Ahtaassa raossa

Perustuslaki ja pääministerit ovat vieneet presidentiltä tilaa ulkopolitiikassa. Sauli Niinistö on etsinyt sitä taloudesta ja EU:sta.

Aleksei Navalnyi
Teksti
Tuomo Lappalainen Heikki Vento
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Sauli Niinistön yhdeksän vuotta kestänyt presidenttikausi on ollut toistuvaa reviirikamppailua hallituksen kanssa. Pääministerit ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta olleet EU-Suomen kasvatteja.

He ovat tottuneet siihen, että pääministeri on johtava poliitikko, jolla on oikeus ja velvollisuus tarvittaessa ottaa kantaa. Hän voi sanoa mielipiteensä myös asioissa, joissa pääministerillä ei ole toimivaltaa.

Niinistöllä on vahva valtakirja kansalta. Hän on suosituin suoralla vaalilla valittu presidentti. Lähimmäs pääsi Mauno Koivisto 1988. Niinistö sai 2018 ensimmäisessä äänestyksessä 62,6 prosenttia äänistä. Koivisto jäi 48,9 prosenttiin.

Valintansa jälkeen 2012 Niinistö sai huomenlahjaksi muutoksen perustuslakiin. Siinä presidentiltä riisuttiin entistä selvemmin mahdollisuudet osallistua Euroopan unionia koskevaan päätöksentekoon. Presidentti johtaa yhä ulkopolitiikkaa, mutta sitäkin yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.

 

Viimeisin presidentin ja pääministerin törmäys tapahtui presidentin reviirillä. Pääministeri Sanna Marin (sd) tuomitsi julkisesti venäläisen oppositiopoliitikon Aleksei Navalnyin pidätyksen ennen Niinistöä.

Sekaannus paljasti kahden instituution väliset jännitteet. Marin oli aloitteellinen presidentin tärkeimpään ilmansuuntaan itään, eivätkä presidentti ja pääministeri toimineet yhdessä.

Marinin kannanotto ajoi Niinistön nurkkaan. Presidentillä ei käytännössä ollut mahdollisuutta poiketa pääministerin linjasta.

Irtiotto oli Niinistölle kiusallinen myös siksi, että hänellä oli sovittu puhelu Venäjän presidentin Vladimir Putinin kanssa. Nyt Putin sai kuulla Suomen kannan Marinilta eikä Niinistöltä.

 

Marinia ennen perustuslain tulkintaa ja Niinistön kärsivällisyyttä testasivat kokoomuslaiset pääministerit Jyrki Katainen ja Alexander Stubb.

Kataiselle Niinistö hermostui 2014, kun tämä oli sopinut Euroopan unionin huippukokouksessa, että EU-maiden johtajat pidättyvät korkean tason tapaamisista Krimin miehittäneen Venäjän kanssa. Niinistö ilmoitti EU-johtajille, että Suomen presidentin tapaamisista ei päätetä unionissa.

Myöhemmin samana vuonna Niinistön ja pääministeriksi siirtyneen Stubbin välit paloivat karrelle. Stubb arvioi, että vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen koottava hallitus on edeltäjäänsä Nato-myönteisempi.

Stubb kannatti Suomen liittoutumista ja arvosteli keskustaa Venäjä-myönteisistä lausunnoista. Hänen lisäkseen puolustusministeri Carl Haglund (r) tuki avoimesti Nato-jäsenyyttä.

Niinistö vastasi kutsumalla joulukuussa 2014 eduskuntapuolueiden puheenjohtajat Mäntyniemeen. Presidentti ilmoitti, että Suomella voi olla vain yksi Nato-linja. Tapaaminen lienee viimeinen hallituksen ja presidentin kiista, josta presidentti selvisi selkeänä voittajana.

Krimin tapahtumat kummittelivat taustalla myös vuonna 2015, kun hallitus esti EU:n matkustuskieltolistalle joutuneen duuman puhemiehen Sergei Naryškinin tulon Etyj-kokoukseen, vaikka Niinistön kerrotaan olleen valmis päästämään hänet Suomeen.

Vaalien jälkeen muodostettu hallitus otti Nato-jäsenyyteen edeltäjäänsä myönteisemmän kannan. Pääministeri Juha Sipilän (kesk) mielenkiinto kohdistui kuitenkin muihin asioihin, eikä hän halunnut haastaa presidenttiä ulkopolitiikan johtamisessa.

