Nettivaalit? Ei kiitos.

Lennokkaat suunnitelmat tuoda nettiäänestys Suomeen tyssäsivät USA:n hakkeroituihin presidentinvaaleihin.

Sen piti olla osa valtion digiloikkaa. Juha Sipilän hallitus halusi harpata teknologian huippumaaksi sähköistämällä julkiset palvelut.

Lokakuussa 2016 hallitus pyysi oikeusministeriötä selvittämään, voisiko nettiäänestyksen ottaa käyttöön Suomessa. Kotona verkon välityksellä äänestäminen olisi helppoa ja nykyaikaista. Se parantaisi vammaisten ja pitkien välimatkojen päässä asuvien osallistumismahdollisuuksia.

Enää ei tarvitsisi tulkita epäselviä äänestysnumeroita. Aku Ankan vaalimenestys loppuisi.

Nettiäänestys voisi kannustaa entistä useammat vaaliuurnille ja kohentaisi hiipuvaa äänestysaktiivisuutta. Lisäksi vaalijärjestelmän digitalisointi nopeuttaisi ääntenlaskua, ehkä toisi säästöjäkin.

Verottaja, Kela, työllisyyspalvelut ja pankit ovat jo kauan tarjonneet palveluita internetissä.

Miksei kansanedustajan, kunnanvaltuutetun tai presidentin valintaakin voisi hoitaa verkossa? Tehdäänhän niin Virossakin.

 

Ehti kulua muutama viikko siitä, kun oikeusministeriö oli vastaanottanut hallituksen selvityspyynnön. Yhdysvalloissa järjestettiin presidentinvaalit.

Venäjän tiedustelupalvelut murtautuivat demokraattipuolueen sähköposteihin ja muutamaan äänestäjätietokantaan, Kremlin tukemat ryhmät levittivät valeuutisia Donald Trumpin eduksi.

”Tapahtui aika dramaattinen ympäristömuutos”, sanoo oikeusministeriön vaalijohtaja Arto Jääskeläinen.

Netti ja äänestäminen muuttuivat myrkylliseksi yhdistelmäksi.

Oikeusministeriö julkaisi raportin 19. joulukuuta 2017.

Työryhmä ja parlamentaarinen ohjausryhmä olivat yksimielisiä. Nettiäänestyksen riskit olisivat suuremmat kuin sillä saavutettavat hyödyt.

”Luulen, ettei riskeihin olisi suhtauduttu näin vakavasti jos USA:n vaaleissa ei olisi tapahtunut mitä tapahtui”, Jääskeläinen sanoo. ”Työn lopputulos voisi olla osin erilainen kuin se nyt on.”

Suomen vaalit ratkaistaan siis jatkossakin paperilapuin ja lyijykynin.

Ainakin toistaiseksi.

”Se on tämän hetken tilanne ja päätös on tehty joksikin aikaa. Mutta ei tätä tietenkään lopullisesti voitu vielä haudata”, Jääskeläinen sanoo.

”Never say never.”

 

Oikeusministeriö aikoo jatkaa teknologian ja erilaisten vaalijärjestelmien kehityksen seuraamista. Turvallinen nettiäänestys vaatisi ennennäkemätöntä teknologialoikkaa.

Perinteinen lappuäänestys on tietoturvan näkökulmasta lähes täydellinen järjestelmä. Se on samalla yksinkertainen ja helposti ymmärrettävä, mutta myös erittäin vaikeasti manipuloitavissa.

Siinä äänestetään vaaliviranomaisen valvomassa paikassa. Kukin äänestää itse ja salassa.

Järjestelmä nauttii kansalaisten luottamusta. Lisäksi se on edullinen ja nopea.

Mikään tähän mennessä kokeilluista sähköisistä järjestelmistä ei ole yltänyt samaan. Ei lähellekään.

Kaksi ongelmaa vaikuttaa erityisen ylitsepääsemättömiltä.

