Kanava: Kokoomus tähtää pääministeri­puolueeksi – mutta kenen johdolla ja millä aatteella?

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

”Kokoomus hakee paikkaansa muuttuneella puoluekentällä ja vilkuilee eri suuntiin. Tämä näkyy siinä, että puolueen rivit ovat hajallaan EU-, maahanmuutto- ja ympäristöpolitiikassa”, kirjoittaa Tuomo Yli-Huttula Kanava-lehden numerossa 7/2021. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa aiemmin julkaistuja tekstejä verkossa.

 

Aatteellisen sydämensä keskustaoikeistosta enemmän oikealle siirtänyt kokoomus tähtää seuraavissa eduskuntavaaleissa pääministeripuolueeksi. Kesän 2021 kuntavaaleissa se säilytti suurimman puolueen aseman 21,4 prosentin kannatuksella. Kakkoseksi jäänyt nykyinen pääministeripuolue Sdp joutui tyytymään 17,7 prosentin kannatukseen. Alkusyksyn gallupit ovat vielä vahvistaneet kokoomuslaisten itseluottamusta.

Äänestäjät ovat yleensä tylyjä vallassa olijoita kohtaan. Suurella oppositiopuolueella on tunnetusti hyvät mahdollisuudet ponnistaa hallituksen muodostajan paalupaikalle. Kokoomuksen asemia vuoden 2023 eduskuntavaaleissa parantaa myös se, että koronakurimuksesta nousevat suomalaiset eivät enää katsele Sanna Marinin punavihreää hallitusta yhtä ihaillen kuin syvimpään korona-aikaan.

Kokoomus on niittänyt kannatusta leimaamalla hallituksen vasemmistolaiseksi. Vastakkainasettelu hyödyttää kokoomusta, mutta pitemmän päälle myös Sdp:tä.

Myös hallituksen julkiset kahakat vahvistavat kokoomusta. Toisaalta puoluetta jäytää Liike Nyt, jonka on tulkittu vieneen viime eduskuntavaaleissa siltä ykköspaikan. Kokoomuksesta loikannut Harry Harkimo on saanut pidettyä Liike Nytin gallupeissa 2,5 prosentin puolueena. Harkimolle Liike Nyt on ehkä ponnahduslauta vuoden 2024 presidentinvaaleihin.

Kokoomus kipuilee suhtautumisessaan perussuomalaisiin. Sen eduskuntaryhmässä on äänekäs oikeistosiipi, joka yrittää vivuttaa puolueen äänenpainoja EU- ja maahanmuuttopolitiikassa perussuomalaisten apajille. Maahanmuuttoon suvaitsevasti suhtautuvat EU-myönteiset kansanedustajat ovat kovan ryöpytyspelon takia sulkeneet suunsa. Puoluejohto yrittää taiteilla eri suuntausten välissä.

 

Kokoomus tarvitsee vaalimenestykseen reformeja, jotka puhuttelevat äänestäjiä. Talousteemat hallitsevat todennäköisesti vuoden 2023 vaali­keskusteluja, mutta talouspolitiikan sanoittaminen äänestäjiä puhuttelevaksi ei ole helppoa. Kokoomus saa tukea perususkovaisilta kannattajiltaan perinteisellä talouskamreerilinjalla, mutta toinen asia on, nostaako pelkkä talouspuhe puolueen ykköspaikalle.

Gallupahdingossa oleva keskusta on suunnannut tykkinsä kokoomuksen suuntaan. Tästä on esimerkkinä keskustan lupaus tuloveroalesta, joka on kokoomuksen peruskauraa. Jos myönteinen kehitys jatkuu taloudessa, se parantaa hallituspuolueiden asemia.

Vuoden 2007 vaaleissa kokoomus nousi hallitusvaltaan puhuttelemalla tavallisia ihmisiä uudistusvoimana. Jyrki Kataisen johdolla kokoomus murtautui ulos kapea-alaisesta poliittisesta nurkasta, jonne valtiohoitajapuolue oli ajautunut pitkän hallitustaipaleen aikana. Menestyksen pohjan loivat sekä järjestökentän uudistus että vahva ohjelmatyö. Puolue haki uutta kannattajakuntaa tulevaisuuteen kurkottavalla aateretoriikalla.

