Joku pudotti lompakon

Vedenrajassa vaasalaisella uimarannalla lojui viime kesänä vanhan näköinen lompakko. Kenen se oli ja miten se oli veteen joutunut?

historia
Teksti
Anssi Orrenmaa
Kuvat
Mikko Lehtimäki
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Takataskussa oli lompakko ja lompakossa littera. Mies astui Vaasan varuskunnasta siviiliin keskiviikkona 28. kesäkuuta 1967.

Vapauteen pääsy tuntui kirjaimellisesti vapautukselta, sillä varusmiespalveluksen loppu oli ollut erityisen ankea.

Mies oli ollut 20 vuorokautta varuskunnan päävartion putkassa rangaistuksena juopottelusta. Hän oli viettänyt kopissa yksinäisen juhannuksen ja kaksi päivää sitten täyttänyt siellä 21 vuotta.

Mutta juuri nyt aamupäivän aurinko lämmitti ja lompakosta löytyi muutakin kuin littera. Armeijakaveri oli pulittanut jokin aika sitten mukavan summan hänen erikoisesta, Tanskasta hankitusta nahkatakistaan.

Mies suuntasi varuskunnan portilta kohti Vaasan keskustaa, joka oli vain muutaman korttelin päässä. Vieressä tallusteli tupakaveri.

Kun vastaan tuli vaatekauppa, kaverukset astuivat sisään. Mies osti uuden kesäpusakan. Hän taitteli takin kassiinsa ja käveli rautatieasemalle. Sen säilytyslokerossa kassi ja takki pysyisivät varmimmin tallessa.

Aikomus oli maistella Vaasassa vielä keskikesän vapautta, vaihtaa hetkeksi viihteelle.

Armeijakaverukset marssivat asemalta korttelin toiselle puolelle Rosteninkadun alkoholiliikkeeseen.

Viinakorttia heillä ei ollut, mutta myyjä haki hyllystä pari pulloa viiniä ja muutaman kaljan ilman korttiakin.

Miehet päättivät mennä tyhjentämään pullonsa läheiselle Gustavsborgin uimarannalle.

Lompakko löytyi Gustavsborgin uimarannalta Vaasasta kesäkuun 5. päivänä 2016.
Lompakko löytyi Gustavsborgin uimarannalta Vaasasta kesäkuun 5. päivänä 2016.

Sunnuntaina 5. kesäkuuta 2016 valokuvaaja Mikko Lehtimäki kävelee perheensä kanssa Gustavsborgin uimarannalla.

Vesi on yli puoli metriä tavallista alempana, joten myös rantaviiva on vetäytynyt poikkeuksellisen kauas. Kuvaajan silmä osuu vedenrajassa levällään lojuviin esineisiin.

Hän poimii käteensä lompakon, paperinriekaleita ja avaimen. Jo silmäily kertoo, että lompakko ei ole joutunut veteen aivan äskettäin.

Paperinpalassa näkyy vuosiluku 1967.

Valokuvaaja soittaa innoissaan löydöstään minulle, toimittaja Anssi Orrenmaalle. Hän ehdottaa, että ryhtyisimme selvittämään lompakon arvoitusta. Totta kai niin tehdään!

Löydöt tarjoavat hyviä vihjeitä. Sotilaspassin kannessa on Vaasan rannikkopatteriston merkki. Paperinpalassa näkyy vuosiluku 1967 ja osa nimestä. Etunimi on Veikko ja sukunimi alkaa kirjaimilla Hein. Valokuvastakin osa on tunnistettavissa. Mukana on Stockholms Sparbankenin pankkikirjan muovikannet.

Kuka on Veikko ja mitä hänelle tapahtui 28. kesäkuuta 1967? Miksi lompakko joutui veteen ja miten se on voinut säilyä siellä melkein 50 vuotta?

Litteran palanen.
Litteran palanen.

Lompakon menneisyys saa levätä yli kesän, kunnes pöydän ympärille kerääntyy joukko Pohjanmaan museon asiantuntijoita.

Kolme naista ja neljä miestä valkoisissa hansikkaissaan nojautuu kohti aarteita.

Muinaismuistosta ei ole kyse, mutta lähihistorian erikoinen löytö innostaa ammattilaisia. Havainnot ja spekulaatiot alkavat heti.

”Tyhjä lompakko ja pankkikirjan kuoret. Onko joku ryöstetty”, pohtii museon alueellisen toiminnan päällikkö Erkki Salminen.