Ensimmäinen on kilpajuoksu kyberrikollisuutta vastaan. Siinä sähköinen järjestelmä on auttamatta haavoittuvaisempi kuin nykyinen lappuäänestys.

Jos perinteistä paperiäänestyksen tulosta haluaisi manipuloida, tarvittaisiin valtakunnan laajuinen salaliitto. Lukemattomien vaalivirkailijoiden lukemattomilta paikkakunnilta ja äänestyspisteiltä pitäisi olla juonessa mukana ja onnistua vielä pitämään vilppi salassa.

Nettiin kytketyn sähköisen äänestysjärjestelmän taas voi hakkeroida jopa kymmenissä minuuteissa.

”Tulevaisuudessa pystytään varmaan tekemään yhä turvallisempia järjestelmiä, mutta toisaalta siinä rinnalla kehittyy myös osaaminen, jolla järjestelmiin murtaudutaan ja niiden toimintaa estetään”, Jääskeläinen sanoo.

Nettiäänestyksessä on ongelmia, joita ei pystytä ratkomaan vielä vuosikymmeniin.

Toinen, vielä suurempi ongelma on, ettei sähköisessä järjestelmässä voi yhtä aikaa säilyttää vaalisalaisuutta ja taata luotettavaa ääntenlaskua.

Perinteisessä äänestysjärjestelmässä äänestäjä todistaa henkilöllisyytensä äänestyspaikalla. Vaalitoimitsijat tietävät, kuka on käynyt äänestämässä, mutta koska äänet pudotetaan taitettuna vaaliuurnaan, he eivät tiedä, mitä ehdokasta kukin äänestäjä äänesti.

Vaalisalaisuus ei vaarannu, mutta toimitsijat voivat varmistaa, että äänien ja äänestäjien määrä täsmää.

Vaaliuurnan koskemattomuus varmistetaan esimerkiksi sinetillä. Uurnaa ei saa avata ennen virallista ääntenlaskua.

Nettiäänestyksessä tällaista järjestelyä ei voida toteuttaa.

Jos rakennetaan järjestelmä, jossa ei voida jäljittää mitä ehdokasta kansalainen äänesti, on mahdotonta tietää, onko vaalitulosta peukaloitu.

Jos taas jokainen taas voi jälkikäteen käydä tarkistamassa, ettei oma ääni ole muuttunut matkalla digitaaliseen vaaliuurnaan, murtuu vaalisalaisuus peruuttamattomasti.

Voi olla, että joku lopulta ratkaisee tämän hankalan yhtälön. Seuraava ongelma on, että kotoaan internetin välityksellä äänestävän kansalaisen vaalivapautta ei voida varmistaa.

”Nykyjärjestelmässä vaikuttaminen on mahdotonta, koska äänestyskoppiin saa mennä vain yksin”, Jääskeläinen sanoo. ”Tämä jää varmaan tulevaisuudessakin suureksi ongelmaksi.”

Ongelman ratkaisu edellyttäisi teknologiaa, jolla voitaisiin varmistaa, ettei kukaan valvo etä-äänestäjää selän takana tai kameralla.

Lisäksi vaalijärjestelmän pitäisi olla mahdoton hakkeroida, samoin laitteiden, joita äänestäjät käyttävät kotonaan.

Tavoite on mahdoton.

Kokeilunhalua Suomessa hillitsevät myös huonot kokemukset sähköisestä äänestämisestä. Vuoden 2008 kuntavaaleissa Kauniaisisten, Vihdin ja Karkkilan kuntalaiset saivat antaa äänensä lappujen sijasta vaalipaikoille sijoitetuilla äänestyspäätteillä. Sitten paljastui, että yli 200 ääntä oli kadonnut. Vaalit oli uusittava perinteisellä menetelmällä, ajatus sähköisestä äänestämisestä haudattiin.

 

Sitten on vielä liuta muita pulmia.