Orpo teki kulisseissa Rinteelle tarjouksen, joka ei olisi paljoa eronnut siitä, mihin Sdp ja keskusta lopulta päätyivät.

Kokoomus oli tämän vaalikauden alun lähes halvaantuneessa tilassa aina vuoden 2021 alkuun asti. Puoluejohdolle oppositioon jääminen oli traumaattinen kokemus. Vuoden 2019 vaaleissa kokoomus saavutti torjuntavoiton. Se kasvatti paikkamääräänsä yhdellä, kun taas keskusta menetti 18 kansanedustajaa.

Puheenjohtaja Petteri Orpon traumaattista kokemusta syvensi se, että hallituksenmuodostaja Antti Rinne (sd) valitsi kumppaniksi keskustan. Kaikkien yllätykseksi rökäletappion kokenut keskusta suostui Rinteen kosintaan.

Julkisuudessa Sdp:n ja kokoomuksen ohjelmalliset tavoitteet näyttivät sovittamattomilta. Todellisuudessa Orpo teki kulisseissa Rinteelle tarjouksen, joka ei olisi paljoa eronnut siitä, mihin Sdp ja keskusta lopulta hallitusohjemassa päätyivät.

Kokoomuslaiset eivät tiedostaneet, miten kyllästyneitä keskustalaiset ja sosiaalidemokraatit olivat heihin. Kokoomus oli pitkän valtakauden aikana syönyt asemia sekä Sdp:ltä että keskustalta. Keskustalaiset syyttivät kokoomusta jatkuvan kampanjan strategiasta, joka sisälsi toistuvaa hallituskumppanin haastamista julkisuuden kautta.

Kokoomuksen kärkikaarti nuoli haavojaan pitkään. Se synnytti eduskuntaryhmän sisällä kasvavaa kyräilyä eri ryhmittymien välille. Johtajuus oli kadoksissa, ja tämä tarjosi näkyvyyttä ryhmän oikeistosiivelle, joka halusi suunnata yhteistyötä perussuomalaisiin.

Kokoomus terästyi syksyllä 2020, mutta laihoin tuloksin. Eduskuntaryhmä esitti lokakuussa epäluottamuslausetta ministeri Krista Kiurulle (sd) ristiriitaisesta maskipolitiikasta. Suositun hallituksen koronalinjaan tehty isku oli tuhoon tuomittu. Se oli osoitus siitä, että maailma näyttäytyy Helsingin poliittisessa kuplassa toisenlaisena kuin maakuntien Suomessa. Kokoomuksen kannatus tippui Yleisradion mittauksessa syyskuun 18,3 prosentista joulukuun 15,9 prosenttiin.

 

Vuodesta 2016 alkaen kokoomusta johtanut Petteri Orpo oli valmis heittämään pyyhkeen kehään vuoden 2020 loppupuolella. Orpo on kuvannut silloista tilannettaan korpivaellukseksi. Kannatusahdingon lisäksi puolueen suositut varapuheenjohtajat Elina Valtonen ja Antti Häkkänen hengittivät Orpon niskaan.

Orpo sisuuntui alkuvuonna 2021 ja sai koottua itsensä kuntavaalivalmistelujen innoittamana. Puheenjohtajan asemaa vahvistivat puolueiden yhteisesti tilaaman puoluebarometrin tulokset. Siinä selvitetään puolueiden kannatuspotentiaalia ja mielikuvia. Barometrin mukaan kokoomuksen äänestäminen houkutteli merkittävästi enemmän kuin edellisten kuntavaalien alla. Vaalivoitto tuli hiukan paremmalla tuloksella kuin vuoden 2017 vaaleissa.

Kokoomuksen vuoden 2020 lopulla tilaamasta äänestäjien rajapintaselvityksestä nousi kohu tammikuussa 2021, kun sen sisältö vuoti Helsingin Sanomille. Selvityksen mukaan kokoomuksella oli liikkuvien äänestäjien keskuudessa aiempaa enemmän yhteistä rajapintaa perussuomalaisiin ja vähemmän vihreisiin.

