikä ei tietenkään ole totta.”

Putous kokoaa erityisesti perheet ruudun ääreen. Tv-mittaritutkimuksen mukaan ohjelmaa katsotaan poikkeuksellisen paljon yhdessä toisen tai toisten kanssa.

 

Sit Jäbä duunaa viikset. © Marjo Tynkkynen

Mutta millaisissa oloissa menestyvä huumori syntyy? Summanen kokee, että merkityksellisimpiä viihdeprojekteja, joissa hän on ollut mukana, yhdistää yksi asia.

Riskinotto.

Tuotantoyhtiöille viihdeohjelmat Studio Julmahuvi, Läpiveto ja Putous olivat kaikki sikoja säkissä. Kun ne ostettiin, ei ollut tietoa kaikista tekijöistä, saati käsikirjoituksia tai lopullista formaattiakaan.

”Ota riski, ota työryhmä, pistä ne leikkimään keskenään. Ja hoida niitä sillä tavalla, että homma onnistuu aikataulullisesti ja ne saavat liksaa, että niiden ei tarvitse juosta markkinoilla pyllistelemässä.”

Summanen on käsikirjoittanut laskujensa mukaan 800–900 sketsiä. Lähes kaikki on myös esitetty. Hän ei sano, että se johtuu erinomaisuudesta, vaan tarjonnan niukkuudesta. Toisin kuin suuremmilla kielialueilla, sketsiviihteeseen erikoistuneita käsikirjoittajia ei ole, koska sillä ei elä.

”Meillä olisi valtavan paljon hienoja erilaisia viihdeohjelmia, jos käsikirjoituksia olisi tarjolla koko ajan. Siihen ei kannusteta, koska sitä ei arvosteta”, hän sanoo.

”Komedia on raaka laji. Kuka vain voi sanoa, että minua ei naurattanut, ja kirjoittaa sen vaikka lehteen. Silloin se ei ole hyvä”, Summanen sanoo. ”Mutta kun tehdään draamaa, vaikkapa äidiltä viedään lapsi, ja sanot että sinua ei liikuttanut? Olet tyhmä tai tunteeton.”

Lähes kaikki viime vuosikymmeniltä mieliin painuneet tv-sketsinäyttelijät ovat olleet koulutettuja ammattinäyttelijöitä. Koulutus antaa instrumentin havainnoida ja rakentaa hahmoja, mutta…

”Jos orientoituu näyttelijänä sellaiseen, niin taustalla on sketsiviihdediggailua jo lapsena ja nuorena. Sieltä löytyvät esikuvat. Esimerkiksi Julmahuvi-ryhmälle olivat esikuvia Monty Python, Velipuolikuu, Tabu ja Mutapainin ystävät. Ne on olleet leikkitelineitä, joille on heittäydytty tekemään samoja temppuja, joita mestarit on vääntäneet edellä. Sehän on juuri sitä jumppaa, jolla saa lihaksistoa kuntoon, ja saa kokeilla ja leikkiä.”

Ja sketsienteko hyödyttää ammattinäyttelijän vakavaakin puolta. Se on ”ulkoisten keinojen karstanpoistoa”, muotoilee Summanen, ja sellaisena pitää näyttelijän dynamiikkaa kunnossa.

 

Kari Kyrönseppä, onhan naurulla oltava jokin tarkoitus – mörön karkoitus?

”Aika monen onnistuneen hahmon taustalla on katsojan pelko kohdata väärällä tavalla poikkeavia ihmisiä”, Kyrönseppä sanoo. Hän nostaa Putouksen menneiltä kausilta estyneen opiskelijan Sanna-Raipen.

”Toinen ei suostu puhumaan ja nykii koko ajan, ei pysty kommunikoimaan. Katsojallakin on fiilis, että ei oikein olisi kivaa olla tuon kanssa tekemisissä. Että mitä puhun tuolle ihmiselle, jos se on noin lukossa. Mutta sketsihahmona siitä tuleekin rakastettava. Se on yksi komiikan isoja juonia ja juontaa Chapliniin asti. Chaplin on surkean näköinen, rääsyinen kerjäläinen, monesti ilkeä ja väkivaltainen, ja silti hirveän rakastettava. Arveluttavasta hahmosta on tullut hyväksyttävä. Sama juttu toistuu Sanna-Raipessa. Me otetaan se meidän hahmoksi: vitsit, kun tuo Sanna-Raipe on niin hyvä, kun se on juuri tuollainen.”

”Se voi olla pilkkaa niille, jotka haluaisivat pilkata muutenkin, mutta aika monelle se on tapa nauramalla hyväksyä se hahmo. Ottaa se meidän porukkaan.”

1980-luvun Hymyhuulet kävi valtakulttuurin ennakkoluuloja ja vähemmistöjä läpi lähes järjestelmällisesti. Peteliuksen ja Kallialan hahmoista muistetaan muiden muassa romanimiehet Valtte ja Arvid sekä saamelaiset Naema-Aslak ja Soikiapää.

”Osa sanoo, että eihän näitä saa tällä lailla pilkata. Osa hiffaa, että eihän niitä pilkatakaan, vaan ennakkoluuloja”, Kyrönseppä sanoo.

Joskus reaktio sketsihuumoriin paljastaa, mihin suomalaisen pyhyyden raja kussakin ajassa vedetään.

1990-luvun alussa Lapinlahden lintujen ortodoksimunkit närkästyttivät kirkollisia piirejä. Munkkikuoro kun lauloi hartain sävelin, että luostarissa kännättiin ehtoollisviinillä ja vedettiin käteen. Siitä taas ei kukaan päässyt närkästymään, kuinka istuvaa presidenttiä Mauno Koivistoa nimitettiin erääksi ruumiinaukoksi, sillä kanavajohto hyllytti kohtauksen.

Edellisellä vuosikymmenellä Kyrönseppä oli henkilökohtaisesti joutunut rauhoittelemaan loimaalaista poliisia, joka koki tulleensa solvatuksi salapoliisisketsissä Loimaan luiskaotsat.

Tuolloin asevoimiakin oli totuttu käsittelemään viihteessä harmittomilla sotilasfarsseilla. Kyrönseppä kumppaneineen teki komedian, jossa itsenäisen Suomen sotavoimat voittavat muun maailman.

”Se oli rankkaa pasifistista kritiikkiä, jossa pantiin armeijaa ja sotasaavutuksia alta lipan.”

Ohjelmaa oltiin lähettämässä ulkomaille, Montreaux’n kultaisen ruusun kilpailuun. ”Häpeä!” huusi iltapäivälehden lööppi.

Miten ohjelma menestyi?

”Sai hopearuusun.”

 

Betoniporsaan päällä on helmikuun illassa kylmä istua, mutta siinä, MTV:n filmihallin edustalla, kolme teinityttöä taas sinnittelee.

Joka perjantai-iltapäivä ja lauantaisin aamusta iltaan he ovat metsästäneet vilauksia Putous-näyttelijöistä, jotka saapuvat harjoituksiin ja poistuvat niistä.

He ovat Armi Toivas -faneja. Jos se olisi heistä kiinni, lauantaina 1. maaliskuuta Ymmi Hinaaja tuulettaisi suorassa lähetyksessä sketsihahmokilpailun voittoa.

Yksi tytöistä ojentaa kännykän.

Meri haluu kertoo, miks putous on hauska.”

Haloo?

”Kun niil on niin hauskaa keskenään.”

Todellakin todellakin todellakin.