Paperinpala vahvistetaan armeijan litteraksi ja sen kelpoisuuspäiväksi 28.6.1967. Ajankohdan lisäksi nimen alku on paras vihje. Ehkä Veikko Heino, Heinonen tai Heinimaa?

Skannauksen jälkeen litterasta luetaan myös nurinpäin näkyneet tekstin palat ”maan sotil”, ”iiri”, ”tkm” ja ”syystodistus”. Tkm taitaa olla tykkimies.

Määränpää ei litteran paloista selviä. Se tiedetään, että Vaasan varuskuntaan kutsuttiin väkeä myös Pohjanmaata kauempaa.

Ehkä iltalomalla ollut varusmies tuli kolkatuksi.

Stockholms Sparpankenin muovikannet johdattavat ajattelemaan paluumuuttajaa tai länsinaapurista armeijaan kutsuttua Suomen kansalaista.

Ehkä iltalomalla ollut varusmies tapasi tyttöystävän, kun tuli kolkatuksi ja ryöstetyksi, ehdottaa joku.

Varuskunnan oma uimaranta oli aivan vieressä, mutta Gustavsborgissa oli myös naisten nudistiranta. Varusmies on voinut kurkistaa naisten puolelle, paeta veteen ja lyödä päänsä kiveen, yksi ehdottaa.

”Voisi tarkistaa, olisiko tässä suurempikin rikos taustalla. Tai löytyisikö kadonneista tällaista nimeä”, sanoo maakuntamuseotutkija Kaj Höglund.

Mutta voiko paperi ylipäätään säilyä vedessä puoli vuosisataa, ihmetellään. Ja miksi kukaan ei ole löytänyt kukkaroa aikaisemmin?

”Orgaaninen materiaali voi säilyä tuhansia vuosia hapettomassa suossa. Olisiko hiekan alla mutaa, josta esineet ovat nyt nousseet”, ehdottaa Höglund.

Sekin muistetaan, että Gustavsborgin uimaranta on perustettu jo 1930-luvulla, eikä se ole sen jälkeen paljon muuttunut. Tuli tosin poltti pukuhuoneen vuonna 2007, mutta se rakennettiin heti uudelleen.

”Ehkä kannattaa selvittää puolustusvoimilta, olisiko joltakin hukkunut aikoinaan sotilaspassi”, sanoo Salminen. ”Ja lukkoseppä osaisi todennäköisesti kertoa avaimesta jotain.”

Sotilaspassin väliin jääneet litteran palat ovat ratkaisevia johtolankoja.
Sotilaspassin väliin jääneet litteran palat ovat ratkaisevia johtolankoja.

Käynti lukkosepällä tosiaan kertoo jotain. Lukkoliike Lukko Vaasassa selataan paksua kirjaa ja arvellaan, että kyseessä voisi olla riippulukon avain.

Lukkosepät lähettävät kuvan avaimesta oikeuslukkoseppä Leo Oikariselle, joka on samaa mieltä. ”Luultavasti avain on kuulunut isohkoon järeään riippulukkoon. Se sopisi hyvin polkupyörän ketjun lukoksi”, arvelee Oikarinen.

Oliko Veikko sittenkin Vaasan poikia? Miksi hänellä olisi ollut littera lompakossa?

Kysytään asiaa Suomen armeijalta. Kutsuntaupseeri Harri Kevari Pohjanmaan aluetoimistosta kiinnostuu asiasta heti, mutta pahoittelee, että ei pysty auttamaan.

Kaikkien yli 50-vuotiaiden varusmiesten kantakortteja säilytetään Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteessä Helsingissä. Meidän Veikkomme olisi kaikesta päättäen nykyään noin 70-vuotias.

Kansallisarkistosta ohjataan heti eteenpäin. Näin tuoreet kantakortit ovat Sotilaslääketieteen keskusarkistossa Keski-Suomen Viitasaarella.

Soitto Viitasaarelle kertoo, että heidän kortistonsa alkavat vasta vuodesta 1950. Sitä aikaisemmin syntyneiden tiedot ovat sittenkin Kansallisarkiston puolella.

Tilaamme Kansallisarkistosta haun vuonna 1947 syntyneistä Vaasan sotilasläänissä asuneista Hein-alkuisista miehistä. Tulos tulee pian: hakukriteerit täyttäviä nimiä on seitsemän, mutta kenenkään etunimi ei ole Veikko.