Konservatiiviset kokoomusvaikuttajat tekivät selvityksestä päätelmän, että puolueen tärkein kamppailu äänestäjistä käydään perussuomalaisten kanssa ja sen takia linjaa on siirrettävä arvokonservatiiviseen ja maanmuuttokriittiseen suuntaan. He halusivat vaientaa sinivihreyttä korostavat puheet, vaikka selvitys vahvisti puolueen taistelevan kuntavaaleissa vihreiden kanssa Helsingissä ja yliopistokaupungeissa.

Puoluejohto sisäisti selvityksen myötä, että perussuomalaisia äänestäneiden joukossa voi olla kokoomukseen liikkuvia äänestäjiä. Päätelmänä oli, että puolueen kannattaa keskittyä talouteen, yrittäjyyteen ja turvallisuuteen.

 

Kokoomuksen vahva eurooppamyönteisyys sai kolauksen loppukeväästä 2021 EU:n elvytyspaketin käsittelystä. Alkutahdit löivät eduskunnan perustuslakivaliokunnassa sen kokoomuslaiset jäsenet Antti Häkkänen, Wille Rydman ja Heikki Vestman. Perustuslakivaliokunta päätti äänin 9-8, että EU:n elpymisrahoituksen ja rahoituskehyksen ratifiointi eduskunnassa edellyttää kahden kolmasosan enemmistöä.

Taustalla oli kokoomuksen tiukka linja, ettei EU:ssa pidä ottaa yhteistä velkaa. Lähtökohtaisesti hallituspuolueetkin olivat samoilla linjoilla, mutta ne suhtautuivat koronan vuoksi yhteiseen velkaan pragmaattisemmin. Kokoomus ei käynyt kesällä 2020 sovitusta EU:n elpymispaketista perusteellista sisäistä keskustelua vaan ajoi itsensä umpikujaan keskittymällä paketin oikeudelliseen puoleen. Suomi oli ainut EU-maa, jossa elpymispakettia pidettiin toimivallan siirtona.

Osa maltillisista kokoomusedustajista oli valmis hyväksymään paketin, mutta oikeistosiipi vastusti tiukasti. Orpo yritti yhdessä eduskuntaryhmän puheenjohtajan Kai Mykkäsen kanssa saada sekavat rivit kuriin linjauksella, että edustajat äänestäisivät tyhjää isossa salissa. Kokoomuksen epätoivoinen yritys aiheutti kovaa kritiikkiä julkisuudessa. Pelkona oli, että ”tyhjä ääni” -linja kaataa koko paketin EU:ssa.

Elinkeinoelämän ykköskaarti ja kokoomuksen euroedustajat Sirpa Pietikäinen, Henna Virkkunen ja Petri Sarvamaa vetosivat paketin äänestämisen puolesta. Viesti oli, että elpymispaketin kaatuminen johtaisi epävarmuuteen, joka olisi myrkkyä käynnistyvälle kasvulle ja johtaisi Suomen ulkokehälle EU:ssa.

Puoluejohto pääsi pälkähästä antamalla edustajille vapaat kädet äänestykseen ja varmistamalla, että enemmistö äänestää paketin puolesta. Valtiovarainvaliokunnan mietintöön liimattiin tukku kokoomukselle mieluisia lausumia, jotta manööveri ei kaatanut elpymispakettia ja seuraavien vuosien EU-budjettia.­

 

Kokoomuksessa on ollut sen historian aikana rajuakin aatteellista kamppailua sosiaalireformismin, konservatismin ja liberalismin välillä. Kokoomuksen ensimmäisessä puolueohjelmassa vuonna 1918 vaadittiin vähäväkisen kansanosan aseman parantamista. Sitten puolueen politiikan suunta muuttui 1920-luvulla konservatismiin. 1930-luvun alkupuoliskolla kokoomus myötäili Lapuan liikettä, mutta Juho Kusti Paasikiven ­johdolla puolue teki pesäeron oikeistoradikalismiin.