Verkon kautta toimiva vaalijärjestelmä voidaan kaataa palvelunestohyökkäyksillä. Kun nettiäänestysjärjestelmään kohdistetaan enemmän liikennettä kuin se pystyy käsittelemään, se kaatuu, kuten mikä tahansa muukin verkkopalvelu.

Jos verkkovaalijärjestelmän käyttö estyisi, yhtäläinen äänioikeus ja koko vaalit vaarantuisivat.

Mikään ei myöskään viittaa siihen, että vaalien digitalisoiminen kasvattaisi äänestysaktiivisuutta.

Päinvastoin.

Norjassa äänestysaktiivisuus jopa laski, kun nettiäänestämistä kokeiltiin kuntavaaleissa 2011 ja parlamenttivaaleissa 2013.

Vuonna 2017 äänestysaktiivisuus laski myös Virossa, joka on maailman ainoa maa, jossa valtiollisissa vaaleissa voi äänestää netissä.

 

Silti nettivaaleista kuullaan vielä, digitalisaatiotutkija ja vihreä kuntapoliitikko Lilja Tamminen uskoo.

”Aihe on noussut esiin monta kertaa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Aina siinä on käynyt niin, että sen on nostanut joku innokas poliitikko, joka on ajatellut, että nyt säästetään rahaa ja saadaan nukkuvat uurnille, kun järjestetään tämä homma sähköisesti.”

Tammisen mielestä nettiäänestyksen ehdottajat eivät ymmärrä vaalisalaisuuden ja vaalivapauden merkitystä.

”Poliitikot, jotka näkevät kotona äänestämisen verkkokaupan kaltaisena kätevänä uudistuksena, eivät ehkä tule ajatelleeksi, että kaikki eivät nauti kotonaan samanlaisesta turvallisesta hyväosaisuudesta kuin he itse.”

Nykyinen vaalitapa on otettu käyttöön aikana, jolloin yhteiskunnallista luottamusta ei ollut. Järjestelmään on pitänyt luottaa silloinkin, kun ihmisillä ei ole ollut syytä luottaa toisiinsa. Siksi vaalitoimitsijat valitaan eri puolueista. He vahtivat sekä äänestyspaikkaa että toisiaan.

Kiihtyvä teknologian kehitys on muuttanut maailmaa tavoilla, joista aiemmin ei osattu edes haaveilla. Eivät kai vaalit voi jäädä poikkeukseksi. Varmasti Suomikin äänestää netissä viimeistään parinkymmenen vuoden päästä.

Ei äänestä, sanoo Aalto-yliopiston kyberturvatutkija Mikko Särelä. Siinä ajassa riittävän hyvää järjestelmää ei voida kehittää.

Mutta sadan vuoden kuluttua tilanne voi olla jo toinen. Tosin nykyisen lappuäänestyksen internet-versiosta tuskin silloinkaan on kyse. Pikemminkin siitä, että digitaalisuus saa miettimään koko demokratian perusteet uusiksi.

Särelän mukaan perusteet ovat jo muuttumassa. Elämme parhaillaan uuden informaatioyhteiskunnan alkuhetkiä. Ihmiskunta on aiemmin käynyt läpi kolme informaatioteknologista murrosta, jotka ovat panneet maailman uusiksi.

Särelä luettelee: Ensimmäinen oli kielen syntyminen. Se mahdollisti ihmisten järjestäytymisen ja tiedon kehittymisen.

Toinen oli kirjoitustaito, jonka ansiosta kehittyivät isot valtiot ja imperiumit.

Kolmas oli kirjapainotaito. Se toi tullessaan massaviestinnän, teollistumisen ja nykyisen länsimaisen demokratian.

Kehitys on ollut hidasta. Länsimainen demokratia syntyi, kun kirjapainotaito oli jo 250 vuotta vanha.