Umpikuja häämöttää, kunnes Kansallisarkiston tutkija Raija Ylönen-Peltonen hoksaa. ”Onko joukko-osasto varmasti ollut Vaasan rannikkopatteristo? Nimeä voisi yrittää etsiä tuon joukko-osaston päiväkäskyistä, joissa on yleensä saapumiserien nimiluettelot.”

Yli puolen tunnin työ on maksullinen ja Vaasan rannikkopatteriston vuoden 1967 päiväkäskyjen tarkistamiseen kuluisi ehkä tunti. Sehän sopii.

Avain on luultavasti kuulunut isohkoon riippulukkoon.
Avain on luultavasti kuulunut isohkoon riippulukkoon.

Lompakko kiinnostaa selvästi myös Kansallisarkistossa, sillä sieltä saapuu sähköposti jo seuraavana päivänä.

Tutkija on löytänyt pyydetyn tiedon alle puolessa tunnissa, joten maksuksi tulee 60 senttiä kopiomaksua per sivu sekä 1,50 euroa toimituskuluja, yhteensä 12 euroa 70 senttiä.

Sopiva hinta yhteiskunnan tutkimuspalvelusta, maksetaan toki.

Mutta mikä se tieto on? Klikkaamme auki seuraavan sähköpostin: ”Nimiluetteloista löytyi vain yksi Veikko Hein… Heinikainen Veikko Kalevi, astunut palvelukseen 15.6.1966, lomautettu 28.6.1967 Kouvolan sotilaspiiri.”

Miehemme koko nimi on nyt selvinnyt, joten kokeilemme nimi- ja numerohakua. Myös sieltä löytyy tasan yksi Veikko Heinikainen. Kotipaikka on Koria, lupaavasti aivan Kouvolan kyljessä.

Soitetaanko? Saman tien!

”Heinikainen.”

”Täällä toimittaja Anssi Orrenmaa ja valokuvaaja Mikko Lehtimäki Pohjanmaalta päivää. Löydettiin ehkä sulle kuuluva lompakko. Onko sellainen hukassa?”

”Siis kenelle sä nyt yritit soittaa?”

”Veikko Heinikaiselle.”

”Joo, kyllä mä se oon.”

”Tässä kävi niin, että löydettiin vanha lompakko Vaasan Gustavsborgin uimarannalta. Arvellaan nyt, että se on ehkä tippunut sinulta.”

”Jumankauta, kyllä multa hukkui lompakko, kun pääsin armeijasta vuonna 1967. Kaverin kanssa vähän remuttiin ja putosin vimpparilta veteen. Silloin tippu rahapussi, enkä enää löytänyt sitä.”

”Oletko kaivannut rahapussia kaikki nämä 49 vuotta?”

”No en mä nyt sitä kaivannut oo, mutta kun oli littera mukana, niin jouduin liftaamaan Kuusankoskelle.”

”Sopisiko, että tuodaan rahapussi sulle tänä syksynä?”

Sopiihan se.

Miehemme koko nimi on nyt selvinnyt.

Vaasasta viiden tunnin ajomatkan jälkeen vastaan tulee kyltti: Koria. Navigaattori ohjaa perille. Jännittää.

Vaalean rintamamiestalon pihalla seisoo mies, jota olemme alkaneet pitää melkein taruolentona.

Mutta oikea 70-vuotias ihminen hän on, ja kättelee jämäkästi. ”Morjens!” Sisällä odottelee Veikon vaimo Marja.

Istumme keittiönpöydän ääreen. Kyllä elämään mahtuu sattumuksia ja käänteitä, ihmettelemme.

Veikko kaivaa esiin valokuvia armeija-ajaltaan.

Yhdessä otoksessa Veikon vieressä yläsängyllä istuskelee tupakaveri. Nimeltään Tamminen, kotoisin Porista.

Sitten se lompakko. Ja avain ja muut löydöt.

Tässä ne nyt olisivat.

Rakennustutkija Outi Orhanen Pohjanmaan museosta syventyy löytöihin.
Rakennustutkija Outi Orhanen Pohjanmaan museosta syventyy löytöihin.

Veikko sormeilee rahapussin kulunutta pintaa.