1950-luvulla kokoomus siirtyi konservatismista kohti dynaamista konservatismia ja markkinataloutta. 1970-luvulla puoluetta remontoitiin hallituskelpoiseksi ja se alkoi vannoa Paasikiven–Kekkosen ulkopoliittisen linjan puolesta. ”Koti, uskonto ja isänmaa” -kolmiyhteys pyyhkiytyi ohjelmista pois. Markkinataloustermin tilalle tuli sosiaalinen valintatalous. Ekososiaalinen markkinatalous sisältyi kokoomuksen periaateohjelmaan 1990-luvulla.

Kansallismielisyys katosi kokoomuksen ja muidenkin perinteisten puolueiden ohjelmista vuosituhannen vaihteeseen mennessä. Historiantutkija Markku Jokisipilä toteaa tuoreessa teoksessaan Perussuomalaiset Halla-ahon ja Purran linjalla (Otava), että vielä 1980- ja osin 1990-luvullakin ”kansallisen edun”, ”Suomen kansan” ja ”kansakunnan” nimissä puhuminen oli poliittisessa retoriikassamme normi, jota puolueet oikealta vasemmalle noudattivat. Nyt kansallismielisyys rinnastetaan Jokisipilän mukaan umpimieliseen maailmasta eristäytymiseen ja muukalaisvihamielisyyteen.

Kokoomus korostaa nykyisessä periaateohjelmassaan haluavansa kehittää Suomea vapaaseen, länsimaiseen yhteiskuntajärjestykseen perustuvana avoimena yhteiskuntana, jossa yksilönvapaus ja ihmisoikeudet on turvattu. Ohjelmassa todetaan, että puolue on moniarvoinen poliittinen liike ja sen aate on laaja-alainen. Jokisipilän mukaan äänestäjän on vaikea hahmottaa, mitä kokoomus tarkalleen ottaen edustaa.

Poliittistaktisesti Orpon ”ovet raollaan perussuomalaisille” -linja voi olla viisas.

Keväällä 2021 kokoomuksen aatteellista kirjoa puitiin julkisesti Helsingin pormestariehdokaskiistan yhteydessä. Kirsi Piha heitti yllättäen pyyhkeen kehään pormestarikisan alkumetreillä. Heinäkuussa keskustelu sai vielä uusia kierroksia, kun Piha ryttäsi Kenen kokoomus? -pamfletissaan kokoomuksen nykylinjan ja analysoi, että ”liberaaleilta on varastettu puolue ja konservatiiveilta identiteetti”.

Piha tivasi, missä menee kokoomuksen raja suhteessa perussuomalaisiin. ”Muutoinhan raja jää auki, kynnyksen yli lappaa kaikenlaista ja oma identiteetti hämärtyy niin omilta kuin muiltakin. Jäseniltä ja äänestäjiltä. Ihmisiltä, jotka kokevat kokoomuksen aatemaailman yhteiskuntaa oikealla tavalla kehittäväksi voimaksi, mutta eivät halua samalla kannattaa mitään äärioikeistolaisuuden kanssa edes flirttailevaa agendaa.”

Orpo pitää oven raollaan mahdolliselle hallitusyhteistyölle perussuomalaisten kanssa ja seuraa, miten puheenjohtajan vaihtuminen Jussi Halla-ahosta Riikka Purraan vaikuttaa puo­lueen linjaan ja yhteistyökykyyn. Samaan aikaan Orpo on korostanut kokoomuksen ja perussuomalaisten eroja EU-politiikassa, kansainvälisyydessä ja ulkomaalaispolitiikassa.

Viime vaalikaudella Orpon näkemys yhteistyöstä Halla-ahon johtaman puolueen kanssa oli ehdoton: kokoomus ei voi olla mukana arvojensa vastaisessa kokoonpanossa. Maahanmuuttokriittinen Wille Rydman on pitänyt perussuomalaisten eristämistä vuonna 2017 yhtenä pahimmista virhearvioista poliittisessa lähihistoriassa.

Euroopasta löytyy esimerkkejä, joissa kansallismielinen maahanmuuttovastainen oikeistopuolue vahvistaa hallituksessa kannatustaan ja syö samalla elintilaa maltillisemmalta oikeistolta. Kokoomuksen sisällä on paineita siihen, että puolueen pitää asettaa selkeämmät ehdot mahdolliselle yhteistyölle perussuomalaisten kanssa.