 

Niinistö sen sijaan haastoi pääministerin tämän reviirillä. Kesäkuussa 2017 hän pohdiskeli, pitäisikö presidentillä olla rooli Suomen EU-politiikassa. Niinistö otti tuekseen eduskunnan valiokuntamietinnöt.

”Eurooppa-politiikassa tulisi olla samanlainen yhteistoimintaelementti kuin yleisessä ulkopolitiikassa – vaikkei sitä ole lakiin kirjoitettu, mutta valiokunnat kyllä mietinnöissään lausuneet”, Niinistö sanoi.

Marinin kanssa Niinistö otti ensimmäisen kerran yhteen viime maaliskuussa, kun presidentti ehdotti erityisen koronanyrkin perustamista. Pääministeri torjui ajatuksen.

Niinistö on entinen valtiovarainministeri, jonka kiinnostus talouteen ei ole hiipunut. Hän on toistuvasti kajonnut talouspolitiikkaan, vaikka presidentillä ei ole siinä mitään toimivaltaa.

Tuorein näkemysero koski rahapolitiikkaa. Niinistö arvosteli napakasti EU:n ja Euroopan keskuspankin elvytyspolitiikkaa.

”Luodaan rahaa tyhjästä, jolla ei ole mitään yhteyttä talouteen, kasvuun tai tuotantoon”, hän sanoi.

Talouspolitiikka on hallituksen vastuulla. Raha- ja korkopolitiikka kuuluvat eduskunnan alaiselle Suomen Pankille ja EKP:lle. Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn (kesk) vastasi 23. tammikuuta presidentille Ylen ykkösaamussa.

”Ainakin rahapolitiikassa on tärkeää jatkaa hyvin vahvasti elvyttävää linjaa. Elvytyksellä on kyetty estämään se, että ajaudutaan työttömyyteen ja konkurssiaaltoon. On pakko kysyä, mikä olisi ollut vaihtoehto.”

 

Presidentti Martti Ahtisaari (vas.) ja pääministeri Esko Aho osallistuivat EU-jäsenyyssopimuksen allekirjoitustilaisuuteen Kreikan Korfulla juhannuksena 1994.
Presidentti Martti Ahtisaari (vas.) ja pääministeri Esko Aho osallistuivat EU-jäsenyyssopimuksen allekirjoitustilaisuuteen Kreikan Korfulla juhannuksena 1994. © KIMMO MÄNTYLÄ/LK

Presidentin ja hallituksen kaksipäinen johtajuus on ulkopolitiikassa vielä tuore.

Pykälä, jonka mukaan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa, tuli perustuslakiin vasta vuonna 2000. Siihen asti hallitusmuodossa luki, että ”Suomen suhteista ulkovaltoihin määrää presidentti”. Muodollisesti presidentin valtaa rajoitti vain isoimmissa asioissa vaadittu eduskunnan hyväksyntä.

Ajatus oli kopioitu keisarillisen Venäjän valtiosäännöstä. Kun Suomi itsenäistyi, keisarille kuuluneet valtaoikeudet vain siirrettiin presidentille.

Vanhakin pykälä taipui käytännössä moneksi. Aluksi presidentit käyttivät valtaansa vielä säästeliäästi. Vasta Urho Kekkonen venytti pelivaran äärimmilleen.

Hankaluudet alkoivat, kun Suomi liittyi 1995 Euroopan unioniin. EU-yhteistyössä ulko- ja sisäpolitiikan raja hämärtyi.

Presidentti ja pääministeri olivat silloinkin eri puolueista. Pääministeri Esko Aho edusti keskustaa, kun taas presidentti Martti Ahtisaarella oli Sdp-tausta. Molemmat halusivat soittaa historiallisessa tilanteessa ensi viulua.

Kiista huipentui EU-jäsenyyssopimuksen allekirjoitukseen Kreikan Korfulla juhannuksena 1994. Ahtisaari ja Aho lensivät paikalle, mutta illallispöydässä oli Suomelle vain yksi lautanen.

Ahtisaari ilmoitti, että kattaus kuuluu hänelle. Aho sai tyytyä hotelliruokaan.

Taistelu ulkopoliittisesta vallasta muuttui kansan suussa lautaskiistaksi.

Hallitus esitti sen jälkeen, että Suomen edustaja EU:n huippukokouksissa olisi yleensä pääministeri. Kanta sai tukea Seppo Tiitisen johtamalta valtiosääntökomitealta. Sen mukaan EU:ssa käsitellyt asiat kuuluivat enemmän pääministerin tontille.