”Juu, tämä se on. Ja avaimen laitoin rahapussin sisään, ettei se hukkuisi, kun lähdettiin Tammisen kanssa rilluttelemaan”, hän sanoo ja nauraa päälle.

”Mehän istuttiin sitten siinä Tammisen kanssa biitsillä ja juotiin viiniä. Huonoa toopinkiahan se oli, ei mennyt kunnolla päähänkään.”

Pikkuhiljaa tunnelma alkoi kuitenkin nousta, juttu luistaa ja aurinko porottaa kuumemmin. Veikko kampesi jaloilleen, hoippui kohti rannalla näkyvää hyppylautaa, tai vimpparia, kuten hän sitä kutsuu.

”Ja perskatti, mähän putosin siltä vimpparilta veteen ja olin heti kuin uitettu koira, aivan märkänä. Huomasin, että multa hukkui samalla rahapussi ja sotilaspassi ja kellokin, enkä löytänyt niitä enää mistään.”

Miehet olivat pitäneet mekkalaa jo rantahietikolla, mutta Veikon remuaminen vedessä oli viimeinen pisara naiselle, joka oli seurannut heidän touhujaan.

Rannalle lipui kohta poliisiauto. Ulos astui kaksi poliisia, ja he kävelivät Veikkoa tapaamaan. Tammisesta ei ollut enää mitään havaintoa, mutta Veikon poliisit kuskasivat kamarille.

”Ei siihen aikaan saanut ottaa viinaa julkisella paikalla. Tai sai ottaa, mutta henki ei saanut haista”, Veikko sanoo.

Häntä pyydettiin poliisikamarilla näyttämään henkilöpaperit. Eihän niitä ollut, ne lojuivat jossain meren pohjassa.

Poliisi kysyi, mikä mies oli kyseessä ja mistä tullut häiriköimään uimarannalle. Silloin Veikko päätti sulkea suunsa kokonaan.

”Minähän olin vielä armeijan kirjoissa, koska olin sotaväestä kotimatkalla. Pelkäsin, että minut vietäisiin takaisin putkaan kasarmille, jos saataisiin selville, että tykkimies Heinikainen töpeksii taas. En suostunut puhumaan poliisille enää yhtään mitään.”

Veikko heitettiin irtolaisena poliisiaseman putkaan selviämään.

Litteran palasia.
Litteran palasia.

Seuraavana aamuna kuuden maissa Veikko oli jo kypsää miestä kertomaan nimensä, kotipaikkansa ja sotilasarvonsa. Poliisi soitti varuskuntaan ja kuuli, että tuttu kaveri oli kyseessä. Sotaväki ei Veikkoa enää kaivannut, joten poliisi antoi hänelle viisi minuutta aikaa häipyä Vaasasta.

”Mä sanoin, että en millään ehdi niin nopeasti pois, kun pitää hakea kassikin aseman säilytyksestä.”

Ruotsalaisen pankkikirjan kuoret.
Ruotsalaisen pankkikirjan kuoret.

Säilytyslokeron avain oli hukkunut yhdessä kukkaron kanssa, joten Veikon piti saada laukku puhumalla ulos. Ja onnistuihan se, kun hän osasi kuvailla sisällön uusine takkeineen. Veikolle kirjoitettiin rautatieaseman säilytyksestä viiden markan lasku, jonka hän maksoi myöhemmin kotoa käsin.

”Siinä vaiheessa mulla oli vain 50 penniä rahaa, kauhea nälkä ja pitkä liftimatka edessä Kuusankoskelle.”

Oli kova työ saada peukalokyytiä, mutta pala palalta matka eteni kohti kotia. Hyväsydäminen perunanviljelijä kuskasi Veikkoa vähän pidemmän matkan ja osti hänelle maitoa, leipää ja makkaraa.

Iltakymmenen tienoilla Veikko tuli kotiin vanhempiensa luokse.

”Kyllä mä kerroin heille kaikki vaiheeni. Pitäähän ihmisen rehellinen olla.”

Tarinaa oli melkoisesti, sotilaspassi ja Stockholms Sparbankenin pankkikirjakin hukassa. Tukholmassa ei onneksi ollut rahaa enää kuin jokin roponen.

Rannalle lipui kohta poliisiauto. Kaksi poliisia käveli Veikkoa tapaamaan.

Veikko kaivaa pöydälle lisää valokuvia. Tuossa hän on Kööpenhaminassa, tuossa Göteborgissa.