Poliittistaktisesti Orpon ”ovet raollaan perussuomalaisille” -linja voi olla viisas. Oikeistohallituksen pelko on herättänyt Sdp:n kellokkaat käymään vuoropuhelua kokoomuslaisten kanssa. Hallituksen vaikean puoliväliriihen aikana nähtiin sekin ihme, että pääministeri Sanna Marin kutsui Orpon Kesärantaan tapaamiseen. Myöskään keskusta ja Sdp eivät ole linjanneet suhtautumistaan nykyiseen perussuomalaiseen puoluee­seen vaan pitävät ovea raollaan.

Perussuomalaiset tietävät, että hallitukseen meno edellyttää kompromisseja, mutta kynnyskysymykseksi puolue on asettanut maahanmuuttopolitiikan kiristämisen. Purra tiedostaa, että EU-politiikassa he joutuvat nielemään perinteisten puolueiden linjauksia.

Ilmastopolitiikasta tulee hallituspohjan vedenjakaja. Orpon mukaan kokoomus ei lähde hallitukseen, joka ryhtyy peruuttamaan ilmastotoimissa. Perussuomalaisille linjaus on kova isku. Kokoomus haluaa lähettää sillä porvarillisesti ajatteleville vihreille tervetuloviestin, kun vihreät sivuuttivat markkinamyönteisen Atte Harjanteen sijaisjohtajajärjestelyissä.

 

Kokoomus nousi 21 oppositiovuoden jälkeen hallitukseen 1987 sosiaalireformistisen aatesuuntauksen siivittämänä. Tänä päivänä suuntauksella ei ole näkyvää hahmoa. Petteri Orpo istutetaan usein sosiaalireformistien leiriin, mutta hän kieltäytyy aatteellista leimoista. Sosiaalireformismia edustavat ainakin euroedustaja Sirpa Pietikäinen ja kansanedustaja Saara-Sofia Sirén. Myös talousliberaalina profiloituneen Elina Valtosen ajattelussa on kasvavassa määrin sosiaalireformismia. Valtonen puolustaa näkyvästi perusturvaa markkinoimalla kehittämäänsä perustiliä.

Aatepoliitikkona profiloitunut Jyrki Katainen edusti sosiaalireformismia, mutta kykeni yhteistyöhön talousliberaalien ja konservatiivien kanssa. Katainen halusi karistaa kokoomuksen julkikuvasta Sauli Niinistön kauden talouskamreerimaineen. Niinistö vierasti vanhoja aatteellisia kuppikuntia, vaikka ns. suomislaiset sosiaalireformistit nostivat hänet valtaan.

Suurta osaa kokoomusvaikuttajista ja puolueaktiiveista ei voi karsinoida selkeästi yhteen aatteelliseen ryhmittymään. Perinteiset jaot eivät välttämättä tee aina oikeutta poliitikoille ja heidän näkemyksilleen. Kokoomuksen aate on tunnetusti laaja-alainen ja sen piiriin mahtuu erilaisia painotuksia, mutta termit sosiaalireformismi, liberaalisuus ja konservatiivisuus on siivottu pois tuoreimmasta periaateohjelmasta.

Kokoomuksen kannattajien arvomaailmaa avaa Kunnallisalan kehittämissäätiön vuonna 2015 julkaisema tutkimus. Sen mukaan 36 prosenttia oli tuolloin arvokonservatiiveja, 32 prosenttia arvoliberaaleja ja 29 prosenttia asettui keskelle.

Viime vaalikaudella kokoomus korosti olevansa maltillinen keskustaoikeistolainen puolue. Nyt keskusta-sana on häivytetty. Orpo määrittelee kokoomuksen maltilliseksi oikeistopuolueeksi, vaikka vuonna 2018 hyväksytyssä periaateohjelmassa korostetaan, että kokoomus ja sen aate ovat osa demokraattisten maiden keskustaoikeistolaisten puolueiden muodostamaa yhteisöä.

Kokoomuksen sisällä on ollut yritystä herättää aatteellista keskustelua. Kansanedustaja Matias Marttinen ja maailman oikeistonuorten varapuheenjohtaja Juho Mäki-Lohiluoma julkaisivat joulukuussa 2019 yhteisteoksen 10 teesiä modernille oikeistolle. Pääsanoma teoksessa on, että maltillisen oikeistolaisen liikkeen tulisi välttää populistien kopiointia. Eurooppalaiset esimerkit osoittavat, että populismia ei päihitetä populistisilla keinoilla.