Ahtisaari jätti eriävän mielipiteen. Hänestä presidentin kuului johtaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa myös Euroopan unionin yhteyksissä.

Pääministeriksi 1995 tullut Paavo Lipponen (sd) ymmärsi Ahtisaaren toiveita paremmin. Hän sopi Ahtisaaren kanssa, että presidentti sai osallistua EU-huippukokouksiin halutessaan ja johtaa Suomen valtuuskuntaa, kun käsiteltiin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Se oli kuitenkin vain tilapäisratkaisu.

 

Parlamentaarinen komitea ryhtyi valmistelemaan perustuslain uudistamista. Komitean johtoon nostettiin kansanedustaja Paavo Nikula (vihr), presidentin vallan karsimisen tunnettu kannattaja.

Komiteassa oli laaja yksimielisyys siitä, että 2000-luvulla presidentti ei määräisi ulkopolitiikasta. Se ehdotti uuteen perustuslakiin muotoilua, jonka mukaan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä valtioneuvoston kanssa.

Tämä olisi kaventanut presidentin itsenäistä liikkumatilaa merkittävästi.

Hallitus muutti yhdessä-sanan yhteistoiminnaksi, ja laista tuli tulkinnanvaraisempi.

Presidentin ja ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan yhteiskokouksissa ratkaisuksi syntyi, että pääministeri on muodollisesti puheenjohtaja, mutta presidentti johtaa asioiden käsittelyä. Pyöreässä kokouspöydässä molemmilla on yhtä arvokas paikka.

Vuonna 2012 perustuslakia täsmennettiin niin, että jos hallitus ja presidentti ovat eri mieltä, eduskunta ratkaisee asian.

Eduskunta sopii kuitenkin huonosti ratkaisemaan esimerkiksi menettelytapoja koskevia kiistoja, joissa ratkotaan kuka ottaa kantaa ja missä järjestyksessä.

Laki ei myöskään anna selvää vastausta siihen, miten tiedon pitäisi kulkea presidentin ja hallituksen välillä. Monen ulkopolitiikan johtamiseen liittyneen jännitteen taustalla on ollut tietokatkos.

Halosen kaudella kokoomus vaati presidentin vallan leikkaamista.

Vallanjakoa presidentin ja pääministerin välillä mutkistaa se, että EU:ssa käsitellään myös asioita, jotka liittyvät presidentin rooliin Puolustusvoimien ylipäällikkönä.

Tunnetuin tähän liittynyt kiista on käyty siitä, kuka päättää Suomen osallistumisesta EU:n sotilaalliseen kriisinhallintaan.

Kun asia nousi esiin vuonna 2005, presidentti Tarja Halonen, pääministeri Matti Vanhanen (kesk) ja valtiovarainministeri Eero Heinäluoma (sd) kannattivat presidenttivetoista mallia. Eduskunnan perustuslakivaliokunta oli toista mieltä. Sen mielestä kaikki EU-asiat kuuluivat valtioneuvostolle.

Presidentti voitti tämän erän. Lain mukaan mukaan presidentti tekee päätöksen valtioneuvoston esittelystä. Ennen esitystä hallituksen on kuultava eduskuntaa. Se jäi Halosen viimeiseksi suureksi voitoksi.

Lautaskiista oli yhä ratkaisematta. EU:ssa oli ensin suostuttu varaamaan huippukokouksissa paikka sekä presidentille että pääministerille. Kun unioni laajeni, toinen ei enää voinut olla mukana.

Vanhasen porvarihallitus pudotti vuonna 2009 presidentin pois. Halonen piti sitä virheenä.

Erityisen innokkaasti presidentin vallan leikkaamista vaati Halosen kaudella kokoomus. Puolue jopa hyväksyi puoluekokouksessaan 2008 kannanoton, jonka mukaan ulkopolitiikka pitäisi siirtää kokonaan hallitukselle.

Sdp sen sijaan korosti vielä niihin aikoihin presidentin roolia yhtä opportunistisista syistä kuin kokoomus päinvastaista linjaa.

Kokoomuksenkin riveistä kuului soraääniä. Huomiota herättivät Niinistön varoitukset, että presidentistä ei pidä tehdä liian vallatonta. 2020-luvun valtaoikeuskiistojen siemenet kylvettiin hyvissä ajoin.