”Eihän se elämä ole ihan mutkatonta ollut muutenkaan”, hän sanoo.

Koulussa Veikko pärjäsi kehnosti. Hänet leimattiin laiskaksi ja hulttioksi. Sellaista vaivaa kuin lukihäiriö ei siihen aikaan tunnistettu.

”Minua kiusattiin asiasta, ja aloin vedellä kiusaajia kärsään ja lintsailla koulusta. Kun koulu jäi kesken, poltin kaikki todistukset hellan pesässä”, Veikko kertoo.

Litteran palanen.
Litteran palanen.

Mutta työ maistui ja sitä löytyi 1960-luvun puolivälissä Ruotsista. Veikko meni pariksi vuodeksi töihin hotellin varastoon Tukholmaan, kunnes tuli kutsu varusmiespalvelukseen Vaasaan. Sinne oli mentävä.

Veikko huomasi nopeasti, ettei sotaväkikään ollut häntä varten.

”Minua otti niin paljon pannuun, että lähdin armeijakaverini Joukon kanssa pitkälle suntispuntikselle. Meille oli tullut jostakin mieleen, että hommataan pimeät passit ja karataan Argentiinaan seikkailemaan.”

Veikko ja Jouko onnistuivat pääsemään Köpikseen asti, mutta siellä rahat loppuivat hurvitellessa. Karkulaiset päättivät suunata hommiin Volvon Göteborgin-tehtaalle. Siellä tienattiin viikot ja rellestettiin viikonloput.

”Mutta eihän se parakissa asuminen mitään elämää ollut. Muutaman kuukauden päästä sanoin Joukolle, että eiköhän lähdetä takaisin Vaasaan.”

Veikko ja Jouko ilmoittautuivat palveluspaikallaan puolen vuoden puntikselta. Palkinnoksi he saivat sotaoikeudelta neljän kuukauden ehdollisen vankeustuomion. Sitä ei koskaan pantu täytäntöön, vaikka juopottelu vei Veikon kahdesti varuskunnan putkaan.

Veikko Heinikainen kotonaan Kouvolan Korialla.
Veikko Heinikainen kotonaan Kouvolan Korialla.

Lukihäiriö on aina vaikuttanut Veikon elämään.

”Lehtiä tulee vähän selailtua, muuten ei ole lukeminen paljon maistunut. Se lohtu kumminkin on, että muisti on hyvä ja oon ollut ahkera tekemään töitä.”

Armeijan jälkeen Veikko heitti vielä lyhyen työreissun Ruotsiin ja paiski joitakin vuosia töitä keravalaisessa niklaamossa, kunnes palasi pysyvästä kotiseudulle.

Kymi Osakeyhtiön klooritehdas ja paperitehdas sekä vuodesta 1972 Finnish Peroksid ovat antaneet elannon. Vuonna 2006 Veikko jäi eläkkeelle.

Naimisiin hän on ehtinyt kahdesti. Ensimmäisen vaimon kanssa hopeat menivät nopeasti jakoon. Mutta maailmalla on kolme lasta ja nyt myös kolme lapsenlasta.

Marja löytyi vuonna 1993, Senssiradion avulla. Kahdeksan vuotta Veikko ja Marja ovat nyt asuneet Korian Värälässä, Kymijoen rantatontilla.

Talo on juuri laitettu myyntiin, sillä kummankaan voimat eivät enää tahdo riittää sen hoitamiseen.

Sekään ei auta, että Veikko pani viisi vuotta sitten viinapullon korkin kiinni.

Kaksi vuotta sitten häneltä löytyi imusolmukesyöpä. Syöpää on yritetty pitää kurissa, ensin sytostaatilla ja sitten sädehoidolla.

”Eihän se herkkua ole, hemoglobiinikin on ihan poskellaan. Ja sädehoidon jälkeen on aivan veto pois.”

Kun veto on pois, ei huvita lähteä minnekään. Sen takia Veikko ei halunnut lähteä hakemaan lompakkoaan Vaasasta.

Veikko muistaa käyneensä armeijan jälkeen Vaasassa vain kerran, kilpapyöräilyä harrastaneen poikansa matkassa.

Porissa hän on käväissyt samasta syystä. Tupakaveri Tammista hän ei nähnyt silloin, ei tosin erityisesti etsinytkään. Tuskin Veikko häntä enää tuntisi. Edes etunimi ei ole muistissa.