Marttisen ja Mäki-Lohiluoman mukaan kokoomus tuhoaa opposition tarjoamat menestymismahdollisuudet, jos puolue menettää oikeistopopulismin ja vihreiden paineessa uskon keskustaoikeistolaiseen identiteettiinsä ja sen relevanssiin myös tulevaisuudessa. He varoittavat populismin olevan kuolemansuudelma. Nuorten kokoomusmiesten aatteelliseen hätähuutoon ei ole tartuttu.

Valtosella on tällä hetkellä parhaat mahdollisuudet nousta kokoomuksen ensimmäiseksi naispuheenjohtajaksi.

Vuonna 2021 kokoomus näyttäytyy sekoituksena liberalismia ja konservatismia. Orpo pyrkii esiintymään kokoavana voimana, kun taas Elina Valtonen profiloituu modernina talousliberaalina ja Antti Häkkänen konservatiivisena maakunnan miehenä. Orpon aatteellista pakkaa ovat sekoittaneet oikeistopopulistit. Oikeistosiivessä on kaihoa kansallismielisyyteen, jonka perussuomalaiset ovat määritelleet näköisekseen.

Kokoomus hakee paikkaansa muuttuneella puoluekentällä ja vilkuilee eri suuntiin. Tämä näkyy siinä, että puolueen rivit ovat hajallaan EU-, maahanmuutto- ja ympäristöpolitiikassa. Kokoomuksen eri aatteellisten suuntausten liimana on yhtenäinen näkemys talouspolitiikasta. Oikealle kurkottaminen saattaa kuitenkin karkottaa puolueen riveistä maltillisia ja liberaaleja eurooppamyönteisiä.

Kenen johdolla ja millä aatteellisella pakalla kokoomus menee puolentoista vuoden päästä pidettäviin eduskuntavaaleihin? Se ratkeaa Kalajoella 11.6.2022. Viisi vuotta kokoomusta johtanut Orpo uhkuu syksyllä 2021 jatkohaluja ja vakuuttaa tähtäävänsä pääministeriksi, mutta onko hän valmis sitoutumaan mahdollisesti kymmenen vuoden puheenjohtajapestiin?

Maltillistunut Elina Valtonen ei ole heittänyt pyyhettä kehään. Valtonen sai kapinallisen maineen vuonna 2016 haastamalla istuvan puheenjohtajan Alexander Stubbin. Teollaan hän raivasi tietä Orpolle, joka lähti Stubbin haastajaksi hänen jälkeensä. Valtonen ei halua uudelleen ”perherauhan rikkojan” mainetta eikä haasta Orpoa. Hänellä on tällä hetkellä parhaat mahdollisuudet nousta kokoomuksen ensimmäiseksi naispuheenjohtajaksi, mutta karkaako maali liian pitkälle?

Maakuntien kokoomuskentän hurmannut Antti Häkkänen on toiminut kohta kuusi vuotta puolueen varapuheenjohtajana. Entisenä oikeusministerinä Häkkänen on profiloitunut kovempien rangaistusten kannattajana ja on saanut otsaansa konservatiivileiman. Häkkänen on oikeusvaltion puolustaja, eikä häntä voi luokitella oikeistopopulistiksi, mutta hänen kannattajissaan heitä on.

Valtonen ja Häkkänen ovat kunnianhimoisia ja suosittuja poliitikkoja. Heillä on kiihkeitä tukijoita toisin kuin Orpolla, joka miellyttää laajalti, mutta ei maltillisena poliitikkona kerää tulisieluisia taistelijoita aseenkantajikseen. Se on Petteri Orpon vahvuus ja heikkous.

 

Kirjoittaja Tuomo Yli-Huttula on yhteiskuntatieteiden maisteri ja viestinnän ammattilainen, joka on mm. työskennellyt 1990-luvulla kokoomuksen viestintätehtävissä.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 7/2021. Kanavan voit tilata täältä. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.