”Internetin myötä olemme siirtyneet massayhteistyön aikakauteen, jossa massat voivat organisoitua. Kukaan ei tiedä, toimiiko kirjapainotaidon kehittymisen jälkeen syntynyt demokraattinen tapa enää neljännen murroksen jälkeen.”

”Valtion ja tutkijoiden kannattaisi jo miettiä, miltä voisi näyttää digitaalisen aikakauden järjestelmä, jossa valtaa käytetään.”

 

Yksi vastaus voisi olla virtaava demokratia. Se on suoran demokratian malli, jossa äänestäjä voi halutessaan siirtää äänensä jonkun toisen käyttöön.

Siinä vaikkapa Helsingin Guggenheimista olisivat saaneet äänestää kaikki helsinkiläiset.

Jos joku ei olisi ehtinyt tai jaksanut perehtyä rakennushankkeeseen, hän olisi voinut siirtää äänensä toiselle, asiaa paremmin seuranneelle kaupunkilaiselle.

Näin Guggenheimiin perehtynyt helsinkiläinen saisi oman äänensä lisäksi myös toisen kaupunkilaisen äänen – tai useampia, jos muutkin haluaisivat hänen äänestävän puolestaan.

Virtaavassa demokratiassa museohankkeen kohtalon ratkaisisivat lopulta vain valistuneimmat äänestäjät. Se tietysti vaatisi, että kaikki pystyisivät arvioimaan eri vaihtoehtoja ja omaa tietämystään neutraalisti.

Käytännössä ajatusta ei ole kokeiltu missään, Särelä muistuttaa.

”Mutta on hyvä kysymys, pitäisikö.”

 

Virtaavassa demokratiassa ei ole vaalisalaisuutta, äänten siirtely on julkista tietoa. Särelän mukaan on mahdollista, että tulevaisuudessa ihmiset pitävät sähköistä ja reaaliaikaista äänestysjärjestelmää tärkeämpänä kuin salaisia vaaleja.

Riskitöntä vaalisalaisuudesta joustaminen tuskin silti on tulevaisuudessakaan. Lopputulos riippuu siitä, millaisia yhteiskunta ja ihmisten arvot ovat.

Juuri nyt emme ole Suomessa tilanteessa, jossa kukaan lähtisi väkivalloin kukistamaan poliittisia vastustajiaan. Suomen satavuotiseen historiaan mahtuu kuitenkin sellaisiakin aikakausia.

”Eikä kukaan voi luvata, ettei sellaisia kausia mahtuisi myös seuraavaan sataan vuoteen”, Särelä sanoo. ”Jos meillä silloin olisi tietokanta siitä, kuka on äänestänyt ketä, se voisi johtaa poliittisten vastustajien potkimiseen.”

Ainakaan toistaiseksi Suomessa ei haluta tinkiä vaalisalaisuudesta. Riski vaalien vapaudelle on liian iso.

Pyhistä periaatteista on jo tingitty.

Presidentti vahvisti vuoden 2017 lopulla vaalilain muutoksen, jolla ulkomailla asuville ja oleskeleville suomalaisille annetaan oikeus äänestää kirjeitse.

Kirjeäänestyksessä vaalivapauden toteutumista ei voida valvoa.

Siksi lakiuudistukseen lisättiin menettely, jossa kirjeitse äänestävällä on oltava kaksi todistajaa. He vakuuttavat, että äänestys on toteutettu vaalisalaisuutta ja vaalivapautta noudattaen.

”Kirjeäänestys koskee selvästi rajattua ja pienehköä ihmisryhmää, ulkosuomalaisia ja muita vaalien ajan ulkomailla olevia. Riski arvioitiin pienemmäksi kuin saavutettu hyöty”, oikeusministeriön vaalijohtaja Arto Jääskeläinen sanoo.

Mutta käytännössä ei koskaan voida tietää, ovatko todistajat esimerkiksi pidelleet asetta äänestäjän otsalla.

Sisältö